Matkalla.
Justiina kiirehti heti tapaamaan Jokkim Freseä ja ilmoitti hänelle
Paulin käskyn. Jokkim tiedusteli, missä Paul oli, mutta sitä tyttö ei
sanonut voivansa ilmoittaa. Tyttö pujahti heti sanan vietyään pakoon,
eikä Jokkim saanut häntä kiinni, vaikka kiirehtikin heti hänen
jälestään. Tyttö oli varmaankin piiloutunut jonnekin.
Levottomana asteli Jokkim, miettien, mitä hänen tuli tehdä.
Tuollaista sanaa ei Paul mitenkään ollut lähettänyt, ellei hänellä
ollut siihen pakottavaa syytä. Hänen tuli siis noudattaa määräystä.
Toiselta puolen hän kuitenkin oli levoton ystävänsä kohtalosta eikä
olisi hänen seurattaan tahtonut lähteä matkalle.
Hän odotti Samuelia keskustellakseen hänen kanssaan. Jotain
vaarallista oli ilmassa, sen hän oli huomannut, sillä edellisenä
iltana liikkuessaan kadulla oli hän nähnyt pari epäilyttävää miestä
lähettyvillään. Kun hän oli Vasseniusten lapsipuolten seurassa, niin
nämä eivät tohtineet tulla aivan hänen lähelleen. Sitten oli samana
aamuna liikuskellut muuan mies majatalon pihalla ja oli tiedustellut
palvelusväeltä, oliko Jokkim Frese asettunut asumaan taloon. Kun
Jokkim oli tullut pihalle, oli mies kadonnut.
Jos Viipurin maaherra todellakin oli kaupungissa, silloin oli toden
totta viisainta mahdollisimman pian lähteä matkaan.
Hänen tavatessaan Samuelin ja kerrottuaan hänelle huomionsa ja
Paulin lähettämän sanan arveli tämä, että heidän ehdottomasti oli
noudatettava hänen määräystään ja lähdettävä matkalle, vaikkakaan
Paul ei ollut seurana.
Kaikkien mahdollisuuksien varalta he pitivät viisaimpana, että
kumpikin otti oman hevosen ja reen, jotta vaaran hetkenä, toisen
hevosen uuvuttua tai muuten vahingoituttua, voivat ajaa yhdessä.
Samuel päätti itse ohjata hevostaan, jotavastoin Jokkimin tuli ottaa
varma ajaja.
Jokkim oli tuumaan suostuvainen, mutta sitä ennen hän kuitenkin
tahtoi jotenkin päästä selville siitä, miten Paulin oli käynyt.
-- Jos hän kerran saattoi lähettää sanan, niin ei hän silloin ole
pahassa ahdingossa, sanoi Samuel. Ja lupasihan hän seurata meitä.
Kaksi tuntia myöhemmin olivat molemmat matkalla Tukholmaa kohden.
Molemmat olivat antaneet valjastaa reen eteen yhden niistä hevosista,
jotka he olivat siepanneet ratsumiehiltä.
Jokkimin ajajana oli muuan turkulainen mies, joka monasti oli tämän
matkan tehnyt ja siis tarkoin tunsi tien.
Ilta oli jo myöhäinen, kun he saapuivat Korpoon, jossa he tunnin ajan
syöttivät hevosia ja sitten läksivät matkaa jatkamaan yötä myöten,
toivoen aamulla pääsevänsä Kumlingeen. Pian oli laaja selkä heidän
edessään.
Jokkim ajoi edellä ja Samuel hänen jälessään. Hän oli sitonut
ohjakset kiinni ja makasi reen pohjalla paksuihin vällyihin
kiedottuna, antaen hevosen itsestään juosta toisen hevosen jälessä.
Jää oli heikkoa, sillä paikka oli virtainen, ja siinä maatessaan
kuuli Samuel, kuinka jää soi. Oli aivan kuin kaukaa olisi kuulunut
kirkonkellojen pauhua. Tätä hän hartaana kuunteli, ja hänen mielensä
tuli leppoiseksi ja sovinnolliseksi kaikkia ihmisiä kohtaan.
He olivat jo niin kaukana, että tähtiyössä taakse jäänyt ranta
häämötti vain heikkona viivana. Äkkiä Samuel kavahti istualleen.
Hänen tarkka korvansa oli erottanut takaa hevosten kavioiden tasaista
ääntä. Hän huusi edellä ajavia hiukkasen seisahtumaan. Turvallistahan
oli odottaa lisää seuraa ja sitten suuremmassa saattueessa jatkaa
matkaa.
Samuel makasi ryntäillään reessä ja katsoi taakseen. Rivakkaa vauhtia
lähestyivät tulijat. Samuelin tarkka silmä erotti jo ajajan, joka oli
hänelle outo.
