On kylmä päivä kevättalvella. Talvi ponnistelee viimeisiä voimiansa
korkealle kohoavan kevätauringon lämmittäviä säteitä vastaan sillä nämä
ovat osoittautuneet sangen vaarallisiksi sen elämälle ja olemukselle.
Niiden lämpö on vähitellen vaan varmasti tehnyt talven lumipuvun yhä
ohuemmaksi, jopa paikka paikoin kuluttanut sen rei'ille ja rakoloille,
ja nämä pakkasen valkean vaipan mustalta ammottavat repeämät
osoittavat silminnähtävällä tavalla vaatteuksen haltijan köyhtymistä,
heikkonemista. Turhaan on hän, kylmä poika, tuon tuostakin koettanut
uudella lumella paikkailla kuluneen takkinsa hartioita ja kyynäspäitä,
sillä nuo uudet paikat, vanhaan vaatteesen pantuina, pikemmin vaan
edistävät kuin estävät koko puvun auttamatointa häviötä. Mutta hänpä
tuskin tiesikään, ett'ei "uudella veralla saa paikata vanhaa vaatetta."
Ja lopputuloksena tästä elämän taistelusta on talven vallan täydellinen
häviö.
Paljon kansaa on kokoutunut Jormanalan avaraan ränstyneesen
pereentupaan. Pitkän pöydän päässä istuu lyhyt, pulleanaamainen ja
paksumahainen herra, suuret irtonaiset rillit nenänlatvalla. Hän on
paikkakunnan ruununvouti. Hänen vasemmalla sivullansa pöydän takana
istuu nuori hienonnäköinen herrasmies, joka kirjoittaa paperille
ruotsiksi ukko herran sanelemisen mukaan. Penkillä perä-ikkunan
edessä, voudin oikealla puolella, istuu pitäjään rovasti Eenokki
Jöransson poltellen havannaa ja aina välistä vaihtaen lauseen toisen
ruotsinkielellä lihavan naapurinsa kanssa. Muu kansa hälisee siellä
täällä tuvassa, mikä seisaalla kumppalinsa kanssa puhellen ja
naureskellen, mikä pitkin penkkilöitä venyen ja piippuansa imeskellen.
"Hiljaa talonpojat!" -- kuului voudin kumea ääni. "Nyt alkaa tilan
huutokauppa. Paljonko siitä tarjotaan?"
"Paljonko se minun kiinitetty saamiseni kulunkineen päivineen tekee?"
-- kysyi rovasti selvällä suomenkielellä ja rykäsi ylhäisesti.
"Herra rovastin ja ritarin saaminen kaikkineen tekee pennilleen
viisituhatta kuusisataa seitsemänkymmentä seitsemän markkaa", lausui
ruununvouti virallisesti.
Pastori Eenokki Jöransson oli siis jo ritarikin...
"Niin paljon... vai niin paljon!" -- kuului väkijoukosta hälinä.
"No paljonko tilasta tarjotaan, vai eikö mitään?" -- uudisti myyjä
kysymyksensä.
Kaikki katsoivat rovastiin.
"Minä tarjoon kaiken sen summan, jonka olen Jeremias Jormanaiselta
saapa", -- lausui tämä vakavasti.
"Niin paljon... vai niin paljon!" -- suhisi ääni ihmisjoukosta,
"Siis: viisituhatta kuusisataa seitsemänkymmentä seitsemän markkaa...
ensimäinen!" -- huusi ruununvouti. "Eikö kukaan lisää?"
"Kukapa tuohon lisännee", -- lausui joku.
"Jo tuossa on hintaa liiaksikin", -- äännähti toinen.
"Kylläpä kontu tulee rovastille täyteen hintaan", -- virkkoi kolmas.
"Eikö siis kellään ole halua hintaa lisätä?" -- uudisti vouti
kysymyksensä, "Siinä tapauksessa; viisituhatta kuusisataa
seitsemänkymmentä seitsemän markkaa... ensimäinen, toinen ja... kolmas!"
Vasara paukahti pöytään. Ruununvouti nousi ylös, kätteli herra rovastia
ja toivotti hänelle onnea talon uutena isäntänä.
Silloin tunkeusi väkijoukosta esiin puolialastoin mies hattu päässä ja
vaatteet repaleissa. Hänellä oli pienoinen itkevä lapsi käsivarrella,
toinen toisella, ja hänen auki rehottavan paitansa sevalmuksesta pisti
putelin kaula esiin. Kaikki antoivat hänelle tietä, sillä jokainen
tunsi hänet Jeremias Jormanaiseksi, talon entiseksi isännäksi.
