Manaus.
Kymmenen ratsumiehen saartamana ajoivat ystävykset eteenpäin lähinnä
olevaa taloa kohden.
-- Aivan kuin kuninkaallisia saatetaan meitä, sanoi Paul. Meillähän
on oikea kunniavartiosto ympärillämme. Mistä tämä johtuu?
-- Sen saatte kohta nähdä, kun kuulustelu alkaa, sanoi Didrik äreästi.
Jo ajoivat talon pihaan, kun Paul kumartui Samuelin puoleen ja
kuiskasi hänelle:
-- Kutsu nyt avuksi koko helvetillinen sotajoukko, muuten meidän käy
hullusti!
Reestä nousivat miehet, Samuel viimeisenä. Kun hän oikaisi pitkän
luisevan vartalonsa ja laski jalkansa maahan, päästi hän samassa
pahan mölähdyksen, joka pakotti kaikki kääntymään häneen päin.
Kaksi ratsumiestä tarttui heti häneen, arvellen Samuelin aikovan
lähteä pakoon. Tämä antoi miesten rauhallisesti tarttua käsiinsä ja
asteli heidän välissään tuvan ovea kohden. Äkkiä hän pysähtyi, hänen
ulkonevat silmänsä seisoivat aivan tappina päässä, suunsa vetäytyi
aivan nenän suojaan, niin että pitkät viikset tulivat entistään
lähemmäksi toisiansa ja niiden kärjet sekaantuivat likaiseen
leukapartaan, ja hän huusi korkealla äänellä:
-- Minä näen, minä näen!
-- Mitä sinä näet, veliseni? kysyi Paul teeskennellen suurta
hätääntymistä.
-- Koko sen suuren lauman suuria ja pieniä kattilan keittäjiä, ja
kaikilla niillä on piikit kädessään valmiina hyökkäämään meidän
kimppuumme!
-- Pitäkää hänestä kiinni, pitäkää hänestä kiinni! huusi Paul
ratsumiehille. Hän näkee helvetin voimia oikein kasoittain.
Paulin huudolla oli odotettu vaikutus, ratsumiehet päästivät
hätääntyneinä Samuelin vapaaksi. Tämä ei ollut sitä huomaavinaan,
vaan asteli hitaasti eteenpäin tupaa kohden harpaten ja nostaen joka
askeleella jalkojaan korkealle aivan kuin näkemättä, mitä oli hänen
edessään.
-- Mitä venkailua tämä on? huusi Didrik suuttuneena. Miksi päästätte
hänet vapaaksi? Ettekö näe, että hän on pahin koko joukosta?
-- Hän näkee pimeyden ruhtinaan aivan ilmi elävänä joukossamme, sanoi
muuan ratsumies hätääntyneenä.
-- Vaikka hän näkisi niitä tusinan yksintein, niin ei sittenkään saa
päästää häntä vapaaksi.
-- Eihän hän karkaa, puolusteli ratsumies. Kas, hän menee aivan
vapaaehtoisesti tupaa kohden.
Paul loi merkitsevän katseen Jokkimiin, joka nyökkäsi muiden
huomaamatta hänelle. Mikko asteli tyynesti eteenpäin. Hänen
kasvoillaan ei näkynyt mitään ilmettä, mutta huulet olivat lujasti
pusertautuneet yhteen ja silmissä oli teräksenharmaa kiilto.
Tuvassa, jonne he astuivat, syntyi sotilaitten tullessa suuri hälinä.
Emäntä riensi parin parkuvan lapsen seurassa karsinaan pakoon. Isäntä
tuli kalpeana ja hätääntyneenä keskipermannolle ja kysyi väräjävällä
äänellä:
-- Mitä tämä on? Miksi tullaan rauhalliseen asuntooni tällaisen
sotavoiman keralla?
-- Suotta säikähdyt, sanoi Didrik. Sinulle emme mitään pahaa tee, jos
olet kruunun ja kuninkaan uskollinen palvelija. Me olemme saaneet
nämä pahantekijät tiellä kiinni ja tahdomme täällä heitä tarkastaa.
Kaksi miestä ovelle, kaksi vartioi pihalla hevosia, muut saavat
ryhtyä tarkastamaan taskuja.
