X.

Äiti ja poika.

Ylitalon avarassa vierastuvassa Vihdissä istui Mikko Heikinpojan

vaimo Marketta illan hämärässä yksinään lieden ääressä kehräämässä.

Jo oli kolmas päivä kulunut siitä, kun hänen miehensä oli luvannut

tulla kotia, eikä häntä vieläkään kuulunut. Outoa tämä oli

Marketasta, sillä tarkoinhan Mikko aina sanansa piti, tuli juuri sinä

päivänä, jona oli luvannut.

Toisinaan Marketta seisautti rukkinsa ja kuulosteli. Ulkoa ei

kuulunut hiiskaustakaan. Toisinaan vain halli haukahti, muuten oli

aivan hiljaista.

Marketta nousi paikaltaan, meni porstuaan ja tunnusteli, olivatko

palkolliset sulkeneet oven. Sitten hän seisahtui hetkiseksi väentuvan

ovelle ja kuunteli. Kaikki oli siellä hiljaista, rauhassa nukkuivat

siellä talon palkolliset ja hänen miehensä ensimäisestä avioliitosta

olevat lapset. Varovaisesti avasi Marketta oven ja katsoi lieteen,

oliko tuli huolellisesti sammutettu ja hiillos peitetty seuraavan

päivän varalta tuhan alle kytemään. Kaikki oli niinkuin hän oli

määrännyt, sillä mielellään palkolliset noudattivat hiljaisen

Marketan määräyksiä, ja haluttu palveluspaikka olikin tämä talo,

sillä ei pitkien matkojen päässä tiedetty toista taloa, jossa

palkollista olisi kohdeltu niinkuin tässä, aivan kuin omaa lasta.

Marketta palasi vierastupaan, meni pitkän valkoisen pöydän luo, jolle

hän oli näinä päivinä odotellessaan miestään vielä iltamyöhäänkin

aterian valmistanut. Kun hän oli ruuan korjannut, asteli hän siihen

pieneen huoneeseen, joka oli molempien tupien välissä ja jonne vain

isäntäväen tuvasta päästiin. Hän jätti oven auki tupaan, jotenka

heikko kajastus ulottui sinne.

Huoneen nurkassa oli hänen morsiuskirstunsa. Sen ääreen hän laskeutui

polvilleen, otti vyössään riippuvasta avainkimpusta avaimen ja

avasi arkun. Taitavasti hän nosteli arkun avoimelle kannelle niitä

vaatekappaleitaan, joita hän siellä säilytti, silitti muutaman

laskoksen ja nosti toisen vaatteen toisensa jälkeen. Rikas hän

oli, hyvin rikas. Kaiken tämän oli Mikko hänelle antanut, sillä

varoja talossa oli, ja aina markkinoilla käydessään oli isäntä

tuonut runsaat tuliaiset vaimolleen. Ja suurin rikkaus oli

kolmetoistalevyinen raskas hopeavyö. Niin, rikas hän oli nyt, mutta

aina ei ollut niin ollut. Nuorena jo oli Mikko häntä vaimokseen

halunnut, mutta toiselle Marketta meni, meni onnettomuudekseen ja

surukseen. Hänen miehensä oli hurja ja hillitön. Rakas hän oli

alussa ja hellä, mutta pian hän muuttui, ja kun poika oli Marketalle

syntynyt, niin läksi hän erään toisen naisen seurassa karkuteille.

Kirkon avullahan Marketta olisi voinut miehensä pakottaa luokseen,

mutta siksi ylpeä hän oli, ettei tahtonut tähän keinoon turvautua.

Miestään hän ei enää ajatellutkaan, koetti vain ahkeralla työllä

tulla toimeen ja hankkia elatuksen itselleen ja lapselleen. Ja

poika varttui ja hänestä tuli isänsä kaltainen. Kun Uolevi oli

kahdenkymmenenvuotias, karkasi hän kotoaan ja läksi etsimään onneaan.

Silloin tuli Mikko onnettoman luo ja pyysi häntä ensimäisen vaimonsa

kuoltua omakseen, ja Marketta suostui.

