Samuelin elämänvaiheet.
Leveässä reessä yhdessä istuessaan ja käännyttyään syrjäteille,
eksyttääkseen mahdollisesti takaa-ajavia maaherran miehiä, kuluttivat
miehet aikaansa juttuamalla milloin mitäkin. Heti toisena päivänä
tahtoi Samuel kaikin mokomin kertoa elämäkertansa Mikolle ja
Jokkimille.
-- Katsokaahan, minulla on siinä suhteessa omituinen luonnonlaatu,
että minä niin mielelläni puhun itsestäni, alotti hän. Tässä ei
olisi mitään kummallista ja merkille pantavaa, jos olisin kuuluisa
henkilö, mies, joka on tehnyt paljon kunnollista, mutta kun minä olen
tällainen hutiloimalla tehty ihminen, niin ihmettelen monasti, miksi
minun oma elämäni tuntuu minusta niin kovasti merkilliseltä.
-- Olethan sinä jollain tavoin yläpuolella muita, sanoi Paul nauraen,
sillä äitisi on syntyessään mahtanut sinua kovasti venyttää.
-- Kuinkahan senkin asian laita on, sanoi Samuel, en tiedä. Milloinka
olen syntynyt, en tiedä muuta kuin oman muistini mukaan, ja se on sen
asian suhteen hiukan häilyväinen, kun ei ollut siinä tuvassa, jossa
maailman valon näin, mitään kelloa eikä edes pappia sanomassa, mikä
kuukaudenpäivä oli kulumassa. Äitini kuoli unohtaen sanoa minulle,
kuka oli isäni. Äitini kuuluu olleen lihava nainen, niin että tämän
tavattoman laihuuteni on varmaankin isäni minulle perinnöksi antanut,
samoin tämän nenän, joka ihanasti roikkuu suuni päälle ja aina tuppaa
lusikkaan ja lasiin, kun niitä suuhuni yritän viemään. Minä elin
lapsuuteni muiden ihmisten kodissa, sillä minulla ei ole koskaan
ollut mitään varmaa asuntoa. Lukea ja kirjoittaa minä osaan, sillä
olin silloin saapuvilla, kun parille pahankuriselle poikaviikarille
koetettiin aakkosia saada päähän mahtumaan. Minä kuuntelin vieressä
ja sain siten ilmaiseksi kaiken opetuksen. Kun vartuin, niin olin
jo ennättänyt tehdä niin paljon pahoja töitä, että sain muuttaa
pitäjästä pitäjään päästäkseni hiukankaan pakoon. Näin opin
vähitellen tekemään mitä ikänä itse tahdon ja pidin kaikkea oikeana,
kunhan vain en joutunut kiinni. Hän pisti kätensä taskuunsa, otti
sieltä rahakukkaron ja ojensi sen Jokkimille sanoen:
-- Tämä on teidän tavaraanne.
-- Mistä se sinulle on joutunut? sanoi Paul terävästi.
-- Älähän nyt suutu, sanoi Samuel tehden kädellään lepyttävän
liikkeen. Annahan minun kertoa. Minä en huomannut siinä reen
pohjalla maatessani, että päälläni olikin tuttua väkeä. Kuin siinä
hapuelin, niin tunsin erään taskun suun. Ja kun minä aina olen mennyt
siitä sisään, mikä on ollut auki, niin tietysti vanhan tottumuksen
mukaan annoin sormieni leikitellä taskun suulla ja siitä ne aivan
huomaamattani menivät syvemmälle. Ja arvaahan jokainen sen, että kun
käsi kerran on toisen taskussa ja siellä on kukkaro, niin totta kai
kukkaroon kiinni käy.
-- Parasta on, kun pyydät kauniisti anteeksi, sanoi Paul suuttuneena,
sillä helposti saattaa käydä, että jätän sinut tällaisen tekosi
palkaksi maantielle, keskelle pitkää taipaletta.
-- Sinä olet ihan oikeassa, ihan oikeassa, sanoi Samuel nöyrästi.