Didrikin käskyjä noudatettiin. Kaksi miestä piteli Paulia, kaksi
samoin Jokkimia ja Mikkoa, mutta kukaan ei uskaltanut tarttua
Samueliin, joka harppasi aivan tuvan keskipermannolle, nousi yhdelle
jalalleen seisomaan ja huusi:
-- Älä tule, sinä sarvipää, tänne, sillä täällä minä sinut manaan
sillä pyhällä sanalla, joka on minun vallassani. Täällä ei ole sinun
karjaasi. Väisty pois, väisty pois!
Hän alkoi huitoa käsillään oikealle ja vasemmalle, kyyristyi sitten
permannolle, hyppäsi ilmaan niin korkealle, että hänen päänsä tapaili
tuvan kattoa, ja huusi taas:
-- Älä kieputa sitä häntääsi minun nenäni edessä, siinä on paha
löyhkä. Ellet ole alallasi, niin manaan sinut näiden toisten kimppuun!
Sotilaat katsoivat arkaillen Samueliin, ja karsinassa oleva vaimo
alkoi rukoilla ääneen.
-- Älkää välittäkö tuon hullun puheista, sanoi Didrik, vaan ryhtykää
etsimään papereita! Ensin nuoren Fresen kimppuun!
Kaksi sotilasta aikoi pistää kätensä hänen taskuihinsa ja etsiä hänen
povestaankin, kun samassa Samuel huikeasti huusi:
-- Seis! Jos vielä sormennekin ojennatte, niin ette voi tästä
hetkestä alkaen enää käsiänne liikuttaa. Minä, jolle on salaiset
voimat annettu, jonka ystävät ja heimolaiset ovat rinnallani, minä
sanon teille: Voi sitä, joka näihin miehiin koskee, hänen kätensä
kuivettukoon!
Didrikin ääni oli hiukan epävarma sanoessaan:
-- Mitä viivyttelette? Alkakaa etsiä! Miehet ojensivat taas
kätensä, mutta uudelleen parkaisi Samuel pahasti ja miehet jäivät
liikkumattomina paikoilleen.
-- Siinä seisokaa kivettyneinä ja kangistuneina, manasi laiha mies
kolkolla äänellä. Ette voi liikuttaa jäsentäkään, ette saa ääntäkään
suustanne, ette voi muuta kuin hengittää. Noin, noin! Katsokaa te,
jotka minun sanojani epäilette, katsokaa, jäykkinä he seisovat
paikallaan, eikä mikään heitä enää pelasta, ei mikään muu kuin minun
tahtoni jyrkkä noudattaminen.
-- Mitä tämä tietää? huusi Didrik. Ellette te voi sitä tehdä, jos
pelkäätte tuota hourailevaa miestä, niin minä sen uskallan tehdä.
Hän astui askeleen Freseä kohden, mutta samassa Samuel ojensi
käskevästi kätensä häntä kohden ja sanoi:
-- Katsokaa te kaikki, jotka minua epäilette, katsokaa, kuinka hänen
kasvonsa muuttuvat harmaiksi. Kohta veri niistä kokonaan katoo,
sitten päästä, sitten rinnasta, sitten vatsasta ja viimein jaloista,
kunnes kaikki veri virtaa ison varpaan kautta maalle.
-- Armahda meitä, älä syökse meitä turmioon, me tottelemme sinua!
ruikutti emäntä karsinasta. Hävitä heidät kaikki, mutta säästä talon
väkeä ja lapsiani, sillä emmehän me ole sinulle mitään pahaa tehneet.
-- Polvillesi, polvillesi! huusi Samuel. Emäntä tuli arkana
karsinasta esiin ja meni lapsineen Samuelin eteen polvilleen. Jota
korkeammalle keskellä permantoa olevan miehen ääni nousi, sitä
kimakampia valitusääniä päästi emäntäkin. Pian oli isäntäkin hänen
rinnallaan.
Tuntiessaan olevansa herra tässä tilaisuudessa ja huomatessaan, minkä
vaikutuksen sanansa olivat saaneet aikaan, ojensi Samuel laihat
kätensä sotilaita kohden ja lausui käskevällä, haudanjylhällä äänellä:
-- Polvillenne, te maan matoset, polvillenne! Viimeinen hetki on
tullut ja kaiken loppu uhkaa meitä! Ettekö näe merkkejä taivaassa ja
maassa, ettekö kuule ympärillänne sitä pyhää melskettä, pauhinaa,
rähinää ja äänten suurta kohinaa, joka tietää, että kohta kaikki
nousee haudoistaan ja eläväisen elämän loppu tulee? Polvillenne,
polvillenne!
