Napukan toimet.
Seuraavana päivänä Napukka läksi pienelle tarkastusmatkalle
aivan yksinään. Lähellä Borchardtin taloa oli vallituksen takana
lautakatoksen suojassa sen käytävän suu, jonka kautta kaupungista
vaaran hetkenä saatettiin päästä salmen alitse linnaan. Käytävän
suulla istui vahti, koettaen lammasnahkaturkkiin käärittynä pysyä
lämpimänä.
-- Jos pakkanen tulee tiukemmaksi, niin silloin olen hyvällä alulla,
tuumi Napukka.
Usein ennenkin oli Napukka tullut tälle paikalle keskustelemaan
vahtisotilaitten kanssa ja tuonut heille kapakasta milloin mitäkin
suuhun pantavaa. Kun hän nyt ilmestyi, niin oli hänen kainalossaan
ravintolan vanha kollikissa.
-- Minne sinä tuota elukkaa roikotat? kysyi vahdissa oleva sotilas.
-- Pahojahan minulla on mielessä, vastasi Napukka viattomasti.
Aion opettaa sitä ottamaan kiinni rottia, jotka tuossa käytävässä
asustavat.
-- Sinne et pääse, sanoi sotilas. Sinne pääsy on ankarasti kielletty.
Miksi minä muuten tässä istuisin palelemassa, jos sinne saisi mennä
kuka tahansa. Sitten eilispäivän on annettu aivan tiukka määräys,
että jokainen, joka yrittää tästä käytävästä mennä sisään, on vaikka
tapettava, ellei muulla keinolla saa häntä seisahtumaan.
-- Olenhan minä ennenkin siellä ollut, sanoi Napukka. Mikä hätä nyt
on, kun ei sinne päästetä enää ketään?
-- En tiedä mitä maaherra pelkää, vastasi sotilas.
Napukka kääntyi menemään ja sanoi:
-- Ei sitten mikään muu auta kuin mennä tämän jalon elukkani kanssa
muualle harjoittamaan metsästystä.
-- Älähän mene nyt heti, poika, pois, sanoi sotilas, vaan jää tänne
minua vähäksi ajaksi hauskuuttamaan. Minä kerron sinulle kyllä
kaikenlaisia hupaisia juttuja siitä, mitä olen ulkomailla sattunut
näkemään.
Napukka istui sotilaan viereen, ja tämä alkoi haastella matkoistaan
Saksaan ja Hollantiin. Hän kertoi suurista kaupungeista ja kertoi
ihmeellisistä eläimistä, joita oli sattunut näkemään Alankomaissa,
minne niitä kaukaisilta mailta oli tuotu. Hän kertoi nähneensä
ihmeellisiä petoja ja kummallisia lintuja, joista muuankin, jota
papukaijaksi sanottiin, osasi puhua. Mies, joka sitä oli näyttänyt
rahan edestä, oli ansainnut suuret summat.
-- Minunkin pitäisi saada sellainen ihme-elävä, jota voisin rahan
edestä näyttää, sanoi Napukka, jonka päässä kertomusta kuullessa oli
syntynyt ihmeellinen tuuma.
-- Ei niitä tänne asti tuoda, sanoi sotilas. Kyllä sinä saat tyytyä
tämän maan eläimiin.
-- Mutta jos minä laittaisin tästä vanhasta kollikissasta uuden ja
ihmeellisen eläimen, sanoi Napukka.
-- Millä tavoin?
-- Panisin sille siivet ja sitoisin suuren pyrstön sen häntään.
Eiköhän jokainen tulisi katsomaan sellaista eläintä, joka ei olisi
kissa eikä lintu, vaan molemmat yhtaikaa?
-- Totta totisesti tulisikin.
-- Pidähän tätä, niin minä menen noutamaan meiltä metson siivet ja
pyrstön.
Napukka laski kissan sotilaan käsivarsille ja läksi kiireimmän kautta
juoksemaan. Ensiksi hän livisti Paulin huoneeseen, jossa Mikko ja
Samuel istuivat tuumimassa.
-- Nyt minulla on keino tiedossa, millä pääsen linnaan, huusi Napukka
hengästyneenä.
-- Mikä se on, kysyivät toiset?
-- Sen saatte nähdä vielä tänä iltana. Tänään me pimeän tultua
menemme linnaan ja tuomme miehet pois.
Näin sanottuaan hän livahti ovesta pois omaan kotiinsa. Pian hän
sieltä palasi tuoden metson siivet ja pyrstön, jotka hän Maikulta oli
kerjännyt, sekä narua.