Raskaalta oli Marketasta tuntunut elämä sen jälkeen, kun poikansa oli

mennyt pois, kovin raskaalta. Neljä vuotta oli Uolevi ollut kateissa.

Silloin hän eräänä iltana, juuri samanlaisena kuin tämäkin oli, oli

kolkuttanut talon ovelle. Yksinään oli silloinkin Marketta ollut.

Rikoksen oli nuori mies tehnyt, murhannut humalapäissään toisen

miehen, ja häntä ajettiin takaa. Nyt hän tuli etsimään turvaa ja apua

äidiltään.

Ja niin paljon saattoi Marketta antaa pojalleen anteeksi, että

auttoi Uolevia pakoon, kätki hänen veriset vaatteensa kirstuun

morsiusvaatteittensa alle, antoi hänelle hevosen tallista ja

kukkarollisen rahaa.

Kaksi vuotta siitä illasta oli kulunut, eikä Marketta sen jälkeen

ollut mitään hänestä tiennyt. Nyt kaikki palasi mieleen, sillä eilen

oli kirkolta tuotu sana hänelle, että talvikäräjissä tulee Uolevin

rikos tuomittavaksi, että hänkin tulee kuulusteltavaksi. Ja siksi

hän nyt tahtoi hävittää vaatteet, jotta ei mitään jäisi jälelle,

joka voisi ilmaista, että poikansa oli niillä mailla liikkunut.

Omaa itseään, omaa vapauttaan ei Marketta ajatellut, vaan syvä

kiitollisuus ja lämmin rakkaus oli hänellä mieheensä Mikkoon, ja

tältä hän tahtoi säästää kaiken häpeän. Mikko Heikinpojan vaimo ei

koskaan saisi istua syytettyjen penkillä eikä joutua linnaan istumaan

sen vuoksi, että oli murhaajaa auttanut pakomatkalla.

Hän otti veriset vaatteet ja vei ne tupaan ja siellä hän ne heitti

tuleen. Hän seisoi lieden luona katsellen, miten vähitellen liekki

söi kangasta, kohenteli niitä siksi, kunnes viimeinenkin kaistale oli

tuhkana.

Hän hengähti helpotuksesta. Nyt hän tunsi olevansa vapaa pojastaan;

nuo vaatteet arkussa olivat ainaisena muistona, ja niin kauan kuin

hän tiesi niiden olevan talossa, niin kauan hän ikäänkuin lumottuna

ajatteli lastaan ja toivoi hänen palaavan.

Hän lisäsi muutaman halon takkaan, meni pieneen huoneeseen, pani

tavarat paikoilleen arkkuun, sulki sen ja palasi rukkinsa ääreen. Ja

siinä hän hiljaa alkoi hyräillä virttä, ja tasaisesti solui pellava

kuontalosta, ja hänen sormiensa välissä lanka tuli yhä hienommaksi

ja kiertyi rukin rullan ympärille. Rauhallista oli istua näin

hiljaisessa talossa vailla kaikkia huolia, sillä edellisenä vuonna

oli Mikko luovuttanut talon vanhimmalle pojalleen Heikille ja tämän

apelle, Simo Matinpojalle, ja asui nuorempien lastensa keralla

"omalla puolellaan".

Näin hän istui kauan, ja virren ohella hänen ajatuksensa

viivähtelivät miehessään, joka talvipakkasessa ehkä juuri nyt

paraillaan ajoi kotiaan kohden. Ensi kerran Mikko oli viipynyt

lupaustaan kauemmin, mutta ei Marketta kuitenkaan ollut levoton,

sillä hän tunsi miehensä varovaiseksi ja viisaaksi ja tiesi, että

aina suoriutuu vaaroista hänen hiljainen, harvasanainen, mutta

tarmokas miehensä.

Jo oli pitkälle yötäkin kulunut, mutta vielä ei emäntä ollut levolle

mennyt, toinen kuontalo toisensa jälkeen oli sinä iltana kehrätty,

ja kun päivä oli heräävä, niin silloin hän oli istuva kangaspuitten

ääreen ja kutova hienoa palttinaansa, joka koko pitäjässä oli

kauneudestaan kuuluisaa.

