Yliopiston vahtimestari.
Pari päivää viipyivät ystävykset Mikon talossa, ennenkuin läksivät
Turkua kohden ajamaan. Mikko tahtoi seurata heitä, mutta Paul
puheli hänen kanssaan ja selitti, että tänä aikana oli hänen
velvollisuutensa jäädä vaimonsa luo, häntä tukemaan ja lohduttamaan.
Kun Mikko oli levoton siitä, että toverukset mahdollisesti eivät
löytäisikään kaikkia talviteitä ja siis suorinta matkaa tulisi
Turkuun, vakuutti Samuel pitävänsä siitä huolta, sillä hänhän oli
kierrellyt maata ristiin ja rastiin koskaan eksymättä.
Turkuun saavuttuaan he tiedustelivat, milloin suurempi seurue
turkulaisia aikoi lähteä Tukholmaan ajamaan Maarianhaminan kautta.
Meri oli kyllä jäätynyt, mutta vaara uhkasi sittenkin aina, ja jos
tahtoi varmasti päästä perille, niin oli turvallisinta liittyä
suureen joukkioon. Neljän päivän päästä piti tällaisen kulkueen
lähteä liikkeellepä sitä jäivät ystävykset odottamaan.
Aikaansa viettääkseen meni Paul saksalaisten kauppiaitten Turkuun
rakentamaan majataloon asustamaan, Jokkim Frese meni tapaamaan
viipurilaisia tuttaviaan, ja Samuel läksi vaeltamaan yliopiston
vahtimestarin luo.
Hänen astuessaan Kalle Fläskin asuntoon tuomiokirkon luona olevaan
yliopistorakennukseen oli tämän luona paraillaan kaupungin parturi ja
välskäri, vanha ukko Paavali Deinert sitelemässä vahtimestarin päässä
olevia haavoja, jotka hän oli saanut humalaisten ylioppilaitten
edellisenä iltana kadulla hyökätessä hänen kimppuunsa.
Nähdessään Samuelin koko pituudessaan ja laihuudessaan astuvan sisään
ja tuntiessaan hänen naamataulunsa hän huudahti:
-- Servus, domine frater!
Kalle Fläskillä oli näet piintynyt tapa puhua mahdollisimman paljon
latinaa, siten tullakseen professorien luokkaan luetuksi.
-- Servus, servus! vastasi Samuel. Salve in domum teum!
-- Gratias, gratias! vastasi Kalle.
Kalle oli hyvin laiha, pikkuinen ukon käppyrä, jolla oli kalju pää ja
pukinparta. Hän kiirehti parturia jouduttamaan tointaan, ja kun tämä
oli tehtävänsä loppuun suorittanut, kääntyi hän Samuelin puoleen ja
kysyi:
-- Qua de causa te video?
-- Quam in Turkum saapunus sum, te video haluan, vastasi Samuel
vakavasti.
Kalle nyrpisti nenäänsä tälle puutteelliselle latinalle ja jatkoi:
-- Quod tibi jessus est?
Samuel arvasi Kallen tällä lauseellaan tarkoittavan, mitä hänelle
kuului, ja vastasi:
-- Vita mea maxima vaihtelevaitudine est, sed nunc magnas res in
Stokholmam agere päättävääbö. In Turkum cum duos kamratibus venio et
post qvartam diem matkam alkamus. Patria in magna vaara est, et nos
patriam pelastaare aikomus.
-- Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, sanoi Kalle, mutta huomaan
sinun paljon unohtaneen siitä, jolloin luonani otit ensimäisiä
latinankielen opetuksia, jonka vuoksi lienee parasta meidän omalla
rakkaalla äidinkielellämme pitää suukopua.
-- Kyllähän minäkin itse huomaan latinan menevän kankeasti, sanoi
Samuel. En näet ole pitkään aikaan enää saanut olla sellaisten
oppineiden miesten seurassa kuin sinä olet.
-- Niin, niin, oppi vähenee kovasti, sen minä olen huomannut. Et voi
arvatakaan, kuinka huonoa latinaa nykyään ylioppilaatkin keskenään
puhuvat. Ellei olisi professoreja, joiden kanssa joka päivä saan
kieltä harjoittaa, niin unhottaisin minäkin roomalaisten jalot
lauseet.