Sotilaan luokse tultuaan, joka oli pannut kissan turkkinsa alle
lämpimiin, hän innostuneena alkoi selittää, että nyt se ulkomaanelävä
tehdään yksissä. Sotilas alkoi nauraa ja auttoi Napukkaa sitomaan
kiukkuisesti pyristelevän ja vimmatusti raapivan kollin hartioihin
metson siivet ja häntään pyrstön. Kun ihme-elävä näin oli saatu
valmiiksi, otti Napukka sen syliinsä ja seisoen maanalaisen käytävän
suulla laski kissan aivan kuin epähuomiossa maahan. Kissa läksi heti
täyttä kyytiä pakoon käytävään.
-- Sinne se meni ja sinne katosivat ansiot! ruikutti Napukka. Minun
täytyy mennä ottamaan se kiinni, ennenkuin rotat sen syövät ilmi
elävältä, kun se noissa siivissään ei osaa pitää puoliaan.
-- Käytävään ei saa päästää ketään! sanoi sotilas.
-- Mutta eihän kukaan tiedä minun sinne menneen, sanoi Napukka. Ethän
voi antaa viattoman elukan kuolla sellaisella surkealla tavalla!
Huomatessaan sotilaan alkavan miettiä sanoi Napukka hiljaa.
-- Jos päästät, ja miksi et päästäisi, kun ei kukaan meitä kuitenkaan
näe eikä kukaan tiedä minun siellä käyneen, niin sieppaan isäni
kellarista pullon oikein hyvää viiniä ja kuljetan iltahämyssä tänne.
Tämä lupaus teki vilusta värisevään mieheen heti vaikutuksensa. Hän
vilkaisi ympärilleen, ja kun ei lähettyvillä ollut ketään, niin hän
kuiskasi:
-- Mene sitten sukkelaan ja hae kollisi pois! Napukka livahti
käytävään.
Päästyään portaita alas saapui hän pimeässä salmen-alaiseen osastoon,
joka oli rakennettu paksuista paaluista. Vettä tihkui paalujen
välistä, ja käytävän pohja oli jäätynyt iljangoksi. Napukka tapasi
piankin kissan, joka kynsin hampain repi koristuksiaan pois. Mutta
poika ei hänestä välittänyt, vaan asteli yhä eteenpäin. Viimein
hän saapui käytävän päähän, nousi liukkaita kiviportaita ja tuli
tammiovelle.
Hän tutki ovea. Se oli lukossa.
-- Kyllä tämän jollain rikotuksi saisi, ajatteli hän, mutta toisella
puolella on varmaankin vahti, ja siitäkös syntyy taas melske ja
mellakka.
Hän palasi peläten sotilaan tulevan levottomaksi hänen
viipymisestään, koppasi matkalla kissan syliinsä ja saapui käytävän
kaupunginpuoleiseen päähän.
-- Siellä se kissa luisteli liukkaalla jäällä, sanoi hän päästyään
sotilaan viereen. Se oli paennut aivan perimpään sopukkaan, suuren
oven luo. Jos se olisi ollut auki, niin kylläpä sitten olisi saanut
tätä elukkaa hakea.
-- Ole huoleti, se ovi on aina kiinni, ja avain on minun taskussani,
sanoi sotilas.
-- Vai niin, sanoi Napukka siihen aivan kuin ohimennen, mutta hänen
silmissään välähti omituinen tuli. Minä menen nyt, mutta kyllä palaan
illalla, kun ei kukaan huomaa, ja silloin tuon sellaista viiniä, että
on aivan kuin tuli kiertäisi suonissasi.
Maiskuttaen suutaan ja vilkaisten sotilaaseen veitikkamaisesti hän
läksi juoksemaan pois roikottaen kollia kainalossaan.
Hän aikoi poiketa Paulin asuntoon ilmoittamaan Matille ja Samuelille,
mihin tuloksiin hän oli tullut ja mitä hän aikoi, mutta samassa
heräsi hänessä uusi ajatus.
-- Mitähän, jos aivan yksin hommaisin koko tämän jutun! Kylläpä
Paul herra tulee iloiseksi, kun hän vapaudestaan saa minua kiittää!
Osaanhan minä tässä yksinkin toimia.
Iltahämärässä Napukka hiipi isänsä kellariin varastettuaan hänen
avaimensa ja toi sylissään kokonaista kuusi viinipulloa parasta
mehua, mitä siellä oli. Pullot hän kätki vasuun ja se kainalossaan
hän läksi astelemaan maanalaisen käytävän suuta kohden.
Sotilas otti hänet suurella riemulla vastaan. Pian oli pullo hänen
suunsa kohdalla ja hän otti siitä oikein tuntuvan kulauksen. Napukka
tunsi jokaisen viinilajin vaikutuksen ja tiesi tämän voimakkaimmaksi.
