XIII.

Isäpuolen luona.

Erottuaan ystävistään meni Jokkim Frese kohtaamaan Turun hovioikeuden

asessoria Johannes Vasseniusta, joka oli naimisissa viipurilaisen

raatimiehen Hannu Ruuthin lesken Sigridin kanssa, tuon saman naisen,

jota Didrik König aikoinaan kaikin voimin oli tahtonut saada

omakseen. Jokkimin mielessä paloi ikävä saada nähdä jälleen Barbara,

tuo ihana neito, jonka kanssa hän lapsena oli Viipurissa leikkinyt,

mutta jota hän moneen vuoteen ei ollut nähnyt.

Asessori Vassenius asui Aurajoen lähellä Luostarijoen-kadun varrella

omassa talossaan, jonka taitavasti koristeltu portti jo jokaisen

sivukulkijankin pani aavistamaan, kuinka upeata mahtoikaan olla

portin sisäpuolella, jossa asui hovioikeuden asessori ja Sääksmäen

kihlakunnan tuomari.

Jokkim vietiin saliin, jonka seinät olivat puoliväliin

verhotut punaisella piukilla; katossa riippui suuri messinkinen

kahdeksanhaarainen kynttiläkruunu, seinällä komeili venetsialainen

lasipeili, korkeaselkäiset tuolit olivat kuositellulla nahalla

päällystetyt, ja miehenkorkuisen, leikkauksilla varustetun kaapin

päällä oli suuria hopeisia kannuja ja vateja. Kaikkialla ilmeni halu

näyttää, kuinka varakas talo oli.

Kun Jokkim astui tähän huoneeseen, nousi ikkunan luota ompelutyönsä

äärestä heti talon rouva Sigrid ja hetkisen tunnusteltuaan, kuka

tulija oli, riensi hänen luokseen ilosta huudahtaen ja sulkien hänet

syliinsä:

-- Sehän on Jokkim Pietarinpoika, sanoi hän. Sepä on hauskaa, että

viipurilaisiakin tänne taas eksyy!

-- Olen matkalla Tukholmaan, vastasi Jokkim, ja odottaessani

matkaseuraani poikkesin tänne katsomaan, miten talossa voidaan.

Jokkimin nimen kuullessaan riensi heti hänen luokseen kaksi nuorta

miestä, Sigridin ensimäisestä avioliitosta olevat pojat, Henrik ja

Jakob, jotka äitinsä mentyä naimisiin olivat joutuneet isäpuolensa,

asessori Vasseniuksen holhottaviksi.

Huoneessa oli kolmaskin, noin yhdeksäntoistavuotias solakka nuori

mies, jonka koko olemus ilmaisi suurta itsetietoisuutta. Hän lähestyi

Jokkimia ja ojensi hänelle kätensä.

Kun Sigrid rouva huomasi Jokkimin oudoksuen katsovan nuoreen mieheen,

sanoi hän nauraen:

-- Älä, Jokkim, noin kummastellen katso poikapuoleeni, vaan ojenna

kättä Johanille.

Mutta yhtä vielä kaipasi Jokkim talon nuoresta väestä, Barbaraa.

Tämä oli istunut ikkunan luona äitinsä vieressä ja vieraan tullessa

sisään oli ensin arkana painautunut ikkunanpieleen varjoon, mutta

kuullessaan Jokkimin nimen hitaasti noussut ja epäröiden seisoi

paikallaan. Kun ensimäiset tervehdykset oli suoritettu, huomasi

Sigrid, että yksi vielä ei ollut käynyt tulijaa tervehtimässä, ja

kääntyi senvuoksi Barbaraan päin sanoen:

-- No, Barbara, etkö tule sanomaan päivää entiselle leikkitoverillesi?

Punastuen astui nuori tyttö Jokkimia kohden ja ojensi hänelle

kätensä. Sigrid rouva seisoi vieressä, ja kun nuoret aikoivat

supistaa tervehdyksensä tähän, nauroi hän heleästi ja huudahti:

-- Oletteko ihan hulluja, suudelkaa toki toisianne, olettehan vanhoja

lapsuudenystäviä!