Kalle nousi, meni huoneessa olevalle avainkaapille ja sanoi:
-- Käyn noutamassa sinulle hiukan viiniä, koska kerran olet asuntooni
tullut.
-- Mistä menet noutamaan, ethän vain krouvista asti? kysyi Samuel.
-- Minulla on oma pieni varastoni kirkon kellarissa, sanoi Kalle ja
poistui.
Vähän ajan päästä hän tuli, kainalossaan suuri pullo, josta hän
kaatoi kahteen viinituoppiin.
-- Kun nyt voimme taas pitkän ajan päästä juoda toistemme seurassa,
sanoi Kalle, niin onneksi olkoon!
-- Samoin sinun! vastasi Samuel. Viini on hyvää ja makeaa.
-- Parasta, mitä kirkko voi tarjota, parasta... niin, tarkoitan,
mitä minä voin tarjota, sanoi Kalle. Kerroit olevasi täällä toisten
seurassa ja aikovasi Tukholmaan, ja puheestasi käsitin, että isänmaa
on vaarassa. Kummallista, kuinka se aina vain on vaarassa. Minun
mielestäni on isänmaa aivan kuin nuori tyttö, jota joka puolelta
ahdistetaan, ja joka aina huutaa hädässään. Tätä en sano suinkaan
millään pahalla tarkoituksella, sillä rakastanhan isänmaata niinkuin
yliopistollisen miehen tulee, mutta sittenkin, miksi aina puhutaan
vaarasta! Eihän vain taas uusi sota ole päälle karkaamassa.
-- Ellei tässä toimita ajoissa, niin tiesi miten käy, sanoi Samuel.
Hän katsahti ympärilleen ja sanoi hiljaa:
-- Eihän vain kukaan meitä kuule?
-- Tämä on yliopiston rakennuksia, ei täällä ole ketään kuulijoita.
Karsserissakaan ei, kummallista kyllä, ole tänä hetkenä ketään. Ja
jos siellä olisi, niin kyllä melu kuuluisi kauas. Sehän on tämän
kaupungin pahin hoiluu- ja rallatuspaikka. Puhu siis rauhassa, jos
jotain on sydämelläsi.
-- Olemme saaneet käsiimme muutamia erinomaisen vaarallisia kirjeitä.
-- Aijai, aijai!
-- Ja nyt matkustamme Tukholmaan antamaan suuret herrat ilmi.
-- Sinä olet aivan ihmeellinen. Sinä antamassa ilmi? Ehdin jo tässä
ajatella, että muut olivat sinua ilmiantamassa, ja että tulit
luokseni etsimään turvaa.
-- Ei sen vuoksi Tukholmaan mennä, sanoi Samuel, kyllä minut tässäkin
maassa tuomita osataan. Asia on paljoa suurempi, valtionkavallus.
-- Hirtettämän sellaiset pitää, jotka isänmaataan kavaltavat,
huudahti Kalle innoissaan.
-- Samaahan me juuri olemmekin hommaamassa. Tämä kaikki olisi
varsin mahdollista, sillä todistuskappaleet ovat hallussamme, mutta
niitä koetetaan meiltä anastaa. En voi kertoakaan kaikkia niitä
seikkailuja, joiden alaisina olemme olleet näiden papereitten
tähden. En olisi sinulle tullut puhumaan mitään, ellei minulla
olisi omat epäilykseni siitä, että tässä kaupungissa on miehiä,
jotka ovat Viipurista asti ajaneet meitä takaa. Kerran ne petin
oikein perinpohjin, ja he jäivät jälkeemme. Mutta viivyimme Vihdissä
kauemmin kuin ensin aioimmekaan, ja sillä välin on varmaankin tuo
ahdistajamme päässyt jälillemme. Olin näkevinäni hänet täällä
kaupungissa, aivan kaupungin portin luona. Hän kääntyi kyllä
poispäin, mutta minä tunsin hänet sittenkin.
-- Sinä puhut kerrassaan kummallisia asioita.
-- Ainoa ihminen, joka voi ottaa tässä kaupungissa selkoa mistä
tahansa muiden huomaamatta ja aavistamatta, olet juuri sinä. Virkasi
pakottaa sinut kiertämään pitkin kaupunkia, poikkeamaan kaikkiin
kapakkoihin. Nyt tulisi sinun ajaa tuota miestä takaa. Ja kun hänet
olet saanut käsiisi, ilmoittaa siitä minulle.