Pian oli humala noussut vahtisotilaan päähän, hän tuli tunteelliseksi
ja alkoi kertoa Napukalle elämäntarinaansa ja onnetonta rakkauttaan.
-- Kummallista, sanoi Napukka, miksi te miehet aina humalassa puhutte
naisista! Onhan maailmassa muutakin kuin naiset.
-- Sinä et vielä tiedä, mitä nainen on, sopersi sotilas. Hän on
elämän tunkiolla kasvava ruusunnuppu, jonka lemu miehen päätä
pyörryttää.
-- Kylläpä sinä kestät paljon, ajatteli Napukka nähdessään, ettei
sotilas tullut aivan tajuttomaksi, niinkuin hän oli odottanut.
Näin hän istui ja usutti sotilasta juomaan yhä enemmän, ja pian
olikin väkevä viini tehnyt toivotun vaikutuksen, sotilaan pää
retkahti rinnalle ja hän alkoi kuorsata.
Silloin Napukka alkoi kopeloida hänen taskujaan ja löysi avaimen.
Varovaisesti hän sen sieppasi ja pujahti käytävään. Tultuaan oven
luo hän avasi sen. Hän seisoi paikallaan ja odotti. Ei kuulunut
hiiskaustakaan.
-- Aijai, sanoi Napukka, kuinka ne ovat huolimattomia, kun eivät
olekaan tänne panneet vartijaa.
Hän tuli linnan pihalle ja hiipi vankitorniin, jonka ovi oli
raollaan. Tornin sisällä istui vartija.
Sotilas otti lyhyn, valaisi sillä Napukkaa ja kysyi:
-- Kuka sinä olet?
-- Hiljaa, sanoi Napukka, ei saa huutaa, ettei kukaan kuule. Se
toinen sotilas siellä Matin-reiän toisessa päässä tilasi viiniä
itselleen, antoi minulle avaimen ja käski tuomaan tännekin.
-- Se on kunnon mies, kun pakkasessa muistaa toveriaan, sanoi sotilas.
-- Tässä on, sanoi Napukka ja ojensi pullon sotilaalle.
Pian alkoi viini vaikuttaa vilustuneessa miehessä. Ensiksi hän
kiitteli Napukkaa ja tahtoi aivan välttämättömästi syleillä häntä
kiitollisuuttaan osoittaakseen.
Sitten hän vaati poikaa istumaan viereensä ja alkoi kertoa
elämäntarinaansa.
-- Jos tätä jatkuu tällä tapaa, ajatteli Napukka, niin mitä ihmeitä
minä saankaan kuulla!
Mies pääsi viimein elämäkertansa loppuun, jota ladellessaan hän
tavantakaa kysyi Napukalta:
-- Ymmärrätkö, kai sinä ymmärrät? Ja Napukka vastasi joka kerta:
-- Ymmärrän, aivan kuin olisi omaa elämääni. Toinen pullollinen sai
sen aikaan, että sotilas alkoi kertoa heilastaan, joka oli hänet
hyljännyt ja mennyt toisen kanssa naimisiin.
-- Ne ovat aivan merkillisiä, ajatteli Napukka, kun ne kaikki
tarraavat naisiin humalaan tultuaan.
Napukan täytyi juottaa kolmaskin pullollinen tälle miehelle,
ennenkuin hän väsyi siksi, että vaipui uneen. Napukka odotti. Kun
miehen hengitys kävi tasaiseksi ja hän alkoi kuorsata, arvasi poika
otollisen hetken tulleen ja naputti luukkuovelle tavalla, jonka Paul
hyvin tunsi.
-- Kuka siellä on? kysyi vähän ajan päästä Paulin ääni.
-- Napukka, kuiskasi poika. Odottakaa! Hän kopeloi vartijan taskuja
aivan hiljaa ja löysi avaimen, jolla luukkuoven lukko aukeni. Tämän
jälkeen hän heitti vartijan vieressä olevan köyden alas ja pian
olivat ystävykset nousseet sitä myöten Napukan rinnalle.
-- Nyt pian pakoon, ennenkuin kukaan aavistaa mitään! sanoi Napukka.
Hän kulki edellä ja Paul sekä Jokkim hänen jälessään.
Napukka johti molemmat miehet Matin-reiän suulle, he sulkivat oven ja
ottivat avaimen pois.
Käytävän toisessa päässä oleva sotilas oli vaipunut sikeään uneen.
Napukka pisti avaimen hänen taskuunsa, ja kiireesti läksivät Paul,
Jokkim ja Napukka astelemaan Borchardtin taloa kohden.
Mikon ja Samuelin riemu oli suuri heidän tavatessaan taas vankilasta
vapaiksi päässeet nuoret miehet.
