Rovasti ja ritari Eenokki Jöransson istuu mukavasti pehmeässä
sohvassaan Jormanalan hovin uudessa komeassa asuinkartanossa. Hän on
sen rakennuttanut kauniille kunnaalle jonkun matkan päähän entisestä
lahonneesta talosta. Lähellä hovia, aivan sen puutarhaksi aiotun pienen
pellon takana, on pienoinen erittäin ihana sydänmaan lampi, jonka
välkkyvä pinta kimaltelee salin ikkunoihin rannalla kasvavan tuuhean
mäntymetsän läpitse. Onhan tuollainen paikka kuin luotu mukavaksi,
rauhaisaksi tyyssijaksi virasta väsyneelle lähes viidenkymmenen
ikäiselle sielunpaimenelle.
Sillä rovasti ja ritari Eenokki Jöransson on nyt jo siinä
tilaisuudessa, ett'ei tarvitse itse virkaansa toimittaa. Eipä
hänellä ole siihen enää erityistä haluakaan, sillä saahan ihminen
papin-virastakin vihdoin kylliksensä... Ja varsinkin kun on ollut
suuren pitäjään rovastina... Hän on siis ottanut virallisen "ex
offisio", apulaisen, ett'ei tarvitse olla minkäänlaisessa edesvastuussa
seurakunnan sielun hoidosta. Ja tämä apulainen näkyy olevan hyvässä
sovinnossa rovastin ja ritarin vanhimman tyttären kanssa...
Jormanalan maatila alkaa muutoinkin olla kukoistavassa kunnossa.
Tultuansa talon isännäksi ryhtyi rovasti sitä pontevuudella
parantamaan. Ahoiksi jääneet pellot kynnettiin, lannoitettiin ja
laajennettiin, niityt raivattiin ja ojitettiin, aidat pantiin
täyteen kuntoon ja uuden kivinavetan valmistuttua perustettiin
taloon meijerilaitos. Ihmekös siis oli, jos herra rovasti ja ritari
tuli kuuluisaksi maanviljelijäksikin, niinkuin oli kuuluisa hengen
mieskin ollut. Hänet kutsuttiin paikkakunnan maanviljelysseuran
kunniajäseneksi, sai palkinnon ja diplomin toinen toisensa perästä,
milloin erinomaisista karjantuotteista, milloin kylvyheinän
viljelyksestä, milloin malliksi kelpaavasta hevoishoidostaan. -- Mutta
hätäkös hänen oli näin ryskää ja vuovata, hätäkö maanviljelystänsä
parantaa ja edistää. Niinkuin orjat raatoivat palkattomat päiväläiset
hänen hovinsa parantamiseksi ja kaunistamiseksi. Hän sai vuosittain
seurakuntalaisiltaan parituhatta päivätyötä.
Rovasti ja ritari Eenokki Jöransson on siis täydelleen saavuttanut
maalliset tarkoituksensa. Hänellä ei ole enää mitään toivottavaa.
Mutta viime aikoina on hän ruvennut käyttäytymään vähän kummallisesti.
Se on ehkä yleisen, liiallisesta virkatyöstä tulleen heikkohermoisuuden
vaikutusta. Hän ei tahdo saada unta. Ja jos hän milloin nukkuukin,
on hänen unensa erittäin rauhatointa. Hän näkee outoja unia ja
nytkähtelee, vavahtelee tavattomasti maatessaan. Onpa hänen kuultu
joskus unissaan puhelevan outoja sekanaisia sanojakin. Hän mainitsee
silloin usein sanat "Jeremias!" ja "väärä vala!"... Eikä hän
milloinkaan rupea yksinään maata. Sanoo pelkäävänsä ja näkevänsä
kummituksia...
Pappiparka!...
Selvän selvää siis on, että tällainen rovastin ja ritarin yleinen
heikkous sietäisi pikaista parannusta. Läheiset lääkärit eivät
kuitenkaan ymmärrä taudin syytä. Hänen tarvitsisi mennä jonnekin
ulkomaille kylpemään. Ja hän meneekin, menee ensi kesänä, se on
päätetty asia. Siitä ainoastaan ei vielä olla selvillä, tuleeko hänen
mennä Aachen'iin vai Baden-Baden'iin...