Äkkiä halli alkoi kiivaasti ja vihaisesti haukkua. Vieras lähestyi

taloa, sillä noin ei halli tervehtinyt isäntää, jonka se jo kaukaa

tunsi.

Marketta seisautti rukkinsa ja kuulosti. Ulkoa kuului ääntä, joka

koetti lepytellä koiraa. Ja sitten aivan hiljaa kolkutettiin

ulko-ovelle.

Emäntä nousi ja astui eteiseen, kysyen oven takaa:

-- Kuka siellä?

-- Minä se olen, äiti, kuului vastaus. Marketan sydän sävähti, hän

oli tuntenut poikansa äänen. Hänen kätensä vapisi, kun hän veti

teljen syrjään ja avasi oven talviyöhön. Portailla oven edessä seisoi

nuori mies.

Tämä astui sisään, telkesi oven jälkeensä ja seurasi äitiään tupaan.

-- Iltaa, sanoi hän suljettuaan senkin oven.

-- Jumala antakoon, vastasi Marketta väräjävällä äänellä. Mikä sinut

tänne tuo? Joko vaara taas sinua uhkaa?

-- Ole huoleti, äiti, ei minua enää mikään vaara uhkaa, sanoi Uolevi

nauraen. Katsohan pukuani ja sano, onko tämän näköinen se mies, joka

jotain saa pelätä?

Marketta loi katseen poikansa asuun. Tämä oli puoleksi

sotilaallisesti puettu, mutta vaatetus osoitti varallisuutta ja

arvoasemaa.

-- Minä olen nyt suurien herrojen palveluksessa, sanoi Uolevi. Olen

seurueeni kanssa poikennut yöksi Lohjalle ja tulin katsomaan sinua

näyttääkseni, että minun on maailmassa käynyt hyvin.

-- Jumala siunatkoon sinua, sanoi Marketta. Hän oli kuullut

rukoukseni, kun usein olen tuskissani sinua ajatellessani kääntynyt

hänen puoleensa.

-- Onko isäpuoli kotosalla? kysyi Uolevi haluamatta jatkaa

keskustelua uskonnolliseen suuntaan.

-- Ei ole. Hän on Viipurissa ja on jo viipynyt kolme päivää kauemmin

kuin lupasi. Lienee sattunut esteitä.

-- Kun hän palaa, niin voit hänelle ilmoittaa, että nyt olen hyvillä

jälillä, ja että jos tässä maassa kerran vaaroja tulee, niin voi hän

luottaa siihen, että minä hänet kyllä pelastan.

Marketta katsoi lieden loimossa pitkään poikaansa. Tätä sanoessa

oli Uolevin suupieliin tullut tuo omituinen piirto, jonka Marketta

niin hyvin muisti nähneensä ensimäisen miehensä kasvoilla silloin,

kun tämä tuumi joitain pahoja tekoja. Häntä puistatti, mutta hän

karkoitti kaikki synkät ajatukset ja sanoi:

-- Onko sinun nälkä? Katanko sinulle pöydän?

-- En jouda niin kauaa viipymään, vastasi Uolevi. Jo aamulla varhain

on minun lähdettävä Viipuria kohden. Siellä minua odotetaan. Olen

ollut viemässä tärkeitä uutisia, ja vastausta kaivataan.

-- Lähdetkö heti tultuasi äitisi luota pois? sanoi Marketta hellästi

moittien.

-- Tässä pitäjässä en mielelläni viivy, vastasi Uolevi. Tässä puvussa

ei minua hämärässä vielä ole kukaan tuntenut, mutta helpostihan

voi sattua, että niin käy, ja silloin minut varmaankin pidätetään,

sillä olenhan vuosia sitten tehnyt tässä pitäjässä yhtä ja toista

sellaista, josta laki ja minä olemme eri mieltä.

-- Eilen kuulin, että talvikäräjillä aiotaan kohta ottaa tuo

murhajuttu esille, sanoi Marketta.

-- Mutta silloin ei minua täällä enää nähdä, sanoi nuori mies

nauraen. Minulla ei ole aikaa istua vankityrmässä, vaan nyt, kun

elämäni on saanut uuden alun, tahdon olla vapaa.

