Lapsikuninkaan soturit.
Seuraavana päivänä saapui Pietari Brahen henkisotilas Erik
Amundinpoika Jokkimin asuntoon tuoden herraltaan kirjeen, jossa tämä
ystävällisin sanoin pyysi nuorta miestä saapumaan luokseen.
Jokkim näytti kirjeen ystävilleen, jotka siitä suuresti ilahtuivat.
-- Sinä olet sentään yhtäkaikki onnen poika, sanoi Samuel, kun suuret
herrat sinua luokseen kutsuvat ja kirjeitä sinulle kirjoittelevat.
Minulle ne ovat kirjoittaneet nimiään ainoastaan oikeudenpäätösten
alle.
-- Ellen erehdy, niin johtuu tämä ystävällisyys siitä, että Viipurin
maaherra on sukulaisensa edessä saanut taipua ja talttua, ja nyt
koetetaan lepyttää sinun mieltäsi, sanoi Paul Moij. Pidä häntä
kireällä, ja jos suostut olemaan vaiti, niin anna hänen ainakin
vähän aikaa olla olla siinä uskossa, että mestauslava häntä odottaa.
Silloin armahduksesi tuntuu sitä suloisemmalta. Niin tyttölapsetkin
oikein riemusta huutavat, kun ensin heille sanoo hylkäävänsä heidät
ja sitten äkkiä lausuukin päinvastoin.
-- Kuninkaamme armahti minua ja pelasti henkeni, sanoi Jokkim Frese,
enkö silloin menettelisi samoin!
Hän läksi seuraamaan odottavaa sotilasta ja saapui kreivin asunnolle,
jossa kamaripalvelija Jaakko Hannunpoika avasi hänelle oven samaan
huoneeseen kuin edellisenäkin päivänä.
Ovesta astuessaan sisään näki Jokkim Frese huoneessa vanhan kreivin,
Magnus de la Gardien ja Konrad Gyllenstjernan.
Jokkim ei vielä ollut ennättänyt kumartaa jokaiselle erittäin, kun
Pietari Brahe jo nousi paikaltaan ja kepillä tukien käyntiään astui
muutaman askeleen häntä kohden.
-- Astukaa lähemmäksi, nuori mies, sillä minulla on paljon teiltä
anteeksipyydettävää. Olen eilen pahoin rikkonut teitä vastaan.
Kaikki on selvinnyt, te olette ollut syytöksessänne oikeassa, Konrad
Gyllenstjerna on tunnustanut kaiken.
Nämä kreivin sanat saivat Jokkimin niin hämilleen, että hän ei
osannut vastata mitään, sopersi vain muutamia sanoja.
-- Jumala, joka ihmeellisellä tavalla johtaa ihmisten kohtaloita, on
lapsen kautta eilen ilmoittanut minulle totuuden, jota koetettiin
salata, jatkoi kreivi. Olen sen jälkeen ottanut asian ankaran
tutkimuksen alaiseksi. Eilen olin vielä teidän tuomarinanne, nyt
olette te tuomitsemassa. Yhtä syvästi kuin Jokkim edellisenä
päivänä oli tuntenut loukkauksen kreivin syyttäessä häntä
valtionkavalluksesta ja käskiessä hänet vangita, yhtä voimakkaasti
vaikutti nyt kreivin puhe häneen. Tuo kuuluisa valtiomies, Ruotsin
valtakunnan todellinen hallitsija, suuri isänmaan ystävä, hän
alistui hänen, vähäpätöisen viipurilaisen kauppiaan edessä! Hän
olisi tahtonut katkaista kreivin puheen, olisi tahtonut sanoa
hänelle, kuinka syvästi hän katui tuottaneensa pienintäkään
mielipahaa vanhukselle, joka Suomessa ollessaan niin voimakkaasti oli
vaikuttanut sen kehitykseen ja kaikkien olojen järjestymiseen.
Hän avasi jo suunsa sanoakseen jotain, kun kreivi kädenliikkeellä
pidätti häntä ja lausui:
-- Sallikaa minun lopettaa ensin. Tämä nuori mies, sukulaiseni ja
perheeni ystävä, on innoissaan erehtynyt siitä, mikä on oleva tämän
maan onni, ja on asettunut liittoon kuningasvainajamme veljen kanssa,
jonka valtaanpääseminen olisi suoranainen turmio maalle. Tunnen
herttuan paremmin kuin kukaan muu enkä väitettäni lausu muuten kuin
pitkän harkinnan ja suuren, surullisen kokemuksen perusteella. Konrad
Gyllenstjerna on tunnustanut minulle kaikki ja on valmis sovittamaan
sen, minkä on rikkonut. Mutta se ei riitä. Vaikkakin voisin kaiken
unohtaa ja uskoa hänen parannuksensa, niin väite on jälellä ja se
elää teissä. Vaikka syyttävät paperit ovatkin kadonneet, niin syytös
elää ja sekin sellaisenaan voi heittää pahan varjon nuoren miehen
elämään. Hänen kohtalonsa riippuu nyt teistä yksinään. Te voitte
siirtää kaiken turmion pois. Päättäkää!
