Nolosti oli käynyt Eenokki-pastorille tuomarin luona. Ja häntä harmitti
etenkin se seikka, että oli tullut tuolle lainoppineelle "lurjukselle"
puhuneeksi liian paljon.
Mutta Eenokki-pastori ei ollut niitä miehiä, joiden oli tapana luopua
mielipiteistään tai purkaa kerran tehtyjä päätöksiänsä. Hän oli oman
kannan mies.
Eräänä synkeänä syyspäivänä, vuosi sen jälkeen kuin Eenokki-pastori oli
kotipitäjäänsä kirkkoherraksi tullut, lähetti hän hakemaan veljeänsä
pappilaan. Hänellä oli tärkeä asia veljensä kanssa suoritettava, sillä
veljen velka alkoi käydä vanhaksi.
Jeremias Jormanainen tuli emäntinensä, sillä emäntä-Liisa oli pyrkinyt
mukaan. Hän ei ollut pappilassa käynyt sitte lankonsa Lapista tultua.
Pastori otti heidät vastaan virkahuoneessaan. Hän käski vieraat
istumaan ja tarjosi Jeremias Bruna primansa.
Niinkuin luonnollista ja tavallista, haasteltiin siinä aluksi huonosta
ilmasta, sateisesta syksystä y.m. Jeremias Jormanainen oli kuitenkin
melkein ääneti. Hän vaan veteli kiivaasti savuja sikarristaan ja
katseli ympäri huonetta. Toisinaan räiskähti hän hyötä hyviään
raikkaasen nauruun, mutta keskeytti sen kohta yhtäkkiä ja rupesi katsoa
tuijottamaan matoitettuun lattiaan. Kun hän siitä loi silmänsä ylös,
välkähtelivät ja pyörähtelivät ne oudolla tavalla...
"Kuuleppas veliseni!" -- lausui pastori yht'äkkiä. "Se sinun
velkakirjasi alkaa mennä vanhaksi".
"Vanhaksi... mikä velkakirja?"
Ja Jeremias Jormanainen pani vasemman silmänsä umpeen, kallisti
päätänsä oikealle ja katsoi oikealla silmällänsä arvoisan veljensä
silmiin.
Hengellistä herraa näytti suututtavan.
"Mitä sinä joutavaa kujeilet!" -- lausui hän ankarasti. "Se sinun
minulle isäni perinnöstä antama velkakirja".
"Vai se... No niin... onhan se se".
"Niin, mutta minä aion tästä puoleen vaatia siitä maksua".
"Maksua... mistä?"
"Siitä velkakirjasta tietysti".
"Niin no siitä... Saattaahan tuon vaikka... niin no... maksaa pois".
Jeremias katsahti, näin sanoessaan, vaimonsa silmiin ja pisti kätensä
housun taskuun ikäänkuin rahakukkaroa ulos vetääksensä. Hän sillä
hetkellä ei muistanut taskunsa tyhjyyttä.
"Jos herra rovasti odottaisi vähän aikaa, kunnes mieheni selviää", --
lausui emäntä-Liisa niiaten. "Hänellä on toisinaan tuollaisia outoja
häiriöitä".
Oltiin siinä siis hetkinen ääneti. Vihdoin näytti todellakin ikäänkuin
Jeremias olisi unesta herännyt. Hän nousi seisoalleen, läheni
rovastiveljeänsä ja sanoi kättänsä ojentaen:
"No Jumalan terveeksi!"
"Mitä sinä hupsit? -- Johan tässä on aikoja sitte tervehditty", --
vastasi rovasti.
"Jokos sitä?... No totta tosiaan, kun en ollut muistaakaan. Vaan
minulla on välistä... Ja arvaathan sinä, rakas veli, kun en pariin
viikkoon ole saanut yhtään... Minä kun olen siihen jo siksi tottunut,
että pitäisi joka aamu olla edes hiukka... Ei, totta tosiaan, ilman
tahdo ajatukseni juosta".
"Mitä pitäisi joka aamu olla?" -- kysyi rovasti.
"Niin no... hiukka... vaikkapa vaan vingerporillinen".
"Minä en todellakaan vieläkään käsitä mitä sinä tarkoitat?"
"Niin no... viinaa, viinaa, rakas veli! -- Kun siihen kerran tottuu,
niin..."
"Vai viinaa!" -- matki rovasti veli painavasti. Hän istui sitte hetkisen
ääneti hymyssäsuin katsellen komeita kellonperiänsä. Sitte nousi hän
ylös, astui piirongilleen ja kaasi lasin täyteen oikeata tisleeriä.
Kun Jeremias Jormanainen tämän näki, vetäysi hänen suunsa autuaalliseen
hymyyn ja koko hänen ruumistansa alkoi vapisuttaa niinkuin horkassa.
"Otahan tuosta yksi ryyppy", lausui rovasti ojentaen lasia Jeremiaalle.