Niin vakuuttava oli hänen äänensä, että sotilaat toinen toisensa
jälkeen vasten tahtoaan polvistuivat. Paul viittasi Jokkimille ja
Mikolle ja molemmat nämäkin vaipuivat heti alas. Vielä oli Didrik
seisaallaan. Hän taisteli tätä hullutusta vastaan. Hän alkoi kiroilla
ja sadatella sotilaita, meni ovelle ja kutsui kaksi pihalle jäänyttä
sisään auttamaan häntä pakolaisten tutkimisessa, mutta tuskin olivat
sotilaat tulleet tupaan, ennenkuin he, nähdessään toverinsa maassa
polvillaan ja kuullessaan emännän ruikutukset ja Samuelin huikeat
äänet, vaipuivat vuorostaan polvilleen.
Didrik meni nyrkit pystyssä Samuelia kohden. Tämä ojensi pitkät
sormensa häntä kohden ja sanoi:
-- Minä näen sinun takanasi itse helvetin suuren ruhtinaan. Hänen
päässään on tulinen kruunu ja valtikkana hänellä on paistinvarras,
jossa vielä roikkuu syntisten käristynyttä lihaa. Katso, ettei hän
sitä sinun ruumiiseesi pistä ja sinua aivan kuin kanaa paista ikuisen
tulen edessä.
Samassa tuvassa olevat orrellaan kyyköttävät kanat alkoivat lepattaa
ja lennellä. Muuan pyrähti Didrikin olkapäälle, jolloin tämä
säikähtyneenä vaipui polvilleen. Nyt olivat kaikki maassa, Samuel
vain yksinään seisoi keskellä permantoa ja teki kummallisia liikkeitä
toisten yli.
-- Katsokaa, sanoi hän hiljaa, katsokaa, tuolla hän tulee minua
kohden, kieli pitkällä ja häntä kieppuen ilmassa! Tuolla hän tulee!
Älkää liikkuko paikaltanne, ettei hän huomaa teitä! Minä kyllä hänet
taltutan, sillä enpä ensi kertaa ole hänen seurassaan.
Hän otti hitaasti miekan kupeeltaan huotrasta ja sivalsi sillä äkkiä
kautta ilman.
-- Noin! huusi hän riemuiten. Hännän päässä olevat karvat menivät
poikki. Ettekö tunne pahaa käryä?
-- Tunnemme, tunnemme, ruikutti emäntä. Aja hänet, hyvä mies,
armollinen herra, kauas meidän talostamme!
Samuel sivalsi toisen kerran, nyt niin, että miekka iski permantoon.
-- Siinä meni Belsebubin varva poikki. Kuuletteko, kuinka hän
ruikuttaa, kuuletteko?
-- Kuulemme, kuulemme! vakuutti emäntä.
Ja sotilaittenkin suusta kuului mutinaa, jota saattoi pitää
myöntymyksenä.
-- Mutta hän ei tyydykään tähän, vaan katsokaa, tuolla tulee oikea
lauma! Tuolla on se kolmisilmäinen, joka niin usein kristittyjä
ahdistaa! Tuolla on paholaisen anoppikin! Hui, kuinka hän on ruma ja
karvainen ja kuinka hänen silmänsä mulkoilevat! Hänellä on kädessään
pieni kattila, jossa hän kaikkia tauteja kiehauttaa ja sitten niitä
ihmisiin heittää. Mutta minä otan pyhän sanan avukseni ja huudan:
Anateema, anateema! Roppeli, hoppeli, tunttula, hoijaa! Kuinka hän
vapisee ja kuinka hän katsoo kiukkuisesti minuun! Älkää liikkuko
paikaltanne, ettei hän huomaa teitä, jotka maassa olette. Antaa hänen
iskeä vihansa minuun, sillä minä hänet osaan torjua.
Hän oli seuraavinaan katseillaan näkymättömän olennon liikkeitä.
Äkkiä hän kiljaisi:
-- Nyt ne menevät kaikin tuonne nurkkaan, sillä perimmässä nurkassa
on turvallisin olla! Mutta me ajamme heidät sieltä vielä pois!