Verilaine nousi kummankin kasvoille, Jokkim kumartui tyttöä kohden

ja kepeästi huulillaan kosketti hänen huuliaan. Tämä senaikuinen

tervehdystäpä oli sinä hetkenä Jokkimille jotain ihmeellistä ja

pyhää. Koskettaessaan huulillaan Barbaran huulia tunsi hän, miten

koko ruumiinsa aivan sävähti; se häntä riemastutti ja samalla teki

hänet araksi. Aivan kuin päästäkseen selville omasta itsestään hän

katsahti ympärilleen ja kohtasi nuoren Vasseniuksen kiukkuiset

silmät. Sinä hetkenä molemmat miehet tiesivät, että heidän välillään

oli elämässä syntyvä taistelu tämän naisen omistamisesta. Barbarakin

oli tämän katseen huomannut ja väistyi hiukan loitommalle.

Muut huoneessa-olijoista eivät olleet kääntäneet huomiotaan tähän

seikkaan. Sigrid rouva arveli Barbaran väistymisen johtuvan hänen

arkuudestaan ja sanoi nauraen:

-- Ei uskoisi, että sinä, Barbara, olet minun tyttäreni, niin hirveän

kaino sinä olet. Kun minä olin sinun ikäisesi, niin ei mieleni tehnyt

mitään niin kovasti kuin saada tavata nuoria poikia. Sinä olet aivan

kuin vierasta verta. Ja mitä sinä nyt noin säikyt ja ujostelet Jokkim

Freseä? Etkö muista, mitä tässä eräänä päivänä sanoit, kun Johan

uhkasi mennä sinun kanssasi naimisiin?

-- Ette saa sanoa, äiti, lausui Barbara hätäillen.

-- Joutavia, vastasi Sigrid nauraen. Kyllä sellaisista asioista saa

puhua koska tahansa. Hän uhkasi mennä sinun kanssasi naimisiin,

Jokkim. Ja silloinpa Johan suuttui niin, että isä sai tulla väliin.

Sigrid rouva oli komea nainen, kirkassilmäinen ja hiukan kovaääninen,

nauroi mielellään ja piti toisia ilokseen pilkkansa esineenä. Hän

oli nyt kovasti huvitettu nähdessään, miten Barbara punastui,

Jokkim joutui hämilleen ja Johan kiukustui. Hän alkoi heleästi

nauraa onnistuneelle ilveelleen. Epäilemättä hän olisi jatkanut

tätä leikkiään nuorten suureksi vaivaksi, ellei hänen jokapäiväinen

ilonlähteensä olisi ilmestynyt huoneeseen. Ovesta astui sisään

nuorten miesten kotiopettaja, laiha ja näivettyneen näköinen

keski-ikäinen mies, Alexandre du Cloux.

-- No, pojat, sanoi Sigrid nuorille miehille. Täällä tulee teidän

suuri mestarinne, munsjööri Alexandre du Cloux.

Ja kääntyen Jokkimin puoleen hän jatkoi:

-- Poikani ovat hirveän laiskoja, oikeita viipurilaisia siinä

suhteessa, etteivät tahdo oppia mitään tieteen viisauksista.

Mieheni aikoi panna heidät yliopistoon, mutta siitä ei tullut

mitään, ei vaikka he olisivat päässeet sinne suorittamatta mitään

tutkintoa, aivan kuin aatelisten pojat. He sanoivat tahtovansa

ruveta kauppa-alalle. Mieheni palkkasi silloin tämän herran antamaan

heille vieraiden kielten opetusta ja erään suomalaisen opettamaan

kirjanpitoa. Mutta aina kun opetuksen hetki tulee, niin poikien

naamat venyvät hyvin pitkäksi ja he kai mieluummin menisivät mäkeä

laskemaan kuin istumaan kirjojen ääreen. Mutta jos he ainoaltakaan

tunnilta olisivat poissa, niin silloin asessori heille kyllä

näyttäisi perhekuria.

Pojat punastuivat, kun vieraan kuullen muistutettiin siitä, että he

saattoivat saada selkäänsä aivan kuin pikkupojat, ja lopettaakseen

tämän keskustelun he poistuivat huoneesta opettajansa seurassa.

Johan, joka jo oli viidettä vuotta yliopistossa, oli opetuksesta

vapaa ja jäi huoneeseen Henrikin ja Jakobin mentyä.