Jeremias astui suoraan rovasti- ja ritariveljensä eteen, laski lapset
sylistänsä, otti hatun päästänsä, kumarsi syvään ja lausui osoittaen
lapsia:
"Tietääkö herra rovasti ja ritari, miksi nämä lapset näin parkuvat?"
Rovastia näytti tällainen odottamatoin kysymys hämmästyttävän.
Hän ei vastannut mitään, vaan käänsi päänsä pois. Hänen mielensä
olisi tehnyt pötkiä matkaansa, päästäksensä "tuon rentun" kanssa
tekemisistä, vaan läsnä olevain seurakuntalaisten tähden ei hän sitä
julennut tehdä, Hän luuli kumminkin ruununvoudin virkansa puolesta
ehkäisevän Jeremiaan sopimatointa käytöstä, mutta tämä ei näkynyt nyt
poliisivelvollisuuttaan muistavankaan ja katseli oudostellen kurjaa
miestä.
Rauhan häiritsijä sai siis rauhassa uudistaa kysymyksensä.
"Mistä minä sen voin tietää", vastasi rovasti äreästi.
"Niillä on nälkä", -- lausui Jeremias.
"Siinä tapauksessa on niille annettava ravintoa", -- huomautti rovasti.
"Vaan kun minulla ei ole niille ravintoa antaa, saat sinä nyt pitää ne
omina lapsinasi, kun olet niiden omaisuudenkin ottanut... Suostutko?"
"Minulla on tarpeeksi omia lapsia", -- vastasi hengen mies.
"Minä pyydän: ota nämä lapset ja hoida ne niinkuin omasi, tee
niistä kunnon ihmiset maailmaan, kun minusta ei ole enää heidän
kasvattajakseen; ja -- minä tyydyn kohtalooni. Tee nyt se, täytä ainoan
veljesi ainoa ja viimeinen pyyntö... Täytäthän?"
Olipa nyt arvoisa sanan palvelija tulisilla hiilillä, mutta hän vaan
vastasi:
"En voi".
"Vielä kerran: rakas, kallis veljeni! Kuule nyt tämä ainoa kerta minua
ja minä olen pitkin mierontietä kulkiessani rukoileva Jumalan siunausta
sinulle ja ilmoittava kaikille ihmisille, miten jalon työn sinä olet
tehnyt".
"Heitä jo!"
"Hm... Sinuun ei pysty mikään... ei mikään!"
Kaikki olivat hiljaan kuin kirkossa ja rovasti nousi ylös lähteäksensä.
Mutta Jeremias Jormanainen, joka näki viimeisenkin yrityksensä
hengellisen veljensä sydämen lauhduttamiseksi turhaan raukeevan,
muuttui yhtäkkiä kalman karvaiseksi. Hänen rintansa alkoi kiivaasti
nousta ja laskeutua, hänen kätensä koukistuivat suonenvedon tapaisesti
ja hänen silmänsä välähtelivät "kuin salamat öisellä taivaalla".
Kiukusta vapisevalla äänellä ja tuon tuostakin rovastia nyrkillänsä
uhaten puheli hän seuraavaa:
"Koska sinulle ei enää kelpaa köyhän rukous eikä kukistetun nöyryys,
koska sinun kivikovaa sydäntäsi ei voi enää viattomain lasten parkukaan
hellyttää, lasten, joiden tulevaisuuden sinä olet vääryydelläsi ja
äärettömällä ahneudellasi perinpohjin sortanut, koska sinä et näy
enää häpeävän ihmisiäkään, saati pelkäävän Jumalaa, jonka erityiseksi
palvelijaksi itsesi kutsut, -- niin tahdon minä nyt tässä kaiken kansan
läsnäollessa julistaa minkäkarvainen mies sinä, herra rovasti ja
ritari, oikeastaan olet".