Jokkim tiesi, että Pietari Brahe oli tunnettu suuresta
jumalisuudestaan ja horjumattomasta rehellisyydestään, ja ymmärsi,
että hän tänäkin hetkenä menetteli omantuntonsa määräysten mukaan,
että hän olisi ollut valmis, samoin kuin hän maaherrallekin teki,
auttamaan jokaista elämässään hairahtunutta jälleen pääsemään
jaloilleen. Jokkim katsoi sellaisella suurella rakkaudella ja
ihailulla kreiviin, että tämä ei voinut olla käsittämättä oikein
hänen ajatuksiaan. Siksi hän lähestyi nuorta miestä ja tarttui hänen
käteensä sanon:
-- Minä luen katseestanne kaiken. Te tahdotte ja voitte unohtaa sen,
mitä tiedätte.
Hän viittasi Konrad Gyllenstjernaa astumaan lähemmäksi. Tämä riensi
Jokkimin luo ja puristi lujasti hänen kättään sanaakaan sanomatta.
Näin oli näiden miesten välillä solmittu liitto, tehty sovinto
montakaan sanaa vaihtamatta.
-- Mutta vielä ovat ystävänne, sanoi kreivi, nuo matkatoverinne. He
tietävät asiat ja voivat ne ilmaista.
-- Minä takaan heistä aivan kuin itsestäni, sanoi Jokkim.
Tätä sanoessaan hän nosti kätensä valaan ja ojensi etu- ja
keskisormen eteenpäin samalla pitäen muut sormet nyrkissä. Tämän
liikkeen hän oli tehnyt vaistomaisesti ja katsoessaan toisiin hän
hämmästyi nähdessään kanslerin, Magnus de la Gardien hymyilevän
hänelle. Jokkimin katse viivähti silloin hänessä.
Äkkiä hän sävähti ja lensi punaiseksi. Oliko hän nähnyt oikein, ei
hän suinkaan vain erehtynyt? Kanslerin oikea käsi teki saman merkin
kuin hänenkin kätensä. Tuo suuri valtiomies, kuninkaan holhooja,
kuului samaan liittoon kuin hänkin! Hän ehkä siis oli tämän laajan
liiton johtaja -- kuka muu se saattoikaan olla -- hän valmisti
kautta maan sitä yleistä mielipidettä, että nuori kuningas oli
mahdollisimman pian julistettava täysi-ikäiseksi, jotta kukistuisi
holhoojahallitus, mihin hän itse kuului!
Pietari Brahe huomasi nuoren miehen punastumisen ja käsitti sen
omalla tavallaan. Tämä seitsemänkymmenenvuotias vanhus, jolla
itsellään ei ollut lapsia enää elossa, joka iloitsi jokaisesta
nuoresta, voimakkaasta luonteesta, mikä osui hänen tielleen, oli
kautta elämänsä, keskellä suurta valtiollista toimintaakin pysynyt
suurena haaveilijana. Hän näki mielialojen leiskahtelevan nuoren
miehen sielussa, ja se häntä ilahdutti. Tulta täytyi ihmisen mielessä
olla, jotta hän jotain saisi maailmassa aikaankin.
Huoneessa vallitsi juhlallinen mieliala. Sen vanha kreivi tiesi
sammuvan ja jälkeä jättämättä katoavan, jos sitä liian pitkälle
venytettäisiin. Senvuoksi hän tahtoi kääntää kaiken toiselle tolalle
ja viitaten nuorta miestä istumaan hän alkoi tiedustella Viipurin
kuulumisia.
Hartaasti kreivi oli aina maasta lähdettyäänkin seurannut Suomen
oloja, tämän maan, jossa hänellä oli suuret läänityksensä, muun
muassa koko Kajaanin lääni. Hän tiedusteli, kuinka suuressa määrässä
oli pantu toimeen se järjestely, jonka hän oli määrännyt Viipurissa
toteutettavaksi, käytyään siellä ja nähtyään, miten likainen ja
säännötön oli niinsanotun linnoituksen sisäpuolella oleva kaupunki.