-- Täällä sinä olet turvassa, sanoi Marketta. Kukaan ei tiedä sinua

täältä etsiä. Älä nyt lähde pois. Jää edes täksi yöksi luokseni.

Jos kartat isäpuoltasi, niin ei hän varmaankan vielä tule tänä

yönä. Huomisaamuna lähde matkoihisi jälleen, ja Herra silloin sinua

johdattakoon, jotta elämässäsi voit sen kaiken sovittaa, mitä olet

rikkonut. Jää tänne!

Marketta oli astunut poikansa luo, laski molemmat kätensä hänen

olkapäilleen ja katsoi kirkkailla silmillään häneen.

-- Olen sinun tähtesi saanut niin paljon surra, lisäsi hän hiljaa.

Anna minulle edes yksi lyhykäinen ilon aika.

Uolevi koetti kestää äitinsä katsetta, mutta ei voinut. Hän mutisi

hiljaa jotain itsekseen, sitten näytti miettivän ja sanoi viimein:

-- Minä jään, mutta ainoastaan aamuhämärään asti. Kauempaa en uskalla

olla.

-- Jumala sinua siunatkoon siitä, että siksikin aikaa jäät, sanoi

Marketta, ja kaunis hymy levisi hänen kasvoilleen.

Hän vei poikansa istumaan rahille lieden ääreen, ja siinä he kauan

aikaa puhelivat, ja usein tarttui Marketan käsi poikansa käteen ja

sitä hellästi pusersi.

Jo oli yö pitkälle kulunut, kun äkkiä ulkoa alkoi kuulua ääniä.

Uolevi ponnahti heti säikähtyneenä seisaalleen.

-- Ne etsivät varmaankin minua, sanoi hän. Kätke minut äiti, kätke,

piilota, auta pakenemaan!

-- Sinä säikähdyt aivan suotta, sanoi Marketta. Isäpuolesi siellä

varmaankin tulee, koska halli niin iloisesti haukahtelee.

-- Mutta hän ei ole yksin, kuulethan puhetta, sanoi Uolevi.

-- Varmaankin matkatovereita, joiden retki kulkee tästä ohi. Ovat

matkalla liittyneet turvallisuuden vuoksi yhteen ja nyt poikkeavat

kaikin tänne.

-- Olkoot keitä tahansa, minä en tahdo kohdata vieraita miehiä, sanoi

Uolevi. Minä menen tänne perähuoneeseen kätköön. Kun he ovat joko

menneet tai panneet levolle, niin silloin katoan.

-- Mitä sinä pelkäät? sanoi Marketta levottomasti.

-- Minulla on huostassani tärkeitä papereita, jotka eivät saa joutua

kenenkään vieraan käsiin. Minun täytyy varjella niitä aivan kuin

silmäterääni.

-- Mene siis, sanoi Marketta. Isäpuolesi avulla sinut kyllä

turvallisesti johdatamme pois.

Uolevi meni nopeasti tupien välissä olevaan huoneeseen, ja Marketta

riensi avaamaan ulko-ovea.

Lämpimästi kätteli Mikko vaimoaan kohdatessaan hänet.

-- Olet kai ollut hieman levoton, kun näin kauan olen viipynyt, sanoi

hän. Kerron sinulle vielä kaikki. Nyt riennä valmistamaan meille

jotain suuhun pantavaa, sillä kiireellisesti olemme ajaneet, eikä

meillä ole ollut aikaa poiketa monastikaan aterioimaan toisten luo.

Marketta astui edeltä tupaan, jonne Mikko, Paul, Jokkim ja Samuel

häntä seurasivat.

Iloisesti puhellen alkoivat matkatoverit riisua talvitamineita yltään

ja lämmitellä lieden ääressä, johon Mikko heitti useita suuria

halkoja. Niihin tuli ahnaasti tarttui, ja pian leimusi korkea lieska,

joka valaisi huoneen.