"Yksi ryyppy -- ainoalle veljelle", -- vastasi Jeremias, tarttuen
molemmin käsin kiini täyteen lasiin.
"Niin, minä en anna kellekään enempää kuin yhden lasin, olipa veli
tahi vieras. Eihän minun, ollessani rovasti, sovi juoppoutta edistää",
lausui rovasti juhlallisesti.
Mutta Jeremias Jormanainen ei enää kuullut hengellisen veljensä
puheita. Hän eli omaa elämistään rakastetun viinalasinsa kanssa. Vähä
väliä maisteli hän siitä, mutta vaan hiukan, hyvin hiukan kerrassaan,
jota tehdessään hän tuon tuostakin siveli toisella kädellään rintaansa
ja puheli ikäänkuin itseksensä:
"Oih, kuin se tekee suloisen vaikutuksen!... Se vahvistaa ja lämmittää,
sulostuttaa mielen ja reipastuttaa koko ihmisluonnon... Se on, totta
tosiaan, verratoin Jumalan lahja tuo viina ihmiskunnalle... Taivaan
mannakaan ei voi olla makeampaa!... Tuskinpa elämän leipäkään..."
"Niin, ryyppy, muudan tekee nykyään Jeremiaalle hyvää", -- lausui
emäntä-Liisa pannen painoa sanalle "nykyään".
"Hän ilman sitä ei osaa yhtään ajatellakaan, vaan menee välistä ihan
sekaisin".
Vai niin suureksi juopoksi sinä veliseni jo olet tullut, niin syvälle
langennut! Etkös tiedä, että Jumalan sanassa sanotaan: "Syömäritten ja
viinan juomaritten ei pidä tuleman sisälle Jumalan valtakuntaan?"
Mutta Jeremias, joka oli juonut ryyppynsä pohjaan, hymyili
tyytyväisesti niinkuin viisas mies ainakin ja vastasi:
"Onhan se asia niin, vaan onhan se toisinkin. Sanoohan samassa Jumalan
sanassa itse Kristuskin itsestänsä, että hän tuli 'syöden ja juoden'."
"Kyllä sanookin, vaan Hän tarkoittaa kohtuullista nautintoa, eikä
sellaista ääretöintä viinan orjuutta, johon sinä olet langennut. Ei
Jumalan sanaa saa selittää oman pimiän järkensä mukaan, etkä sinä
missään tapauksessa ole sovelias sanan selittäjäksi".
"No, olkoonpa niinkin. -- Vaan etkös sinä tiedä minkätähden minä olen
juomari?"
Eenokki-pastori punastui kuin kukko, mutta ei vastannut mitään.
Tiesiköön hän syytä Jeremiaan juoppouteen?...
"No niin", -- jatkoi Jeremias. "Koska sinä et ole sitä tietävinäsi,
sanon sen sinulle vasten naamaa, sillä nyt en ai'o kursastella. -- Se
on juuri sinun syysi, että minä olen juoppo, yksistään sinun".
"Minun syyni, että sinä olet renttu?... Hyi häväisty!"
Ja rovasti sylkäsi voimakkaan häväistyssyljen -- ei kuitenkaan veljensä
silmille.
Mutta "renttu", jota väkevä ryyppy todellakin ihmeteltävällä tavalla
virkisti, jatkoi kiivaalla äänellä:
"Syljeksi mitä syljeksit, häväise niinkuin haluat minua, mutta
tosi se on sittekin ja tulee totena pysymäänkin, että ilman sinun
hävytöntä ahneuttasi ja kavaluuttasi olisin minä nyt kunniallinen
mies, perheelläni olisi kyllä leipää ja maani sekä talouteni
vähintäin tyydyttävässä kunnossa. -- Vai uskallatko kieltää, ett'et
sinä petollisilla lupauksillasi vietellyt minua maksamaan sinun
ylioppilasvelkojasi, joita minä en olisi ollut velvollinen muuta
kuin takaamaan?... Voitko omantuntosi päälle vakuuttaa, ett'et sinä
ilmeisellä vääryydellä kiskonut minulta yksin tärkeimmät elämäni
tarpeetkin täällä rovasti vainaan apulaisena ollessasi?... Ja
rohkenetko vieläkin tässä minun, perikadon partaalla olevan 'rentun',
silmäin edessä väittää, ett'et sinä valapattoisuudellasi pakoittanut
minua antamaan tuota onnetointa paperia, jonka sisältöä nyt kuulut
aikovaa minulta periä?... Mutta niin totta kuin Jumala taivaassa elää,
tulevat vielä kerran kaikki nämä vääryydet, kaikki se onnettomuus ja
kurjuus, jota minä joukkoineni sinun tähtesi olen saanut kärsiä, sinun
vastattavaksesi -- yksin minun onnetoin juoppoutenikin".