Kaikkien katseet kääntyivät tuvan perintä nurkkaa kohden. Paul
huomasi Samuelin tarkoituksen, viittasi Jokkimille ja Mikolle, ja he
alkoivat hiljaa polvillaan siirtyä tuvan ovea kohden. Kun Samuel näki
tovereittensa noudattavan hänen tahtoaan, alkoi hän yhä kiihkeämmin
viittoilla tuvan peränurkkaa kohden ja kuiskasi:
-- Näettekö tuon, jolla on viheriäinen häntä ja punaiset sarvet? Se
on se sama, joka nuoria tyttöjä kiusaa ja houkuttelee riettauden
teille. Ja tuolla on se, joka kirppuja ja luteita hoitaa ja
kasvattaa. Ja tuolla on tuo aivan pikkuinen, mutta sitä ilkeämmin
naurava. Älä irvistä, kyllä minä sinut tunnen! Sinä olet se sama,
joka pilaat hevoset ja lehmät, jotta ne menevät soihin ja sinne
uppoavat. Mutta täällä on oikea uskon armeija, joka ei teitä pelkää.
Meillä on pyhät sanat huulillamme ja miekka on meillä jokaisella.
Hän viittasi sotilaille ja sanoi korkealla äänellä:
-- Älkää pelätkö, vaan iskekää heihin ja iskekää oikein vimmatusti,
jotta nämä maailmasta katoavat.
Hän huusi ja alkoi itse pistellä miekallaan tuvan nurkkaa kohden.
Sieltä kuului pahaa sähinää, jolloin kaikki säikähdyksestä
parkaisivat.
Samassa pujahtivat Paul, Jokkim ja Mikko kartanolle. Samuel huomasi
tämän ja alkoi entistään enemmän riehua. Hän iski oikealle ja
vasemmalle ja kun hän miekallaan lävisti talon kissan, joka nurkassa
oli syljeskellyt, niin nousi kaikkien sokea into korkeimmilleen.
Pian olivat kaikki täydellisessä sodassa näkymätöntä vihollista
vastaan. Jokainen iski miekallaan tuvan seiniin, silpoen mitä eteen
tuli. Kohta ei ollut huoneessa ainoatakaan penkkiä, ei pöytää eikä
jakkaraa, joka ei olisi joutunut heidän hävityksensä uhriksi.
Isännän alkaessa kirveellä jyskyttää seinään ja huutaessa
tappelevansa pääisän kanssa livahti Samuel ovesta. Hän loikkasi
niin pitkillä askelilla kuin suinkin voi, hyppäsi lähimpänä olevan
hevosen selkään, tarttui parin muun hevosen suitsiin ja läksi ajamaan
toisten seuratessa häntä ratsain ja Mikon ajaessa reellä tietä pitkin
poispäin.
Mutta Didrik oli huomannut Samuelin paon ja kiirehti hänen jälestään.
Hän jäi kiroillen kartanolle seisomaan. Vähän matkan päässä ajoivat
pakolaiset ja olivat vieneet kaikki heidän hevosensakin mukanaan!
Didrik ryntäsi tupaan ja kutsui sotilaat pihalle. Kun nämä näkivät
pakolaisten kiitävän eteenpäin, niin he äkkiä heräsivät siitä
lumouksesta, johon Samuel loihtimisellaan oli heidät saanut, ja
alkoivat juosta pakenevien jälkeen saadakseen hevosensa.
Mutta turhaan he yrittivät kahlata lumessa.
Samuel kääntyi katsomaan taakseen ja huusi niin että metsä kaikui:
-- Ottakaa pieni ryyppy viinaa jokainen, niin kyllä toinnutte taas
pelästyksestänne!
Noloina seisoivat ratsumiehet paikoillaan. He olivat kaukana salolla
etäällä Viipurista, vailla hevosia, keskellä helmikuun pakkasta, eikä
tietoa kellään, millä tavoin pääsisivät takaisin kaupunkiin.
Mutta ennätettyään metsän suojaan hidastuttivat pakolaiset kiihkeätä
ajoaan ja alkoivat nauraa. He nauroivat pitkän aikaa voimatta saada
sanaakaan sanotuksi.
-- Minäkin innostuin siinä kesken kaikkea niin, että kun näin tuon
kissan nurkassa, luulin totisesti sitä itse pääpapaksi, jonka
kiiluvat silmät siellä tuijottivat minuun, sanoi Samuel. Ja silloin
minä ymmärsin, miksi ihmiset uskovat mitä tahansa, kun heille vain
oikein uskottaa.