Uutterasti hyöri Marketta, vikkelästi hän liikkui tuvasta toiseen ja

pian hän oli unisen piian avulla valmistanut pirtin pöydälle aterian,

jonka ääreen matkamiehet ahneina astuivat. Silloin Marketta lähetti

piian jälleen levolle toiseen tupaan.

Marketta tahtoi miehelleen ilmoittaa, että Uolevi oli saapunut,

mutta häntä hävetti monen vieraan kuullen siitä puhua ja odotti vain

sopivaa hetkeä, jolloin saisi olla hetkisen kahdenkesken miehensä

kanssa.

Mutta Mikko istuikin vieraittensa keskeen ja siinä hartaina ja

kiiluvin silmin kuunteli näiden puheita. Kun Marketta aikoi mennä

perähuoneeseen, niin hän huusi:

-- Vaimo, tulehan tänne pöydän ääreen, niin kerron sinulle

matkastani, sillä tilittäähän minun täytyy viipymiseni sinulle.

Mutta kun hän aikoi ryhtyä kertomukseen, tunsi hän oman kankeutensa

ja pyysi Paul Moijia juttelemaan, millaisten seikkailuiden alaisina

he olivat olleet.

Ja Paul alkoi kertomuksensa, puhui kaikesta aivan yksityiskohtia

myöten, oli niin huvittava toisille tuttuja asioita ladellessaan,

väritti kaiken niin hupaiseksi, että makea naurunräjähdys kaikui

tuontuostakin.

Mutta kertomuksen aikana loi Marketta usein hellän katseen mieheensä

kuullessaan, miten tämä oli pannut henkensä alttiiksi, ihaili hänen

tyyneyttään vaaran hetkenä, kun hän kuljetti reessään ystäviään

Viipurista. Hänen sydämensä sykki voimakkaasti puhtaasta ilosta.

Juuri tuollainen oli hänen miehensä, ei paljoa puhunut, ei suuria

lupaillut, mutta teki aina sitä enemmän.

Mutta jo alkoi miehiä lämpimässä tuvassa uuvuttaa, ja Marketta laati

heille leposijat. Kun he valmistautuivat niille, sanoi Mikko:

-- Mutta ensin on minun pantava nämä tärkeät paperit turvaan.

Hän kaivoi povestaan tukun papereita, jotka Jokkim oli hänelle

jättänyt, ja ojensi ne hänelle. Tämä pisti ne takkinsa taskuun sanoen:

-- Kun huomenna jatkamme matkaa Tukholmaa kohden, niin pian kai

päästään eroon petollisesta Viipurin maaherrasta.

He menivät kaikin levolle, jona aikana Marketta korjaili pöydältä

aterian jätteet. Kun hän oli tämän toimensa lopettanut, niin hän

aikoi mennä Mikolle puhumaan, kuka talossa oleili, mutta kunhan

miestään lähestyi, niin tämä olikin jo ennättänyt vaipua sikeään

uneen.

Marketta paineli takassa olevat puut kytemään tuhan suojaan, ja kun

hämärä täytti huoneen, jossa miehet jo nukkuivat, hiipi hän hiljaa

viereiseen huoneeseen katsomaan poikaansa.

-- Minä en ole ennättänyt vielä isällesi ilmoittaa mitään

täälläolostasi, sanoi Marketta hiljaa.

-- Ei tarvitsekaan, sanoi Uolevi. Vai sellaisilla asioilla isä

liikkuukin! Olipa hyvä, että satuin tänne poikkeamaan.

-- Mikko liikkuu aina oikeilla asioilla, sanoi Marketta hiukan

kalveten kuullessaan poikansa sanat.

-- Niin sinun mielestäsi, mutta ei toisten, ei ainakaan minun.

-- Mitä sinä tarkoitat? kysyi Marketta.

-- Joko he nukkuvat? kysyi Uolevi vastaamatta äitinsä kysymykseen.

-- Jo.

-- Sikeästikö?

-- Varmaankin, sillä he ovat pitkästä matkasta uupuneita. Silloin

nukkuu aina raskaasti.

-- Kuka otti nuo paperit?

-- Mitkä paperit?

-- Jotka isäpuoli antoi povestaan.