Niin minä makaisin silloin tien vieressä kuin reestä pudonnut,
jäätynyt matikka, kankeana ja käpristyneenä. Mutta miksi sinä sen
tekisit, kun minä annan kaikki takaisin, kun tunnustan tehneeni
väärin ja nöyrästi kadun tekoani. Ja totta totisesti, nöyrästi minä
kadun. Niin nöyrää ihmistä ei ole raamatussakaan, kuin mitä tänä
hetkenä minä olen.
-- Jokainen tekee luontonsa mukaan, minkä sille voi, sanoi Jokkim
lepytellen. Kun hän kerran on antanut omaisuuteni minulle takaisin,
niin annetaan asian raueta. Jatka elämäkertaasi!
-- Armollinen herra on aivan samanlainen hyvyydessään kuin se
pappikin, joka koetti minusta miestä tehdä, sanoi Samuel. Hän elätti
minua ja pani minut lukemaan aamusta iltaan jumalisia kirjoja.
Niistä minä tulin huomaamaan, että maailmassa on paljoa enemmän
pahuutta, kuin mitä siihen asti omasta luonnostani olin osannut. Minä
lähdin hänen luotaan kerran salavihkaa pois, ja taisi silloin tulla
laukkuuni yhtä ja toista sellaista, joka ei ollut suorastaan minun
omaani. Mutta kun tuo pappi aina oli saarnannut sitä, että meidän
tule antaa anteeksi lähimmäisellemme, niin kai hän sulki silmänsä ja
antoi minullekin anteeksi. Silloin menin Turun yliopistoon. Se oli
herran vuonna 1643. Pian sain sieltä kadota, sillä konsistoriumilla
oli minusta liian paljon vaivaa ja huolta. Vanhempana tahdottiin
minusta tehdä ihan väkisin sotamies ja panna minut Saksanmaalle
armollisen kuningasvainajamme Kaarle X:n aikana. Minä harasin niin
vastaan, että jouduin muutaman muun kanssa lukkojen taakse odottamaan
sitä hetkeä, jolloin laiva oli valmis viemään meidät vieraalle
maalle. Minä katosin vankilasta ja nuo toverini seurassani.
-- Sinä et siis olekaan valmis puolustamaan isänmaatasi, sanoi Jokkim.
-- Totisesti minä sitä puolustan, vakuutti Samuel. Ei kukaan
rakasta heilaansakaan niin tulisesti kuin minä isänmaata. Kerronko
jotain, jotta uskotte? Kun olin Viipurissa tässä takavuosina, niin
suutuin kerran silmittömästi venäläisten piirittäessä kaupunkia. Ja
arvaatteko mistä? Ette voi arvata, vaikka kuinka koettaisitte. Minä
tunsin eräänä päivänä ruumiissani niin kummallista puremista. Ja
minä arvasin heti, että jollain tavoin oli venäläinen kirppu osunut
minuun. Minä riisuin silloin keskellä toria itseni ihan ilkoalasti ja
etsin siksi, kunnes sain sen hyppysiini.
-- Mitä ihmiset tätä nähdessään sanoivat? kysyi Paul.
-- He kääntyivät poispäin, vastasi Samuel, sillä en ole kaunis
vaatteet päällä, ja vähenee sekin, mitä on, vielä enemmän, kun olen
ensimäisen syntymäpäiväni pukimissa. Mutta kirpun minä sain kiinni ja
silloin sen henki meni. Ja sittenkös minä lähdin oikein vimmaisena
taistelemaan. Siitä tulee nyt kesällä viisitoista vuotta. Te olitte
silloin pikkupoikia ettekä taida oikein muistaa mimmoinen into ja
palava tuli meissä kaikissa oli. Minä kokosin koulupojat ympärilleni,
ja valleilla pidimme vahtia, ja kun venäläinen tuli, niin sai se
kyllä tuntea, missä minun armeijani oli. Kun ei ollut kylliksi
kuulia, niin oli meissä ainakin ääntä. Me huusimme niin, että luulin
Viipurin muurien toisinaan käyvän samoin kuin Jerikon vallitusten
kävi, ne kun paljaasta huudosta menivät kumoon. Ja pakoon vihollinen
livisti, niin että kantapäitä saimme katsella. Tämän jälkeen minä
innostuin sotilaalliseen uraan.