Sigrid vei vieraansa istumaan ikkunan luo ja alkoi tiedustella

häneltä Viipurin kuulumisia. Hän tahtoi tietää, mitä kussakin

perheessä oli tapahtunut, kuinka kukin aviopari pysyi sovussa, ja

kuka nuori mies mielisteli kutakin nuorta tyttöä. Hänelle oli kyllä

silloin tällöin tullut tietoja Viipurista, ja oli hän kuullut Paul

Moijistakin, jonka suuret valloitukset olivat tulleet Turkuun asti

tunnetuiksi. Sigrid rouva aivan riemastui kuullessaan, että tämä

ihmeellinen, kaikki naiset lumoava mies oli Turussa, ja pyysi, että

Jokkim kaikin mokomin toisi ystävänsä heidän taloonsa. Kun nuori

Frese oli tämän luvannut tehdä, ryhtyi asessorin rouva uudelleen

tiedustelemaan sukulaisperheistään ja niin tarkkaan hän tiesi

kaikkien perhesuhteet, että Jokkim hänen seurassaan sai enemmän

tietää kuin mitä saattoi uutta ilmoittaa.

Tämä tällainen keskustelun muoto ei ollut Jokkimin mieleen,

ja senvuoksi hän hengähti helpotuksesta, kun huoneeseen astui

talon herra, lihavahko, harmaatukkainen ja harmaapartainen,

viiskymmenvuotias asessori Johannes Vassenius. Kuultuaan, kuka

huoneessa-olija oli, hän hyvin ystävällisesti tervehti rikkaudestaan

tunnettua nuorta miestä.

Keskustelu kääntyi hyvinkin pian valtiolliselle alalle, ja Jokkim

huomasi asessorin olevan holhoojahallituksen innokkaan kannattajan.

Hän puhui mitä suurimmalla ihastuksella valtion kanslerista Magnus

de la Gardiesta, ja pian Jokkim arvasi siihen syynkin, sillä hiukan

myöhemmin puhuessaan pojastaan asessori ilmoitti tämän pääsevän

Tukholmaan kamarikollegiumin sihteeriksi. Jokkim oli aikonut

taloon tullessaan mainita, millä asioilla hän liikkui, mitä hän

oli saanut tietoonsa, voidakseen kuulla, millä tavoin hänen oli

viisainta menetellä, mutta pian hän huomasi tällaisen keskustelun

vaaralliseksi, kuullessaan asessorin lausuvan mielipiteensä nuoresta

kuninkaasta.

-- Hänen majesteetistaan, lapsikuninkaastamme, en tahdo tietysti

sanoa muuta kuin hyvää, lausui hän, sillä onhan hän jumalan armosta

meidän hallitsijamme, mutta parasta on, että holhoojahallitus

mahdollisimman kauan pysyy vallassa, eikä mitään tule tuosta

pyrkimyksestä, jolla koetetaan saada valta nuoren kuninkaan käsiin

jo ennen kuin hän onkaan täysi-ikäinen. Hän on vilkas poika, sen

myönnän, eikä hän ole tyhmäkään, kaukana siitä, mutta hänen kaikki

pyrkimyksensä ovat kohdistuneet sotilaallisiin harjoituksiin ja

poikain leikkeihin. Jos hän pääsisi valtaan, niin hän epäilemättä

syöksisi maan hyvinkin pian vaarallisiin ulkomaansotiin, joiden

vaurioita holhoojahallitus juuri parhaalla tahdollaan ja suurella

uhrautuvaisuudella on koettanut saada poistetuiksi.

Asessori oli talossaan tottunut puhumaan keskeyttämättä, niin kauan

kuin itse tahtoi. Sigrid rouva ei senvuoksi hiiskahtanut sanaakaan,

nyökkäsi vain päätään, sillä ilmaistakseen hyväksyvänsä miehensä

mielipiteet.

-- Tapasin kadulla tänne tullessani, jatkoi asessori, Viipurin

maaherran, Konrad Gyllenstjernan, joka vielä tänään lupasi poiketa

taloomme tervehtimään meitä. Puhelimme valtiollisesta tilasta, sillä

mistä tähän aikaan ajattelevat henkilöt muusta puhuisi vatkaan, ja

hän oli kaikessa aivan samaa mieltä kuin minäkin.

Nyt oli Jokkim aivan varma siitä, ettei millään tavoin voisi

asessorille ilmaista mitään siitä, millä retkillä liikkui.

Jonkun aikaa keskustelua jatkettua täytyi asessorin lähteä jälleen

hovioikeuteen, jolloin Jokkimkin poistui talosta mennäkseen tapaamaan

Paulia. Majataloon tullessaan hän sai kuulla, että Paul oli poistunut

ilmoittamatta, milloin aikoi palata. Tietämättä minne nyt menisi jäi

Jokkim saksalaisten kauppiasten majataloon. Parin tunnin kuluttua

ilmestyivät Henrik ja Jakob hänen luokseen kutsuen häntä tulemaan

heidän kanssaan mäkeä laskemaan Korpolaisvuoren rinteelle.