-- Se herra, joka oli komeimmin puettu, se tummapukuinen ja hiljainen.

-- Missä hän makaa?

-- Hän nukkuu lavitsalla lähinnä pöytää. Miksi sitä kysyt?

-- Haluanpa vain tietää. Minne hän pani paperit?

-- Takkinsa taskuun näin hänen ne panevan. Mutta mitä tämä kaikki

tietää?

-- Sen kyllä saat vielä nähdä.

Uolevi meni ovelle, avasi sen hiljaa ja kuunteli. Sitten hän kääntyi

äitinsä puoleen ja sanoi terävästi, mutta aivan hiljaa:

-- Sinä et liiku paikaltasi, vaan odotat minua täällä!

-- Minkä tähden? Mitä sinä aiot?

-- Mitä minä aion, ei kuulu sinuun!

-- Sinä aiot tehdä jotain väärää, huudahti Marketta. Minä en sitä

salli. Minä menen herättämään Mikon.

-- Sinä olet nyt alallasi, ellet tahdo, että he minut surmaavat.

Odota täällä hetkinen, kyllä sitten selitän sinulle kaikki.

Sydänalaansa pidellen jäi Marketta huoneeseen Uolevin hiljaa

hiipiessä tupaan. Mitä aikoi hänen poikansa? Miksi kysyi hän niin

tarkoin noista papereista? Aikoiko hän ne anastaa? Mutta jos hän sen

teki, niin silloinhan hän petti maan, sillä nuo paperit paljastivat

juuri petolliset juonet. Jos niin oli laita, jos hänen poikansa

todellakin oli varas, niin mitä hänen tuli tehdä, tuliko ilmaista

kaikki toisille, tuliko antaa oma lapsensa ilmi, ehkä syöstä hänet

turmioon? Hänen ohimoitaan kivisti ja hän tarttui päähänsä saadakseen

ajatuksensa selviämään.

Uolevi palasi tuvasta ja kuiskasi äidilleen suljettuaan ensin oven:

-- Hanki tänne kynttilä, jotta näen!

Konemaisesti meni Marketta huoneen nurkassa olevan kaapin luo ja otti

sen päältä kolmihaaraisen vahakynttilän.

-- Tässä on joulukynttilä vielä jälellä, sanoi hän.

Hän näki, miten kipinät lensivät tuluksista, kun Uolevi koetti

sytyttää taulaa. Pian siinä oli tuli ja hän sytytti kynttilät.

-- Laske kynttilä pöydälle, käski hän äitiään.

Marketta totteli kalpeana.

Uolevi astui pöydän luo ja avasi käärön, jonka oli tuonut tuvasta

käsissään.

-- Mitä sinä teet? sanoi Marketta hätääntyneenä. Nehän ovat heidän

papereitaan.

-- Mutta nyt ne ovat minun, sanoi Uolevi. Älä sekaannu tähän asiaan,

et sitä kuitenkaan ymmärrä.

Ja Uolevi alkoi kiihkeästi selailla papereita. Hän kalpeni, ja hänen

kätensä alkoivat vapista. Sitten hän kääri paperit yhteen tukkoon ja

pisti ne taskuunsa.

-- Aiotko sinä viedä heidän paperinsa? huudahti Marketta.

-- Hiljaa! kuiskasi Uolevi tiukasti. Minun elämäni riippuu näistä

papereista. Sinun täytyy johdattaa minut täältä pois, ennenkuin

kukaan herää.

Marketta oli nyt selvillä. Hän ei voinut tällä tavoin mukautua

kaikkeen.

-- Minä en päästä sinua, sanoi hän, ellet selvitä tarkoin, millä

asioilla liikut.

Uolevi mietti hetkisen ja sanoi sitten:

-- Tiedän voivani sinuun täydellisesti luottaa, sillä sinä et

ainakaan anna minua ilmi. Kuule siis. Olen juuri tuo saman maaherran

palveluksessa, jota he ahdistavat ja aikovat kukistaa. Jos hän

kaatuu, niin kaadun minäkin. Jos nämä paperit eivät joudu Tukholmaan,

niin olen pelastettu. Siinä on totuus.