-- Meidän täytyy vielä tänä iltana, ennenkuin kaupungin portit
suljetaan, päästä pois. Sinä, Mikko, saat mennä noutamaan hevosesi
tänne Siikaniemen puolelta.
Sanaakaan sanomatta Mikko läksi. Hänen mentyään meni Paul
puhuttelemaan isäntäänsä, Antonius Borchardtia, ja sopivasti sanansa
sovittaen sai tältä luvan lähteä omissa asioissaan joksikin aikaa
Viipurista. Hänen palatessaan huoneeseensa puhelivat Jokkim ja
Samuel, jonka syliin Napukka oli nukkunut.
Hiljaa laski Samuel pojan sylistään vuoteelleen ja varpaillaan
hiipivät he huoneesta pois. Mutta ovella kääntyi Jokkim vielä pojan
luo, kumartui hänen puoleensa, ja kuului heikkoa kilinää, kun hän
laski pojan viereen suuren joukon kirkkaita hopearahoja.
Pihalle tultuaan ja lähestyessään Mikon rekeä sanoi Paul:
-- Nyt meidän on mentävä niin, ettei linnasta kukaan huomaa
matkaamme. Paras keino on, että menemme me kolmisin suullemme reen
pohjalle, Mikko peittää meidät, ja jos linnasta joku huomaakin tämän
reen, niin arvelee hän ainoastaan Mikon kuljettavan kauppatavaroita.
Niin tehtiin, ja hiljalleen ajoi Mikko kuormaansa Borchardtin
pihalta, kääntyi torille ja siitä kaupungin portille ajaen kaakinpuun
ohitse. Päävahdista tuli sotilas kysymään, mikä kuorma siinä oli.
-- Tavaraahan tässä ainoastaan kuljetetaan, sanoi Mikko tyynesti,
koska tulen tuolta Borchardtin talosta.
-- Anna mennä! sanoi sotilas. Mikko ajoi kuorman jäälle.
Linnan ohi ajettaessa huusi portilla oleva sotilas:
-- Seis! Mitä reessäsi on?
-- Kauppatavaraahan täällä on, sanoi Mikko. Hän pysähtyi, kaivoi
taskustaan piipun, pisti siihen tupakkaa, tarjosi sitä sotilaallekin,
joka omasta taskustaan otti nysänsä. He puhelivat hetkisen kovasta
pakkasesta ja oivallisesta rekikelistä. Sitten Mikko nykäisi
ohjaksista ja alkoi ajaa hitaasti eteenpäin.
Siikaniemen puolella pysäytti tullivartija paaluaitauksessa olevan
Riihimäen portin luona hänet vielä kerran. Mikko kertoi reessään
olevan ainoastaan tullattua tavaraa ja pisti miehen kouraan yhden
niistä viinipulloista, jotka Napukan vasuun olivat jääneet. Mies
toivotti hänelle hyvää matkaa, ja Mikko läksi ajamaan hiljalleen
eteenpäin. Etäältä kuului tuomiokirkon tornista kellon lyöntejä.
Matkamiehet tiesivät, että silloin portit suljetaan.
-- Kyllä minä laiha olen, mutta laihemmaksi luulen tulleeni tässä
maatessani kuorman alimmaisena, sanoi Samuel, kun he nousivat
turvallisen matkan päähän päästyään reen pohjalta. Se viinipullon
antaminen minua harmitti! lisäsi hän. Minä jo aioin nousta ja
olisinkin noussut, ellei joku olisi niin vietävästi nipistänyt
kintustani.
-- Minä se olin, sanoi Paul, sillä tunnen hyvästi luontosi ja arvasin
heti, mitä mielessäsi liikkui.
-- Ja minne meidän matkamme nyt oikeastaan suuntautuu? sanoi Samuel.
Olen tässä ollut sellaisessa touhussa, etten ole tullut kysyneeksi
sitä.
-- Tukholmaan, vastasi Paul.
-- Ja minkä tähden sinne asti näin talvipakkasella?
-- Etsimään turvaa isänmaan pelastamiseksi erään konnan aikeista.
-- Sellaisessa minä aina olen koko kourallani mukana, sanoi Samuel,
sillä minulla on niin kovasti hempeä mieli heti, kun puhutaan
isänmaasta. Tämä maa ei ole minulle ainoastaan mikään vakinainen
paidanmuuttopaikka, vaan...
-- Kyllä minä tiedän, mikä tämä maa on sinulle, sanoi Paul nauraen.
Se on laidun, jossa sinä harjoitat kaikkea sitä pahaa, josta kerran
tulet riippumaan hirsipuussa.
-- Mutta oman maan puusta sekin tehdään ja oman maan köysi on pantava
minun kaulaani, sen minä sanon! lausui Samuel.