* * * * *
On kylmä talvipäivä, ankara tuisku. Laiha, kuihtuneen näköinen
kerjäläisvaimo vetää pitkin umpista maantietä kelkkaa perässänsä,
tuon tuostakin levähdellen ja huoahdellen. Kelkassa on hänellä kaksi
pienoista itkevää lasta, jotka yhä valittavat viluansa ja nälkäänsä.
"Voi voi äiti, kun minulla on niin nälkä!" -- uikutteli yksi.
"Ja minulla niin vilu!" -- vaikeroi toinen.
"Kärsikää, kärsikäähän lapseni! Kohta pääsemme hoviin ja siellä saatte
leipää sekä lämmintä", -- lohdutteli voimatoin äiti.
"Hoviinko me menemme? -- Mihinkä hoviin?" -- kysyi uteliaampi lapsista.
"Sedän hoviin, lapseni, sedän hoviin".
"Ai ai! Me pääsemme sedän hoviin, sedän hoviin! -- Onhan se setä hyvä?"
"On, hyvä on setä", -- vastasi vetäjä, vaan hänen rinnastaan puhkesi
raskas huokaus.
Lapset taukosivat itkemästä.
Vielä kotvasen ponnisteltuansa sai vaimo raskaan kuormansa vedetyksi
Jormanalan hovin kyökin rappujen eteen. Hän purki repalaiset lapsensa
kelkasta, otti niistä toisen syliinsä toisen selkäänsä ja kompuroi
rikkaan talon kyökkiin.
Lempeä ruustinna otti kerjäläiset ystävällisesti vastaan. Hän käski
heitä istumaan ja lämmittelemään sekä kiirehti toimittamaan väriseville
lapsille lämmintä maitoa.
"Mistäs nämä vieraat ovat?" -- kysyi sitte ruustinna ystävällisesti.
"Emmehän me hyvin kaukaa ole", -- vastasi kerjäläisvaimo tukeuttaen
liikutuksensa.
"Olette siis tästä pitäjäästä. -- Voi voi kuinka nuo lapset värisevät!
Tule tänne, pienoiseni, hellan eteen lämmittelemään", -- kutsui
hyväsydäminen ruustinna.
Ja vanhempi lapsista meni ujostellen lämmittelemään. Mutta ruustinnan
ystävällisyydestä ja lämpimän suloisesta vaikutuksesta rohkaistuneena
alkoi hän katsella ympäri huonetta ja puhella.
"Tämmöinenkös se on se sedän hovi?" -- kysyi hän yht'äkkiä viattomasti
katsellen hymyilevän ruustinnan silmiin.
"Sedän hovi!" -- kertoi ruustinna hämmästyen.
"Niin, äiti sanoi äsken tuolla maantiellä, että me menemme sedän hoviin
ja että setä on hyvä", -- pilpatti pikku kerjäläinen.
Ruustinna punastui ja jäi ääneti seisomaan pienen kerjäläisen eteen.
Sillä ehk'ei hän tarkemmin tiennytkään rovastin ja Jeremias Jormanaisen
välisiä asioita, tiesi hän kuitenkin sen, että tämä hovi oli ennen,
ollut rovastin veljen talona ja että tämä veli joukkoinensa nyt
oli suuressa köyhyydessä. Sitä paitsi oli ruustinna joskus kuullut
huhuna kerrottavan, että hänen miehensä oli muka vääryydellä ottanut
tämän talon veljeltään; vaan kun rovasti ja muutamat muut ruustinnan
tuttavat olivat vakuuttaneet Jeremias Jormanaisen juomisella
taloutensa hävittäneen, tyytyi ruustinna siihen eikä sen enempää asiaa
perustellut. Jeremias Jormanainen taas ei koskaan rovastin uudessa
hovissa käynyt, eikä ruustinna muutakaan joukkoaan ollut sitte Lapista
muuttonsa nähnyt. Ei siis ihme ollut, jos hän, kälynsä ja tämän lapset
tuollaisessa tilassa tavattuansa, hämmästyi ja häpesi sekä omasta että
etenkin rovastin puolesta.