-- Sinä olet siis maanpetturin palveluksessa! sanoi Marketta.

-- Kuka on petturi, sen käsittää jokainen omalla tavallaan, sanoi

Uolevi. Nyt kun tiedät kaikki, ymmärrät varsin hyvin, että minun

täytyy lähteä täältä pois niin, ettei kukaan tiedä minun täällä

käyneenkään.

-- Mutta papereitten katoaminen? Kenen syyksi se tulee?

-- Se on heidän ajateltavansa eikä minun.

-- He syyttävät minua, ajattele, he syyttävät minua! Minähän olen

vieras, minähän olen kuullut, mistä on kysymys, olen nähnyt, missä

ne olivat. Minähän olen ollut valveilla, kun muut ovat nukkuneet.

Minähän tulen syylliseksi. Sitäkö tahdot?

-- Sinulle he eivät mitään kuitenkaan tee. Ja voithan valehdella,

sanoa, ettet tiedä koko asiasta mitään.

Marketta seisoi kynttilän lepattavassa valossa ja katsoi pitkään

poikaansa. Murhaaja tämä oli, sen hän jo ennestään tiesi, varas ja

vielä maansa kavaltajakin. Nuo tuolla tuvassa nukkuvat olivat panneet

henkensä vaaraan pelastaakseen maansa, eikö hän voisi mitään uhrata,

hän, niin nainen kuin olikin:

-- Mitä siinä mietit, sanoi Uolevi, tule avaamaan ovi. Ellet sitä

tee, niin osaan minä yksinkin täältä mennä.

-- Sinä et mene minnekään, sanoi Marketta. Anna paperit minulle,

silloin saat mennä. Minä en tahdo antaa sinua ilmi, en puhu

tapaamisestamme mitään, en ilmaise mitään miehellenikään, joka

kuitenkin kaiken, mikä hänen elämässään on, aina minulle suoraan

kertoo. Anna paperit minulle!

-- Ne ovat nyt minulla ja niitä en anna.

-- Sitten ilmaisen kaikki heille.

-- Sitä et tee!

-- Miksi en?

-- Et tohdi.

-- Miksi en tohtisi?

-- Sillä silloin he minut surmaavat. Joko nyt ymmärrät?

Uolevi astui muutaman askeleen ovea kohden, mutta samassa oli

Marketta jo hänen tiellään ja asettui käsivarret harallaan oven eteen.

Nuori mies tarttui hänen käsivarsiinsa ja aikoi siirtää hänet syrjään.

-- Jos kosket minuun, niin huudan heidät avukseni, sanoi Marketta.

Anna paperit minulle!

-- Jos ne annan, niin silloin ei minulla ole enää tässä maassa

turvaa, ymmärrätkö? sanoi Uolevi kiihkeästi. Minä olen myyty mies,

jos ne viedään Tukholmaan.

-- Kaiken sen nimessä, mikä on maailmassa pyhää, sanoi Marketta

tuskissaan väännellen käsiään, anon ja pyydän sinua, älä syökse

itseäsi ja minua onnettomuuteen. Jätä kaikki, ilmaise heille entinen

elämäsi, ja minä rukoilen heiltä sinulle anteeksiantamusta. Tee

parannus, niin silloin sinun käy hyvin maailmassa.

-- Ei minulla ole aikaa saarnoja kuunnella, sanoi Uolevi ja meni

ottamaan pöydältä lakkinsa.

Samassa Marketta pujahti ovesta tupaan ja huusi:

-- Te olette petetyt, herätkää!

Miehet hyppäsivät pystyyn. Uolevi juoksi tupaan ja aikoi päästä

eteiseen, kun Samuel syöksyi hänen tielleen ja huusi:

-- Seis! Minne matka?

-- Hän on varastanut teidän paperinne! huusi Marketta.

-- Kirottu, karjaisi Paul ja hyökkäsi miekka kädessään Uolevia kohden.

-- Yksi ainoastaan yhtä miestä vastaan! huusi Samuel, joka miekallaan

alkoi ahdistaa Uolevia.