Hän kysyi kauppasuhteita, joiden edistämiseksi hän oli saanut aikaan
monta hallinnollista määräystä. Ja kun hän oli saanut kaipaamansa
tiedot, niin hän alkoi puhua kaikista niistä mahdollisuuksista,
mitä Suomella oli taloudelliseen kehitykseen. Ja vanhus kertoi
suurella innolla viimeisestä taloudellisesta keksinnöstään,
nimittäin lipeäsuolatehtaan perustamisesta Siikajoen Palokoskeen.
Tehtaan perustamisen ja kuntoon asettamisen hän oli uskonut eräälle
saksalaiselle Leutpold-nimiselle miehelle. Hän näytti kirjeen, jossa
ilmoitettiin rakennusten alkavan valmistua ja seuraavana vuonna ehkä
tehtaan jo olevan kunnossa.
Vanhus vilkastui tavattomasti puhellessaan kaikista näistä seikoista.
Hän ei enää ollut valtiomies, vaan suuri tiluksien hoitaja,
joka tahtoi niistä saada mahdollisimman suuret tulot ja samalla
valmistaa asukkaille paremmat elinehdot. Ja kansasta puhuttaessa hän
kertoi kaikista niistä oppilaitoksista, jotka hän oli perustanut
kreivikuntaansa Vising-saarelle sekä omille alueilleen Suomessa. Hän
tiedusteli oloja Turun yliopistossa, joka hänen suureksi ilokseen oli
suuresti edistynyt niinä kolmenakymmenenä vuotena, mitkä se jo oli
ollut olemassa.
-- Turusta sain aina silloin runsaasti tietoja, kun Daniel
Gyldenstolpe oli sihteerinäni, sillä hänhän oli rehtori Wexoniuksen
poika ja hänellä oli Turussa paljon sekä sukua että talojakin.
Sinne hän tahtoikin mielellään palata, ja toimitin hänet viime
vuonna asessoriksi hovioikeuteen. Hän ei siis enää ole sihteerinäni,
niinkuin sinä, serkku, käydessäsi Jokkim Fresen luona ilmoitit. Hän
kirjoitti hiljattain minulle ja sanoi, että suomalaiset eivät ole
entisestään muuttuneet, vaan ovat yhtä valittavaisia kuin ennenkin.
Merkillinen kansa, he kirjoittavat minulle tavantakaa kaikenlaisia
kirjeitä, joissa pyydetään vaikka mitä vähäpätöistä. En luule
minkään kansan niin suuressa määrässä tekevän kirjallisia valituksia
kuin juuri suomalaisten. Suurin suru on Kajaanin seuduilla ollut
mustalaisista. Olen koettanut saada heidät jäämään paikoilleen ja
olen tarjonnut heille tiluksia viljeltäviksi. Noin satakunta heitä
asettui sinne aluksi asumaan, mutta nyt he ovat kaikki karanneet
taloistaan, jättäen ne autioiksi. Merkillisiä ihmisiä, jotka
eivät mitenkään voi pysyä paikallaan! Ja kuitenkin olisi heistä
ollut paljon hyötyä, sillä he ovat taitavia hevosenkasvattajia ja
käsitöissä käteviä.
Näin puheli kreivi yhtä ja toista hallittavinaan olevien seutujen
vaurastuttamisesta; aika vieri eteenpäin, ja Jokkimissa kasvoi
levottomuus yhä suuremmaksi. Hän odotti hetkeä, jolloin voisi päästä
kahdenkesken de la Gardien kanssa saadakseen tarkempia tietoja
liitosta, johon he molemmat kuuluivat.
Viimein kreivi ystävällisesti hyvästellen päästi Jokkimin luotaan,
käskien häntä Turkuun poiketessaan viemään tervehdyksiä kreivin
tuttaville. Mainitessaan Johannes Vasseniuksen nimen hän lisäsi
hymyillen:
-- Miehellä on suuri halu päästä aateliseksi. Hän ei suinkaan
ole vailla ansioita ja tulee hän tuon haluamansa arvon vielä
saavuttamaan. Sanokaa se hänelle.
Samalla kuin Jokkim valmistautui lähtemään, jätteli de la Gardiekin
hyvästit kreiville. Kadulle tultuaan sanoi kansleri:
-- Seuratkaa minua!
De la Gardie nousi hevosen selkään, jota hänen palvelijansa piteli
oven edustalla. Jokkim läksi astumaan hänen rinnallaan.