-- Ja sinä sanot, että hän aikoo maalle pahaa.
-- Minä tiedän sen varmaan.
-- Oletko ilmoittanut tästä asiasta tovereillesi?
-- En.
-- Miksi et?
-- Arvelin, että minä yksinäni nutistaisin hänet. Katsohan, siellä
Viipurissa tapahtui jo yhtä ja toista, ja meitä auttoi eräs
kahdentoistavuotias poika. Minua hävetti hiukan, kun sellainen
ennätti minun edelleni. Sitten on meidät turvannut eräs talonpoika ja
hänen vaimonsa. Minä vain en ole tehnyt mitään, en muuta kuin kerran
ilveillyt niin paljon, että pelastuimme. Nyt tahtoisin näyttää, että
minäkin kykenen johonkin.
-- Sinulla on jalo sydän, vaikka oletkin suuri roisto monessa muussa
asiassa, sanoi Kalle Fläski. Sinä olet aivan kuin lantakasa, jolla
kukoistaa ihmeellisiä kukkasia. Minä voisin tästä asiasta sanoa
monta latinaista lausetta, mutta kun et niitä ymmärrä, niin jääkööt
sikseen. Ymmärrän aivan hyvin tarkoituksesi. Ja koska isänmaa
on vaarassa, niin tietysti minä teen vaikka mitä. Ilmoita siis,
millainen tuo mies on, niin minä menen häntä etsimään. Jos hän
on tavallinen mies, niin hän on tällä hetkellä jossain kaupungin
kapakassa, siitä olen varma. Mies on aivan kuin sammakko, se joutuu
aina siihen, missä on märkää.
Heidän keskustellessaan oli päivä jo alkanut hämärtää. Päätettyään,
millä tavoin antaisi tiedon Samuelille tutkimustensa onnistumisesta,
ja saatuaan kuulla, minkä näköinen ja millä tavoin puettu tuo
etsittävä mies oli, puki Kalle talvitamineet ylleen, otti käteensä
pahkurasauvan ja läksi tutkimusretkelleen. Ensiksi hän meni Anders
Merthenin kapakkaan, jossa aina oli väkeä eniten koolla.
Kapakassa oli suuri määrä ylioppilaita ja nämä ottivat Kalle Fläskin
tulon suurella huudolla vastaan.
-- Siinähän se meidän latinankielentaitoisin miehemme tulee, huusi
muuan ylioppilas, jonka nimi oli Abraham Poppius. Tulehan tänne
keskustelemaan maailman asioista meidän kanssamme. Quid tibi videtur?
Pacem aut bellum?
Kaikki odottivat suurella jännityksellä Kallen vastausta, sillä
jo monasti oli hän saanut ylioppilaat remahtamaan makeaan nauruun
ihmeellisellä latinallaan. Mutta Kalle olikin tällä kertaa päättänyt
olla sekaantumatta ylioppilaitten ilveilyyn ja vastasi senvuoksi:
-- En minä ole mikään pilli, jota te saatte oman halunne mukaan
puhallella.
-- Pilli et olekaan, vaan oikea klaneetti, joka pärisee yhtä ääntä,
sanoi Nikolai Varpuinen niminen ylioppilas. Eilenkin tuli sinusta
oikein korkeita ääniä, kun sinua hiukan puristelimme. Kuinka on
sinun pupukartanosi laita tällä hetkellä? Huomaan, että olet antanut
Deinertin laittaa katoksia ja suojia.
Kalle ei vastannut mitään, vaan loi tutkivia katseita hämärästi
valaistuun huoneeseen nähdäkseen, oliko siellä etsimäänsä miestä.
Kaikki olivat tuttuja, ei ollut ketään vierasta. Hän aikoi mennä, kun
ylioppilaat tarttuivat häneen ja veivät hänet väkisin pöydän ääreen
istumaan.
-- Vis du mi contradisare, sanoi Poppius matkien Kallen puhetapaa ja
käytöstä.
-- Sinä heittiö! ärähti Fläski.
-- Da mihi meliorem verbum, sanoi Poppius kerraten toista Kallen
epäonnistunutta latinalaista lausetta, joka oli jäänyt heidän
mieleensä.