Tulijan hevonen korskui, ja Samuel oli utelias tietämään, kuka sillä
tavoin ajoi aivan kuin tavoittaakseen heidät. Hän tarkasti yhä
lähenevää rekeä.
Äkkiä pääsi kirous hänen suustaan. Reessä olija oli kumartunut hiukan
sivulle, ja silloin Samuel tunsi hänet. Hän oli Konrad Gyllenstjerna.
Reki oli vain muutaman hevosenpituuden päässä Samuelista, kun hän
tämän huomion teki.
-- Ajakaa minkä alta pääsette! huusi hän Jokkimille. Täällä tulee
pahaa väkeä. Ajakaa, minä pidätän heitä!
Jokkim antoi määräyksen ajajalle, tämä löi hevosta, ja se lähti
huimaa vauhtia kiitämään eteenpäin virkistyneenä levosta, joka sille
oli suotu.
Takaa-ajajat löivät minkä ennättivät hevostaan ja koettivat päästä
jälestä. Samuel pidätti ohjaksista omaa hevostaan ja odotti. Juuri
kun takaa-ajava reki oli hänen kohdallaan, hyppäsi hän reestä jäälle
ja tarrasi tulijoiden aisaan. Hevoset laahasivat häntä jonkun matkaa
jäällä mukanaan ja sitten seisahtuivat. Jokkim kiisi reellään
eteenpäin, ja Samuelin säikähtynyt hevonen riensi jälestä.
Konrad Gyllenstjerna hyppäsi reestään, sieppasi miekkansa, ja aikoi
iskeä Samueliin, mutta tämä väisti ovelasti, ja maaherran miekka
osuikin hänen hevosensa jalkaan, joka pillastui ja väistyi syrjään,
ollen vähällä kaataa reen, ellei ajaja olisi saanut sitä hillityksi.
Samuel hyppäsi jalkeilleen, otti miekkansa ja alkoi taistella
maaherran kanssa. Taistelua olisi varmaankin jatkunut kauan, sillä
molemmat olivat yhtä taitavia, ellei reessä makaava toinen mies,
jonka Samuel äänestä tunsi Didrik Königiksi, olisi hillinnyt
herraansa ja sanonut:
-- Pian rekeen, muuten hän pääsee karkuun! Jättäkää tämä jäälle. Se
on sopiva rangaistus hänelle.
Maaherra heittäytyi rekeen, ja ajaja piiskasi hevosia menemään huimaa
vauhtia eteenpäin. Samuel oli hetkisen aivan ymmällä. Hän kuuli vain,
miten Didrik pilkallisesti huusi:
-- Kutsu nyt pahathenget lämmittelemään itseäsi, muuten jäädyt jäälle!
Ja reki loittoni. Samuel seisoi miekka kädessään jäällä ja kiroillen
katseli heidän jälkeensä. Hän oli kiukkua täynnä, ja toinen karkea
sana toisensa jälkeen sinkoili hänen suustaan. Mutta pian hän remahti
nauruun ja huusi niin, että kuului kauas:
-- Ajakaa vaan, ette te häntä kiinni saa! Hän oli näet huomannut,
että takaa-ajajien hevonen nilkutti, ja välimatka heidän ja Jokkimin
välillä tuli yhä suuremmaksi.
Katseltuaan tätä jonkun aikaa hän alkoi silmäillä ympärilleen ja
sanoi:
-- Keskellä helmikuun pakkasta selvällä meren selällä liukkaalla
jäällä! Tässä saa katsella, eikö joudu vielä ensi yöksi sinne toiseen
maailmaan lämmittelemään.
Hän tuumi, menisikö eteenpäin vai palaisiko takaisin. Hän oli juuri
keskivälissä. Yhtä vaikeata oli palaaminen kuin matkan jatkaminenkin.
-- Yrittäähän kirppukin henkensä edestä hyppiä, mitä sitten mies!
sanoi hän.
Hän teki päätöksensä, pisti miekkansa tuppeen ja alkoi astella Korpoa
kohden.
-- Tule nyt, iloinen sieluni, lämmittämään asuntoasi, jotta eivät
seinät pääse halkeilemaan. Sanotaan, että ihmisellä on mitä tahansa,
kun hän oikein lujasti uskoo. Lämmin on kuitenkin sellaista laatua,
ettei sitä uskomalla saa, kyllä siihen valkea tarvitaan. Jotain tässä
tiedän kadottavani pakkasen kautta. Varpaan antaisin mennä, antaisin
sormenkin ja korvat, mutta nenä-kulta pahimmassa vaarassa näyttää
olevan. Mitä minun naamastani enää jäisi jälelle kaunista, jos
nenä siinä olisi keskustana aivan kuin kokonainen kukkanurmi, niin
kirjavana ja monenkarvaisena.