Päästyään kanslerin asunnolle seurasi Jokkim Frese häntä huoneeseen,
jonne tultuaan kansleri lausui:
-- Jo eilen tiesin, että olitte lapsikuninkaan sotureita, sillä
Niilo Gyldenstolpe oli aikaisemmin teistä minulle maininnut. Ellei
kuninkaamme olisi teitä pelastanut, niin olisin toiminut. Eilisiltana
oli minulla keskustelu kreivin kanssa; silloin kutsuttiin maaherrakin
saapuville, ja lopputulos oli se, minkä tänään näitte. Pelastaakseen
sukulaisensa kutsutti Pietari Brahe teidät luokseen. Tänä aamuna
ollessani kuningattaren luona kysyi Kaarle kuningas teistä. Hän pyysi
minua toimittamaan niin, että hän ennen lähtöänne vielä voisi teidät
tavata. Hän voi siis minä hetkenä tahansa olla täällä.
-- Hän voitti eilen kokonaan sydämeni, sanoi Jokkim. Ellen jo
ennestään olisi vannonut tekeväni kaiken hänen tähtensä, niin olisin
nyt ollut valmis siihen valaan.
-- Hän on huonosti ja huolimattomasti kasvatettu, mutta sydän
hänellä on paikallaan, sanoi kansleri. Äitinsä häntä hemmottelee
ja Horn, jonka huostaan pojan varsinainen kasvatus on jätetty, on
sekä liian vanha että liian paljon soturi. Hän ei puhu pojalle
mistään muusta kuin taisteluista ja sotaväestä. Valtion tärkeimpiä
asioita kyllä käsitellään nuoren kuninkaan läsnäollessa, mutta
niihin hän tähän asti ei ole ottanut paljoakaan osaa. Jos hän
saa vallan, niin varmasti hänessä silloin herää isänsä voimakas
luonne ja valtion surkea tila silloin parantuu. Me tarvitsemme
ehdottomasti herran, joka lopettaa tämän turhan arvotaistelun,
mikä ylhäisön keskuudessa nykyään vallitsee. Tänä aikana, jona maa
kaipaa kaikkia voimia sisäisen tilan parantamiseksi ja valtakunnan
turvaamiseksi ulkovaltoja vastaan, emme saisi riidellä siitä, kuka
arvossa on korkein, kenen on oikeus ensiksi ovessa käydä ja kuka
kirkon penkissä saa istua lähinnä alttaria. Ellei tämä kaikki olisi
niin perin surkeaa, niin nauraisin tuolle naistenkin vimmalle
saada kaikessa etusija miehensä kustannuksella. Olette Viipurissa,
aivan maan rajalla, teidän tehtävänne on siellä valmistaa maa-alaa
ja mielipidettä siihen suuntaan, että sieltä valtiopäiville ensi
vuodeksi kutsuttava henkilö on sellainen, että hän puolustaa
kuninkaan julistamista täysi-ikäiseksi. Säädyt nimittäin yksinään
voivat tämän saada aikaan. Kun kuningas on saanut täyden vallan,
silloin herttuankin pyrkimykset itsestään kaatuvat. Niin kauan kuin
on holhoojahallitus, on maassa eri puolueita, jotka riitelevät siitä,
minkä valtion kanssa Ruotsin on edullisinta joutua liittoon. Toiset
kannattavat Saksaa, toiset Tanskaa, ja meitä on joukko, jotka pidämme
Ranskan etevää hallitsijaa Ludvig XIV:ä edullisimpana liittolaisena.
Keskustelun katkaisi nuori kuningas, joka juosten saapui huoneeseen.
-- Nyt minä taas olen karannut niiden käsistä! huusi Kaarle kuningas.
Minä kiipesin ikkunasta silloin, kun he luulivat minun olevan
lukemassa läksyjäni.
Nuori kuningas oli niin huvitettu tästä omasta mielestään
onnistuneesta kepposesta, että kanslerinkin täytyi ehdottomasti
nauraa.
-- Mutta Krister Horn, mitä hän sanoo! huudahti Magnus de la Gardie.
-- Hän on käynyt monta sotaa ja ollut monessa taistelussa, mutta
tässä hänen sotaherrataitonsa joutuu niin kireälle, että hän itsekin
ällistyy.
Äkkiä kävi lapsikuningas vakavaksi. Mielialat vaihtelivat hänessä
tavattoman nopeasti, niin äkkiä, että niihin tottumattoman oli hyvin
vaikea käsittää, että sama henkilö muutaman silmänräpäyksen aikana
aivan täydellisesti saattoi tulla toiseksi.
Kaarle kääntyi kanslerin puoleen ja kysyi:
-- Joko hän tietää?
-- Jo.
-- Hän on osoittanut eilen olleensa minulle uskollinen, sitä en tule
unohtamaan, kun valtaan pääsen.