-- Mutta ethän sillä ole pysynyt? sanoi Paul.
-- Niin, kun aina tuli erimielisyyksiä kaikista pikkuasioista.
-- Niinkuin toisen omaisuudesta ynnä muusta, sanoi Paul.
-- Juuri niin. Jos missään on eri mieltä ihmisillä, niin kyllä siinä,
jatkoi Samuel. Ja sitten kun kuningas äkkiä kuoli, niin muuttuivat
olot sellaisiksi, että niissä en viihtynyt. Katsokaahan nyt,
millaista sen jälkeen on ollut, kun kuningas katosi ja lapsi tuli
hänen sijaansa? Tarpeettomia sotia, aatelisten ylivaltaa, vääryyttä
ja kaikenlaista muuta pahaa. Sellaista se on, kun yksi ei ole
määräämässä, mitä maassa saa tapahtua, vaan oikea holhoojahallitus.
Naiset, nuo juupelit, tietysti silloin aina meluavat liiaksi. Minä en
tahdo sanoa mitään pahaa kuningattaresta, mutta merkillistä kuitenkin
on, kuinka miehen käsissä kaikki on aivan toista kuin naisen. Minua
tämä jo niin paljon äköötti, että arvelin palata yliopistoon ja
ruveta siellä lukemaan papiksi.
Toiset remahtivat nauruun tämän kuullessaan.
-- Sinä papiksi, hohotti Paul. Sinä papiksi! Millainenhan sekin
seurakunta olisi, jonka sielunpaimenena sinä olisit.
-- Eiköhän viran ohella ihminen tasaantuisi, höylääntyisi, niinkuin
sanotaan, sanoi Samuel. Kyllä minusta pappi olisi tullut yhtä hyvin
kuin monesta muustakin, ellei olisi tarvinnut lukea. Kun minä
huomasin, että päähäni ei mahdu niin paljon asioita kuin olisi
tarvittu, ennenkuin papin pönttöön olisin päässyt, niin aloin tutkia
papin vihollisten oppia. Ja nyt minä tiedän, miten paholainen tulee
esiin, miten sitä huudetaan.
-- Älä sinä mene sellaisiin oppeihin, varoitti Paul, sillä muuten
henkesi on vaarassa.
-- Ei hätää, ei hätää, sanoi Samuel. En minä usko siihen itse, mutta
kyllä muut uskovat, kun minä selitän Tästä taidostani onkin tullut
hyvä tulolähde, ja ulkomuotoni, joka muuten on aina ollut haitaksi,
onkin aivan kuin omiansa silloin, kun tahtoo pahaa huutaa esiin.
-- Nyt olisi kai hyvä huutaa pahaa avuksi! sanoi Mikko, joka
kertomuksen aikana silloin tällöin oli vilkaissut taakseen.
-- Kuinka niin? kysyi Samuel. Mitä on tapahtunut?
-- Tuolla tulee takanamme sellainen joukko, että se aivan varmaan on
Viipurin linnasta kotoisin.
-- Missä ovat paperit? kysyi Paul kiihkeästi Mikolta.
-- Povessani ne ovat, sanoi Mikko tyynesti. Ja niin lujaan ne olen
sinne istuttanut, että hengen täytyy mukana mennä, jos tahdotaan ne
ottaa pois.
-- Anna ne minulle, sanoi Paul.
-- Minä olen varmempi, vastasi Mikko. Minun huostastani haetaan niitä
kuitenkin viimeksi.
Jo lähenivät takaa-ajajat. He ajoivat täyttä laukkaa ratsain,
etumaisena Didrik König, joka jo matkan päästä huusi:
-- Seisauttakaa, taikka henkenne on mennyt!
-- Viisainta on pysäyttää, sanoi Paul hiljaa Jokkimille, Mikolle ja
Samuelille. Juonen täytyy tässä auttaa, se on minun ajatukseni.