-- Ingratus cuculus! sanoi vahtimestari. Tällä tavoin sinä minua
kohtelet, vaikka olen sinua niin monta kertaa auttanut, kun olet
karsserissa istunut.
-- Siksi minä tahdonkin sinua palkita, sanoi Poppius ja huusi
krouvaria tuomaan haarikan olutta.
Tämä teko hiukan lepytti Kallea, ja hän istui pöydän ääreen.
-- Sanonko teille kaikille yhteisesti jotain, sanoi hän juotuaan
tuopista. Te olette erinomaisen hyviä poikia, mutta kapakassa istutte
liikaa, ja siitä teissä herää hurjuus, villiys ja kaikki pahat.
Tämäkin kapakka on oikea pahojentöiden kutupaikka, jossa te iltaisin
kyykötätte. Jo kauas kadulle kuulee, kuinka täällä tyhmien puheiden
kutu käy. Huomenna kyllä suussanne on toiset puheet, kun saatte tulla
konsistoriumin eteen vastaamaan siitä, että minun päähäni teitte,
niinkuin sanoitte, henkireikiä.
-- Ole sinä sitten se valkoinen sammakko, joka opetat meille parempia
tapoja, sanoi Poppius.
-- Kyllä minä teille tapoja opetan! huusi Kalle. Hän aikoi jatkaa,
kun kapakan ovi samassa aukeni, ja sisään astui mies, jonka
vahtimestari heti tunsi siksi, jota Samuel oli käskenyt häntä
etsimään. Hän kääntyi heti ylioppilaitten puoleen ja sanoi hiljaa:
-- Konsistoriumin tulevassa kokouksessa päätetään stipendeistä. Moni
teistä voi sen kadottaa, jos minä nyt syytän teitä pahoinpitelystä.
Tahdotteko päästä siitä vapaaksi? Tietysti tahdotte, kyllä
minä arvaan. Jos teette tuolle tänne äsken tulleelle miehelle
kaiken sellaisen koiruuden, että hän neljäksi päiväksi tulee
kykenemättömäksi liikkumaan ja ainoastaan suullaan voi maata
vuoteessa, niin en puhu rehtorille mitään, en tee mitään valitusta.
-- Hän on suorastaan jalo mies! sanoi Varpuinen. Sinä aiot siis
palkata meidät kostamaan puolestasi? Jos lupaat kolme haarikallista
olutta vielä kaiken muun lupaamasi lisäksi, niin kyllä annamme hänen
nähdä tanssivia taivaankappaleita.
-- Saatte jokainen haarikallisen viiniäkin kaupan päällisiksi, sanoi
Kalle.
-- No sitten hän saa rukoilla jumalaansa, että hänen henkensä
säästyisi, sanoi Varpuinen.
Ylioppilaat pitivät pientä neuvottelua keskenään ja sitten he
alkoivat ilveilynsä.
Kaikki nousivat seisomaan ja Nikolai Varpuinen astui juhlallisena
Didrikin eteen, kumarsi syvään ja lausui:
-- Tervetuloa sankariseuraan!
Didrik hiukan sävähti nähdessään ylioppilaitten tulevan häntä
kohden; hän näet pelkäsi näiden jollain tavoin tietävän hänestä
pahoja, ja nuoria sekä innostuneita kun olivat, voisivat nämä ryhtyä
väkivaltaisuuksiin. Mutta kun hän näki kaikkien juhlallisesti
kumartavan hänelle, haihtui epäilys ja hän vastasi tervehdykseen.
-- Kiitän kunniasta!
-- Kunnia on kokonaan meidän puolellamme, vastasi Nikolai Varpuinen.
-- Mitä sillä tarkoitatte? kysyi Didrik.
-- Sitä, että kunniaa emme anna muille. Me pidämme sen omanamme.
-- Tahdotteko loukata? vastasi Didrik kiukkuisesta
-- En tiedä, mikä loukkaus sanoissani voisi piillä, sanoi Varpuinen
hyvin kohteliaasti. Oletteko ehkä kunnian puutteessa, koska niin
iskette tähän sanaan?
Didrik puri huultaan eikä vastannut mitään.
-- Kohdelkaa arvokkaasti sellaista herraa, kuin tämä on, sanoi
Kalle. Hän on Viipurin kaunistus ja kunnia ja on tullut tänne meidän
joukkoomme loistamaan.