Jokkim huomasi keskustelun kääntyneen häneen ja aikoi väistyä, mutta
kuningas pidätti häntä.
-- Jääkää, sanoi hän. Ennenkuin meitä jälleen häiritään, tahdon
puhua muutaman sanan teille. Minä tahdon saada vallan käsiini, sillä
Jumala on sen minulle määrännyt. Minä tahdon saada aikaan hyvää ja
tahdon itse valita sitä varten neuvonantajani. He luulevat, etten
minä mitään ymmärrä, kun neuvoston kokouksissa leikin piiskallani tai
silittelen koiraani. Mutta minä kuulen kaiken ja odotan vain sopivaa
hetkeä, jolloin saan ottaa ohjakset käsiini. Minä tahdon sen, ja mitä
minä tahdon, sen minä säänkin!
Hän lausui nämä viimeiset sanat täydellisen itsetietoisesti; hän ei
ollut enää poika, vaan kuningas, jolla on hallitsemisen tarve ja
hallitsemisen voima.
-- Ensi kuussa ovat herrat luvanneet, että saan olla jokaisessa
neuvoston kokouksessa läsnä, jatkoi kuningas. Kuinka he silloin taas
riitelevät keskenään, sen tiedän, vallasta, arvosta ja asemasta!
Mutta heti, kun viisitoista olen täyttänyt, tahdon tehdä lopun tästä.
Magnus de la Gardie oli kuninkaan puhuessa myöntävästi koko ajan
nyökännyt.
-- Tunnettehan Viipurissa erään Lifmanin? kysyi kuningas.
-- Tunnen, vastasi Jokkim.
-- Hän on asialle uskollinen. Hänet on valittava ensi vuonna
säätykokoukseen. Tunnetteko Turussa Sveno Rydeniuksen, pormestarin?
-- Olen kuullut hänestäkin.
-- Hänkin on luotettava ja on valittava. Tunnetteko...
Kuningas aikoi jatkaa, kun samassa ovi aukeni ja vanha Krister Horn,
kuninkaan kasvattaja, hengästyneenä astui huoneeseen.
-- Teidän majesteettinne, teidän majesteettinne! sopersi hän.
-- Mikä nyt on hätänä? kysyi Kaarle nauraen.
-- Teidän majesteettinne on taas jättänyt läksynsä kesken. Mitä
teidän kuninkaallinen äitinne taas sanoo kuullessaan, miten on käynyt!
-- Äiti ei sano mitään, hän rakastaa minua! lausui kuningas.
-- Mutta kun Ruotsin historia jää aivan kesken!
-- Mitä se tekee. Minä luon uuden, jota toiset saavat lukea!
Horn oli hetkisen aivan ymmällä. Sitten hän jatkoi:
-- Mutta täytyyhän kuninkaan tietää edeltäjistään!
-- Miksi? Ettehän tekään itse tiedä maan historiaa. Alanko kysellä?
Muistatteko, kuinka väärin osasitte viime kerralla? Ja teistä on
tullut kuitenkin hyvä soturi. Miksi ei minustakin voisi tulla hyvää
soturia ja kuningasta, vaikka en olekaan kirjatoukka.
-- Mutta säädyt?
-- Mitä heistä?
-- Kaksi vuotta sitten jo sain säädyiltä varoituksen, kun teidän
majesteettinne ei ole oppinut mitään.
-- Sen jälkeen olen oppinut paljon, sen voi kansleri todistaa, sanoi
Kaarle iskien silmää de la Gardielle.
Krister Horn oli niin avuttoman ja onnettoman näköinen, että Kaarle
ei voinut olla häntä armahtamatta, vaan sanoi:
-- Lähtekäämme siis linnaan takaisin. Hornin katse aivan loisti.
-- Ja minä lupaan oppia tämän päivän läksyn, jos tekin sen opitte.
Niin, niin, minä tarkoitan, että te saatte painaa päähänne kaiken
sen, minkä minäkin.
-- Ja että ihmisellä voi olla näin paljon vaivaa toisen ihmisen
lapsista! oli ainoa, mitä Horn sai sanotuksi kuullessaan, mitä hänen
sinä päivänä oli tehtävä.
Kuningas ojensi kätensä Jokkimille ja sanoi:
-- Minä en teitä unohda. Jos kerran muistutatte minulle aikaa
Tukholmassa helmikuussa 1671, niin täytän mitä silloin pyydätte.
Ystävällisesti nyökäten kuningas läksi opettajansa seurassa.
-- Hänessä on vallan jano, ja kun hän sen saa, niin osaa hän sitä
käyttääkin kyllä, sanoi kansleri. Hän on Kaarle X Kustaan oikea poika.