"Kuulkaa... kuulkaa!" -- kuului väkijoukosta. Kenenkään estämättä
jatkoi onnetoin mies puhettaan:
"Muistatko sinä, arvoisa herra, mitä tapahtui isämme kuolinvuoteen
ääressä juuri vähäistä ennen hänen kuolemaansa?... Muistatko
sinä, kenelle isämme määräsi tämän talon ilman minkäänlaisia
lunastusrahoja?... Ehkä ei ole vielä kokonaan mielestäsi mennyt se
kallis vala, jonka yhtenä isämme kuolinvuoteen ääressä polvillamme
vannoimme ja jossa sinä vannoit itsesi osattomaksi tähän taloon,
kun vaan minä sinun ylioppilaaksi kouluutan?... Enkö minä sitä ole
täyttänyt lisän kanssa?... Eikö omatuntosi hituistakaan soimaa sinua.
Jumalan sanan saarnaajaa tuon väärän valasi tähden?..."
"Kauheata... kovin kauheata!" -- supisi joku joukosta,
"Ja mistä on nyt syntynyt tämä velka, joka saattaa minut mieron
tielle?" -- jatkoi Jeremias, "Täällä on vielä yksi rehellinen
todistaja, joka tietää sen kokonaisuudessaan tulleen muka sinun
maa-osastasi tässä talossa".
"Se on totta, se minun täytyy todistaa", -- lausui eräs lähellä seisova
keski-ikäinen mies, joka oli ollut vierasmiehenä silloin kuin Jeremias
ja Eenokki konnun kaupat tekivät.
"Vai niin... vai niin! Sepä outoa!" -- kuului rahvaan seasta.
Mutta seurakunnan paimen istui kuin naulattu. Hänellä ei ollut
sanaakaan puolustuksekseen.
Ja Jeremias jatkoi vielä yhä kiivastuneempana:
"Siispä muista se, kurja petturi ja valasi kieltäjä, että taivaan
kirous on vielä kerran kauheasti... liian kauheasti lankeava päällesi,
vaikka tässä maailmassa saisitkin rauhassa konnuutesi hedelmiä nauttia!"
"Mi... minä aion saat... saattaa tuon miehen lailliseen edesvastuusen
hävyttömyydestään", -- sai rovasti ja ritari vihdoin sopertaneeksi.
"Aio mitä aio, polje minut vaikka lokaan jalkoihisi, niinkuin jo olet
tehnytkin, vaan kuule sanani: Hirmuisena lepää Herran kirous sinun
päälläsi. Minä näin... minä näin..."
Nyt loppui vihdoinkin ruununvoudin kärsivällisyys.
"Lopettakaa jo! -- Eihän tämä ole mikään riitapaikka". -- lausui hän
tuntein virkamahtinsa.
"Enhän minä, vaan tuohan tuo..." -- lausui rovasti niinkuin rikoksen
tehnyt koulupoika opettajalleen.
Mutta Jeremias Jormanainen hoipertui taaksepäin, kiristeli hampaitansa
ja soperteli outoja sanoja...
"Viekää pois tuo retale!" -- äänsi herra ruununvouti polkaisten
jalkaansa.
* * * * *
Toimitus oli loppunut. Ruununvouti seurueineen lähti pois ja heti
hänen jälestään meni rovastikin. Vähitellen alkoi muukin kansa talosta
hälvetä ja kotiin mennessään puheli kukin kumppalinsa kanssa siitä
oudosta kohtauksesta, mikä Jormanalassa juuri oli tapahtunut.
"Armotoin mies tuo meidän rovasti", -- lausui eräs kulkijoista.
"Kummakos se, kun veli on tuollainen renttu", -- vastasi toinen.
"Mutta entäs jos tuo renttu sittekin on oikeassa", -- äänsi kolmas.
"Minä puolestani luulen rovastin olevan väärässä".
"Mistä sinä sen voit päättää?" -- kysyi toinen. "Vai uskotko sinä tuon
renttu-Jeremiaan juorupuheita paremmin kuin pappia?"
"Enkä usko enkä ole uskomatta, vaan eihän kunnon pappi tule 'ikkunasta
sisään' niinkuin hän tuli meidän pitäjääsen".
"Ja eipäs se rovasti paljon kyennyt vastustelemaankaan Jeremiasta,
vaikka tämä niin häntä säimäsi", -- jatkoi ensimäinen.
"No en minä muuta tiedä, vaan kuulin kerran Hovilassa työssä ollessani
Hovilan herran sanovan rovastia 'aika koiraksi', vaikka he aikoinaan,
rovastin täällä maisterina ollessa, olivat olleet hyvät ystävykset",
selitti kolmas.
"Oli miten oli, vaan kummallista se sittekin oli".
"Hm, kummallista!"
"Kummallista!..."