-- Barbara meni jo edeltäpäin sinne, sanoi Henrik.

Tämä seikka sai Jokkimin heti tekemään päätöksensä. Astellessaan

kelkkoja vetäen Aurajoen jäätä pitkin linnaa vastapäätä olevaa vuorta

kohden, juttelivat Henrik ja Jakob olostaan Jokkimille.

-- Isäukko ei tahtoisi päästää meitä talostaan pois, vaan tahtoo

pitää meidät täällä niin kauan kuin mahdollista, sillä hän saa

suuret summat meidän ruokkimisestamme, sanoi Henrik. Jos me jäisimme

hänen taloonsa koko elinajaksemme, niin hän varmaankin olisi hyvin

iloinen. Mutta sitä minä en teekään. Minä tahdon päästä Lontooseen

ja sieltäpäin harjoittaa kauppaa Suomen kanssa. Vielä ei ole kukaan

meikäläinen sieltäpäin hommaillut mitään, ja siksi on rikastumisen

mahdollisuus sitä suurempi.

-- Meillä oli isäpuolen kanssa hirveä riita tässä äskettäin, sanoi

Jakob, kun minä sanoin, että me kohta lähdemme kaikin pois ja

tahdomme saada perintömme.

-- Ukon naama venyi ensin hyvin pitkäksi, jatkoi Henrik nauraen,

sillä hän tahtoo pitää kolikoista kiinni. Mutta tässä ei auta

mikään muu lopulta, kuin saa hän vain ruveta lastaamaan plootuja

nelikkoihin. Jos Barbara olisi rohkeampi, niin pianhan me pääsisimme

irti tästä pesästä, mutta hän ei uskalla avata suutaan. Hän taitaa

odottaa rauhassa siksi, kunnes Johan hänet nai, niinkuin tämän isä

toivoo. Kyllä minä olen huomannut, että isäpuoli pitäisi hänen

rahansa mielellään omassa talossaan.

Jokkim ei osannut vastata mitään tähän purkaukseen, jolla nuoret

miehet ilmaisivat kiukkuaan.

-- Ja näithän, millä tavoin hän muka kasvattaa meitä, jatkoi Jakob.

Hän muka opettaa meille suuria tietoja. Kaikkia vielä. Tiedätkö,

mitä me saamme tehdä hänelle? Kirjoittaa kirjeitä hänen puolestaan,

kirjoittaa asiapapereita puhtaaksi, sitä me saamme tehdä. Ukko

nostaa sitten meidän töistämme täyden maksun, mutta ei anna meille

ropoakaan. Tätä hän sanoo meidän kasvattamiseksemme.

Pojat olisivat kertoneet vaikka kuinka paljon perheasioistaan,

saadessaan kerrankin käsiinsä henkilön, jolle sen saattoivat vaaratta

tehdä, mutta kaikeksi onneksi he saapuivat vuoren juurelle, jossa

Barbara jo odotteli.

Mäenlasku, nuorison ainainen suuri huvitus, alkoi piankin. Jyrkkää

rinnettä laskivat pojat riemuissaan kauas jäälle. Jokkim joutui

Barbaran kelkkaa ohjaamaan, ja sillä tavoin he tulivat olleeksi

paljon yhdessä. Barbaran ujous haihtui piankin, ja keskustelu

molempien nuorten välillä sujui luontevasti. Kotia palatessaan he jo

olivat mitä parhaita ystäviä, ja Jokkim oli jo hetkiseksi unhottanut,

miksi oli tullut Turkuun ja minne oli matkalla.

Hieman levoton hän oli palatessaan majataloon ja kuullessaan, ettei

Paulia ollut näkynytkään. Mutta kun hän seuraavana päivänä jälleen

meni asessorin perheeseen ja onnellisen sattuman kautta sai olla

tunnin ajan kahdenkesken Barbaran seurassa, olivat kaikki levottomat

ajatukset karkoittuneet. Heräävä tunne oli hänessä, ja sen tieltä

väistyivät muut ajatukset. Hän näki edessään olennon, joka ensi

hetkestä alkaen oli hänessä herättänyt onnen suuren ikävöimisen, ja

hän tahtoi valmistaa itselleen tietä tämän saavuttamiseen.

Ja hetket kuluivat tässä onnellisessa mielentilassa, kunnes

velvollisuus isänmaata kohtaan jälleen syrjäytti kaiken muun ja teki

uneksijasta toimivan miehen.