"Herra siunatkoon sinua Jeremias! Mikä sinun nyt, juuri nyt, pani
noin... hm... noin järkevästi puhumaan?" -- sanoi emäntä-Liisa
hätäisesti asetellen innostunutta miestänsä.
"Mikä minun pani!... Saanhan kerrankin sanoa totuuden konnalle...
koiralle... itse pelsepupille!" -- ärjyi Jeremias ja tömisteli likaisia
jalkojansa pappilan puhtailla matoilla. --
Tällainen vieraan, vaikkapa veljenkin, käytös olisi epäilemättä
saanut tavallisen ihmisen vimmastumaan. Mutta Eenokki-pastori oli
älykäs mies. Hän hillitsi luontonsa eikä suuttunut koskaan, kun
vaan toinen ehti ennen suuttumaan. Sen oli hän kokemuksesta nähnyt
erittäin hyödylliseksi. -- Hän siis vaan hymyili armollisesti Jeremiaan
räiskäessä ja antoi tämän vapaasti purkaa sydäntänsä. Vihdoin, kun
onnetoin mies oli täysin tyyntynyt, lausui hän levollisesti:
"Niin, aiotteko maksaa velkanne?"
"Voi armollinen herra rovasti! Millä me sen maksamme, kun käsi on tyhjä
ja toisessa ei ole mitään", -- vaikeroi emäntä-Liisa.
"Siinä tapauksessa täytyy minun myyttää tilanne", -- vastasi
hengellinen herra kylmästi:
"Veli myyttää minulta isän perinnön!" -- lausui Jeremias harvaan
ikäänkuin itseksensä.
Mutta emäntä-Liisa lankesi polvillensa lankonsa eteen, ojensi kätensä
häneen päin ja kyyneleet valuivat virtana hänen kuihtuneita poskiansa
pitkin, kun hän lausui:
"Ah herra rovasti! Olkaa kärsiväinen meidän kanssamme ja -- me koetamme
maksaa teille".
Eenokki-pastori käänsi päänsä poispäin, huokasi keveästi ja vastasi:
"En voi enää odottaa".
Mutta emäntä-Liisa ei jättänyt pastoria niin vähällä. Hänen
äidinrakkautensa onnettomia lapsiraukkojansa kohtaan pakoitta häntä
koettamaan kaikki naisen keinot hellyttääksensä ankaraa lankoansa. Hän
kumartui maahan Eenokki-pastorin jalkain juureen, pesi kyynelillänsä
tämän kiiltäviä saappaita ja rukoili armoa kaikilla niillä sanoilla,
joita ainoastaan naiset osaavat käyttää.
Kaikki turhaan...
Vihdoin nousi hän jälleen ylös, katsahti pastoria silmiin ja sanoi:
"Eiköhän teidän sydämmessänne siis löydy vähintäkään armahtavaisuutta
minun onnettomia lapsiani, teidän veljenne lapsia kohtaan?"
"Minulla on kyllä itsellänikin lapsia, joista olen velvollinen huolta
pitämään", -- vastasi rovasti äkäisesti.
"Muistakaa kuitenkin 'Armotointa palveliaa', herra rovasti,
ja ajatelkaa, miten hänelle kävi, kun oli niin ankara
kanssapalvelijalleen. Sillä ettehän suinkaan viimeisenä päivänä soisi
kuulevanne Kaikkein Tuomarin suusta noita kauheita sanoja: 'Sinä paha
palvelija!'"
"Tällä asialla ei ole mitään yhteyttä tuon Herran vertauksen kanssa",
-- lausui todellakin "Armotoin palvelija".
"Ja jos teillä ei ole muuta sanomista, niin voidaan jo lopettaa
keskustelu tästä asiasta".
Herra rovastille alkoi luultavasti keskustelu käydä tukalaksi.
"Lähdetään sitte Jeremias-raukka pois, kun ei enää mikään auta", --
sanoi emäntä Liisa. "Jumala suokoon teille kuitenkin siunauksensa,
herra rovasti!"
"Anna edes yksi ryyppy vielä konna! Vie sitte minulta isän perintö", --
pyysi viinaan menevä Jeremias.
"Vai vielä ryyppy -- sinulle!" -- vastasi rovasti ylenkatseellisesti.
"Eiköhän kauppa kannata?"
"Lähdetään, Jeremias, lähdetään! Lapset itkevät kotona", -- kiirehti
emäntä Liisa väliin.
"Etkö sitte anna -- rosvo?" -- pyysi Jeremias yhä.
"En".
Hm!... Vai ei minulle anneta kahta ryyppyä isän perinnöstä!... No,
onhan tuo jotakin...
"Se on jo ilmankin liian kallis herra rovastille", -- sanoi
emäntä-Liisa ja veti Jeremiaan mukaansa ulos.
He menivät kotiansa.
Ja puolisokean mustalais-Reetan muinainen ennustus alkoi yhä enemmän ja
enemmän toteutua...