Hän hieroi nenäänsä ja asteli eteenpäin.
-- Molemmin puolin tuolla näyttää olevan maata. Mutta sinne en
uskalla mennä, sillä saatan eksyä alastomille kallioille. Eteenpäin
minun täytyy mennä, yhä eteenpäin, siksi kunnes tulen Korpoon. Jos
Paul herra todellakin seuraa meitä, niin sitä tietä hänkin tulee ja
pääsen hänen seurassaan matkaa jatkamaan.
Pakkanen tuli yhä tiukemmaksi, ja tähdet kiiluivat hänen päänsä
päällä.
-- Olisipa hauskaa tietää, kuka noinkin monta reikää on joutanut
taivaan kanteen pistelemään. Kummallista, ettei siinä halkeimia
näe muulloin kuin kesällä ukkosilmalla. Sanotaan että siellä on
autuaitten asunto. Mahtaa siellä olla aika riemu, ja tekisi sinne
mieli kurkistaa kerran. Mutta kun on sattunut elämään sillä tavoin
kuin minäkin olen tehnyt, niin pidetään tuon viimeisen majatalon
portti kiinni, ja minä saan mennä riihen puolelle lepäämään. Oikein
sellaista kuumaa paikkaa ilokseen ajatteleekin tällaisella ilmalla.
Hän kiirehti kulkuaan, välillä seisahtuen ja huitoen käsiään
pysytelläkseen lämpimänä.
-- Minkähän tähden minä aina olen tupannut niin kovasti muita
ihmisiä rakastamaan, vaikkei kukaan ole minua rakastanut? Olen ollut
aivan kuin orja muutamien ihmisten lähettyvillä. Millaiseltahan tuo
olisi tuntunut, jos jonkun kerran olisi osunut tielleni sellainen
ihminen, joka olisi ollut oikein hyvä minulle, olisi tehnyt hyvää
minulle, hoidellut minua ja antanut silloin tällöin kauniin sanan
lihaviipaleen sijasta silloin, kun ei olisi ollut muuta syötävää
ollut kuin leipää? Millaiseltahan sellainen olisi tuntunut?
Hän asteli eteenpäin, nyt ei enää yhtä reippaasti kuin alussa.
Hänen käyntinsä oli hidastunut, ja hän kulki hiukan kumarassa. Ja
pakkanen tuli yhä voimakkaammaksi. Hän tunsi kummallista uupumusta
ruumiissaan, teki mieli istahtaa jäälle ja laskeutua levolle. Mutta
samassa hän taas ponnisti voimiaan, sillä hän tiesi sellaisen teon
tuottavan kuoleman.
Hän koetti seurata reen jälkiä jäällä, sillä ainoastaan siten hän
tiesi voivansa pysyä eksymättä.
Aamu alkoi idässä heikosti kajastaa, mutta vieläkään ei ollut matka
loppunut. Molemmin puolin oli kyllä jo kallioisia rantoja, ja hän
tiesi, että pieni ponnistus vielä ja hän pääsisi majataloon, Korpoon.
Ja aurinko nousi. Taivaan ranta hohti kalpeanpunaisena. Mies
seisahtui ja katsoi kohden korkeutta. Hän oli unohtanut matkan,
vilun, kärsimykset. Hän katsoi vain kohden aamuaurinkoa ja pani
hiljaa kätensä ristiin. Ja suloinen uupumus täytti koko hänen
olemuksensa; hän vaipui polvilleen jäälle ja alkoi hiljaa rukoilla:
-- Isäksi tohtivat muut mainita sinua siellä ylhäällä. Ethän suutu,
jos minä vaivainen ja sinusta loitolle eksynyt nyt sanon sinua
sedäksi. En tahdo tulla sinun luoksesi niinkuin lapsi tulee kotiaan,
vaan niinkuin sukulaisen luo tullaan, köyhä sukulainen rikkaan
sukulaisen luo. En minä paljoa pyydä sinulta, en muuta kuin pienen
kolkan, jossa saan toisten iloa katsella, oven pielessä lavitsalla.
Ja kun sinun kodissasi iloiset pidot ovat ja tanssi liehuu, niin
ethän silloin suutu, jos minä hihkaisen joukkoon toisinaan. Oven
pieleen vain, ei muualle, oven pieleen! Siinä minä sitten katselen,
ketkä oikeastaan sinun valtakuntaasi saavat tulla. Ja jos pikku
Napukka siellä kerran on, niin ethän ole huomaavinasi, jos hän
rikkaasta pöydästäsi nousee ja minulle salavihkaa jotain pistää
kouraan.
Hän vaipui jäälle, ja hänen silmänsä olivat suunnattuina nousevaa
aurinkoa kohden.