"Vai Jeremias Jormanaisen poika sinä olet. Ja oletteko te Jeremias
Jormanaisen emäntä?... Voi voi, ja tuollaisessa kurjuudessa!... Miksi
ette ennen ole meillä käyneet?"
Näin puheli ja kyseli tuo hyväsydäminen ruustinna.
"En ole rohjennut ennen käydä, vaan -- kerkisihän tuota nytkin",
-- vastasi kerjäläis-Liisa kälynsä kysymykseen ja hänen molemmille
poskillensa putosi kuuma kyynelpisara.
"Mutta missäs se setä on, se hyvä setä?" -- kyseli puhelias lapsi.
"Setä on täällä kammarissa. Odotahan, minä menen häntä hakemaan",
lausui ruustinna liikutettuna ja hävisi kammariin vievästä kyökin
ovesta.
Kauan... kauan viipyi hän tuolla komeassa salongissa miehensä
luona. Mitä siellä puheltiin, mitä taisteluja taisteltiin, sitä ei
kukaan kyökissä olijoista tiennyt. Sen vaan jokainen huomasi, että
kun ruustinna vihdoin yksin kyökkiin palasi, olivat hänen silmänsä
turvoksissa Hän näytti ankarasti itkeneen...
"Setä, lapseni on kipeä, eikä jaksa tulla teitä katsomaan, vaan hän
käski minun antaa teille ruokaa ja juomaa, kyydin seuraavaan taloon
ja tämän", -- lausui ruustinna vapisevalla äänellä ojentaen Liisalle
viiden markan setelin.
"Kiitoksia... kiitoksia armollinen ruustinna teille hyvyydestänne!" --
vastasi Liisa ottaen rahan. "Jumala teitä siunatkoon ja antakoon teille
onnea! Hän siunatkoon ja armahtakoon myöskin sairasta herra rovastia!"
Sanalle "armahtakoon" tuli Liisan lausuessa erityinen paino.
Tapahtuikohan se tarkoituksella vai ilman tarkoitusta?...
Ja kerjäläisjoukkoa ruokittiin sitte rovastin kyökissä parhaan
mukaan. Vieläpä tuo hellä ruustinna pani heille runsaasti ruokavaroja
evääksikin, antoi lapsille entisiä omain lastensa pitovaatteita ja
kutsui heitä usein käymään uudessa Jormanalassa. Sitte vietiin oudot
vieraat hevoisella lähimmäiseen naapuriin, josta nämä jatkoivat
matkaansa kaikkeen maailmaan.
* * * * *
Entäs Jeremias Jormanainen. Mitenkä hänelle kävi isänsä perinnöltä pois
jouduttuansa?
Hänellä ei, isältä perityt mullatkin menetettyänsä, ollut enää mitään
huolta tai murhetta tässä maailmassa, eipä vastoinkäymistäkään. Eikä
koskaan kuultu puutteen valitusta hänen huuliltaan, vaikka toisinaan
sai useammat vuorokaudet päästänsä syömättä olla. Hän oli kerrassaan
onnellinen ihminen, sillä hän oli -- hullu.
Jeremias Jormanainen kulki sitte muutamia vuosia, erillään vaimostaan
ja joukostaan, talosta taloon hupsien puuta heinää. Usein kuultiin
hänen tietä pitkin astuskellessaan, milloin raikkaasti nauravan,
milloin laulavan seuraavaa värssyä:
"Ei ole minulla maata
Eik' isän perintöä,
Ei ole minulla turvaa
Eik' neuvon antajaa".
Vihdoin löydettiin hänet kuolleena Jormanalan hovin alla olevan lammin
rannalta, mihin vesi oli hänen ruumiinsa työntänyt. Hän oli kulkenut
sinne eräänä syysyönä ja hukuttautunut lampiin.
Ja puolisokean mustalais-Reetan muinoinen ennustus oli toteutunut...
* * * * *
Niin. Eenokki on hänen nimensä.
Ja hän on pappina kristillisessä seurakunnassa...