-- Siinä tapauksessa istukoon hän meidän keskessämme valkeutena,
sanoivat ylioppilaat.
Ja Nikolai lisäsi:
-- Armollinen herra, älkää väistykö seurastamme, vaan olkaa aivan
kuin kynttilä valaisemassa meitä. Kyllä me niistämme, jos niin
tarvitaan.
-- Mitä tämä ilveily oikeastaan tarkoittaa? huusi Didrik. Mitä
tekemistä teillä on minun kanssani. Varokaa, ettei täällä synny
kilinä!
-- Tarkoitatte sillä varmaankin, että aiotte ottaa kättä pitemmän
esiin, lausui Nikolai. Meilläkin on sellainen ja olemme sen
käyttämisessä kaiket päivät itseämme harjoittaneet. Mutta miksi
saivartelemme sanoja, tulkaa armollinen herra joukkoomme, niinkuin
olemme pyytäneet.
Didrik katsoi epäilevästi nuoriin ylioppilaihin, mutta kun nämä
pysyivät aivan vakavina, niin hän katsoi viisaimmaksi suostua heidän
ehdotukseensa ja siirtyi huoneen perälle pöydän ääreen. Hän aikoi
istua laidimmaiselle rahille, mutta ylioppilaat pakottivat hänet
kohteliain elein siirtymään aivan perälle nurkkaan, ja kun hän sinne
oli mennyt, niin saarsivat ylioppilaat rahit niin, ettei Didrik olisi
voinut päästä sieltä pois muuten kuin toisten siirryttyä paikoiltaan.
-- Ensiksi kuninkaan ja isänmaan malja! sanoi Kalle kohottaen
haarikkaansa.
Didrik rypisti silmäkulmiaan, tarttui maljaansa, mutta ei nostanut
sitä huulilleen.
-- Mitä tämä tietää, huusi Nikolai, ettekö juo kuninkaamme ja Suomen
maljaa? Huono on se mies, joka sitä ei tee.
Didrik nosti haarikan suulleen ja joi.
-- Hän on varovainen, mutisi Kalle Fläski itsekseen. Millähän pojat
tuon linnun aikovat saada pehmitetyksi?
Mutta nyt jo iski Nikolai Didrik Königiin.
-- Teidän naamataulunne ei oikein miellytä minua, sanoi hän. Siinä on
jotain kavalaa ja petollista.
-- Ellei miellytä, niin olkaa sitten erillänne minusta, sanoi Didrik.
Minä en aio kasvojani muuttaa jokaisen nulikan tähden.
-- Nulikan, sanoitko nulikan? karjaisi Nikolai. Minä en ole mikään
nulikka, minä, joka olen ollut jo viisitoista vuotta ylioppilaana ja
vuoden naimisissa. Vai nulikan?
-- Minä sanon mitä sanon, vastasi Didrik ja hapueli miekkansa kahvaa.
-- Mutta täällä ei saa sanoa mitä sanoo, vastasi Nikolai tiukasti.
Olenko minä nulikka?
-- Olet, kakara, vesa, pahankurinen vekara, jos tahdot tietää.
Antakaa minun nousta, minä en tahdo olla täällä!
-- Vai et tahdo, mutta saatkin olla, koska kerran kunniallisesti
olemme seuraamme kutsuneet. Ellei armollinen herra nyt istu alallaan,
niin tulee tästä sellainen leikki ruumiiseenne, että kirput saavat
punaisessa meressä uida!
-- Mitä te oikeastaan minusta tahdotte, karjaisi Didrik. Enkö saa
olla siellä, missä tahdon, ja mennä sinne, minne tahdon?
-- Ette. Te olette siellä, missä me tahdomme, uhkaili Nikolai.
-- Tuossa on sinulle, suulaalle vekaralle, sanoi Didrik ja sivalsi
häntä korvalle.
-- Näittekö pojat, näittekö? sanoi Nikolai hammasta purren. Hän löi
minua. Näittekö?
-- Näimme, vakuuttivat toiset.
-- Hän harrastaa luvattomia käsitöitä, jatkoi Nikolai. Sellainen on
rangaistava. Antakaamme hänelle hiukan veljellistä kuria.