Taistelu oli lyhyt, ja pian oli Samuelin miekka lävistänyt hänen

rintansa. Ääntäkään päästämättä Uolevi kaatui lattialle.

Samuel kumartui kaatuneen puoleen ja kohensi liedessä tulta

nähdäkseen, kuka kaatunut oli.

Nähdessään Uolevin kaatuvan oli Marketta kirkaissut. Nyt hän horjui

häntä kohden ja sanoi Samuelille, joka etsi jotain kuolleen povesta:

-- Siellä ne ovat! Hän kätki ne sinne!

Paul kumartui myöskin kaatuneen puoleen, ja pian oli hänen käsissään

kadonnut paperikäärö, mutta samalla toinenkin.

-- Kynttilä tänne! huusi hän nähdessään tulen välkkyvän perähuoneesta.

Jokkim riensi sen noutamaan, ja pian olivat miehet kumartuneet pöydän

yli tarkastamaan niitä papereita, jotka Paul oli löytänyt.

-- Täällähän on petturien täydellinen kirjeenvaihto, sanoi Paul. Nyt

he ovat kaikki käsissämme.

-- Ja siitä me saamme kiittää emäntää, sanoi Samuel.

Kaikki kääntyivät katsomaan Markettaan, joka oli vaipunut kuolleen

viereen ja oli nostanut hänen päänsä syliinsä.

-- Teillä on täysi syy iloita, emäntä, sanoi Paul, olette tehnyt

isänmaalle suuren palveluksen.

Marketan rinnasta nousi syvä nyyhkytys, ja hän sanoi:

-- Antakaa minun itkeä häntä, hän oli poikani!

Tuvassa oli kauan aikaa aivan hiljaista. Kukaan ei liikkunut

paikaltaan. Kuului ainoastaan Marketan sydäntävihlovaa nyyhkytystä.

Mikko astui hitaasti permannon poikki vaimoaan kohden, siirsi

hellästi kuolleen hänen sylistään ja nosti Marketan seisomaan. Ja tuo

hiljainen mies tarttui sanaakaan sanomatta molemmin käsin lujasti

vaimonsa olkapäihin ja kirkkain silmin katsoi häneen. Mutta Marketta

tyrskähti itkuun ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.

Kauan he näin seisoivat. Sitten talutti Mikko vaimonsa pöydän ääreen

lavitsalle istumaan ja siinä hiljaa hiveli hänen tukkaansa. Ja

vähitellen vaimeni itkun tyrske, ja Marketan pää lepäsi miehen olkaa

vastaan.

Mutta hälinän kuullessaan oli talon palvelusväki levottomana

kokoontunut porstuaan ja pyrki tupaan. Paul koetti heitä rauhoittaa

ovea avaamatta. Kun väki kuitenkin levottomana tiedusti, miten isäntä

ja emäntä voivat, vastasi Mikko tyynesti:

-- Menkää rauhassa nukkumaan, ei täällä ole mitään tapahtunut!

Hän kääntyi jälleen vaimonsa puoleen, ja eteisessä ollut palvelusväki

hiipi toiseen tupaan levolle.

-- Minä en voinut tehdä toisin, minä en voinut tehdä toisin! sanoi

Marketta hiljaa miehelleen.

-- Sinä teit oikein, vastasi Mikko ja hänen äänensä värisi.

Kun Marketta kohotti kasvonsa katsoakseen kuollutta, niin olikin

ruumis poissa, ja matkavieraat olivat kadonneet.

-- Minne he ovat hänet vieneet? kysyi Marketta.

-- Teon jäljet ovat peitettävät niin, ettei kukaan saa siitä mitään

tietää, sanoi Mikko.

-- Minne he ovat hänet vieneet? kysyi Marketta uudelleen.

-- Varmaankin Hiisveden pohjaan upottaneet.

-- Eikö hän saa siis edes maata siunatussa maassa?

-- Sinä rukoilet koko elämäsi ajan hänen puolestaan, sen tiedän,

sanoi Mikko. Ja meidän Herramme ja Jumalamme kuulee kyllä huutosi

eikä viimeisellä tuomiolla ole hänelle liian ankara.