-- Tule tänne, jos uskallat, sinä senkin hunsvotti ja pennaali! huusi
Didrik nousten paikaltaan ja aikoen hyökätä Nikolaihin käsiksi.
Mutta tämä oli toisten kanssa varuillaan, ja pian oli pöytä kumossa
ja miehet toistensa kimpussa. Didrik oli notkea ja oli jo vähällä
päästä toisten käsistä ja oli menossa ovea kohden, kun Kalle Fläski
pisti kädessään olevan pahkurasauvan hänen koipiensa väliin, ja mies
retkahti permannolle.
Samassa oli Nikolai hänen selässään ja repi suuria tukkoja hiuksia
hänen päästään.
-- Harjoitetaanhan hiukan kaskenpolttoa, sanoi hän. Ensin kaadetaan
ja sitten poltetaan. Kekäle tänne pian!
Muuan ylioppilas sieppasi palavan kekäleen takasta, ja sillä alkoi
Nikolai kärventää Didrikin päätä. Mies parkaisi pahasti ja ponnahti
sellaisella voimalla maasta, että Nikolai lensi kauas. Didrik pääsi
jalkeilleen, sieppasi miekkansa huotrastaan ja aikoi sillä lävistää
Nikolain. Mutta samassa oli jo viisi kuusi ylioppilasta hyökännyt
häneen takaapäin ja kaatanut hänet uudelleen maahan. Ja nyt alkoi
jumalaton möykytys. Nikolai jyskytti Didrikin päätä permantoon ja
huusi koko ajan:
-- Etkö jo tuperru, sinä senkin viipurilainen, etkö jo tuperru!
Vähitellen tuli Didrik aivan hervottomaksi ja makasi tajuttomana
lattialla. Silloin ylioppilaat päästivät hänet ja sanoivat Kallelle:
-- Toimita nyt juotavaa, sillä totisesti sen olemme rehellisesti
ansainneet.
Pian olivat nuoret miehet vetäneet nahkaansa saatavansa, jonka
jälkeen he katsoivat viisaimmaksi lähteä tiehensä, sitä ennen
kuitenkin ankarasti varoittaen krouvaria olemaan ilmoittamatta
kellekään heidän nimiään, muuten uhaten heitellä hänen ikkunansa
säpäleiksi.
Kadulle tultuaan arveli Kalle Fläski:
-- Mutta muistakaamme, mitä laupias samarialainen teki, kun hän näki
rosvojen käsiin joutuneen miehen. Hän auttoi. Niin mekin tehkäämme.
Hän meni kaupungin vahtihuoneeseen, joka oli torin keskellä ja jota
nimitettiin korttikaariksi, ja sanoi sinne tultuaan:
-- Menkäähän, rakkaat ystävät, Merthenin kellariin auttamaan. Siellä
on taas ollut aivan jumalaton melske ja mellakka. Ketkä rosvot
ja pahantekijät lienevätkään lyöneet aivan tainnottomaksi erään
muukalaisen. Menkää ja hakekaa haavurikin, jotta tämä häntä auttaisi.
Tämän tehtyään ja ylistettyään suurta lähimmäisenrakkauttaan meni
Kalle Fläski etsimään Samuelia ja ilmoitti hänelle, että tuo
viipurilainen nyt makasi aivan tajuttomana kapakan permannolla eikä
siitä nouse moneen päivään.
-- Kyllä sen miehen ruumis nyt mahtaa olla yhtä kirjava kuin
sateenkaari, sanoi hän. Ja jos hänen päässään ei kihise ja pihise
aivan kuin tuoreet puut liedessä, niin sitten turkulaisten
ylioppilaitten hyppyset eivät ole entisen veroiset, vaan ovat
pakkasessa kangistuneet.
Samuel tuli tämän kuultuaan niin hyvälle tuulelle, että alkoi vähän
ajan päästä itkeä, syleili Kalle Fläskiä ja sanoi:
-- Sinä olet sentään oikea ystävä, joka et toista pahassa pulassa
hylkää. Sinä olisit kaikin puolin muuten erinomainen ihminen, kun et
vain tahtoisi puhua latinaa. Nyt olet tehnyt isänmaalle sellaisen
palveluksen, että haudallasi minä laulan varmasti juhlallisen laulun,
vieläpä latinan kielellä.