Pastori Eenokki Jöransson'in hartaimmat toiveet ovat toteutuneet.
Hän on elämänsä päämäärän saavuttanut. Hän istuu nyt kotipitäjäänsä
kirkkoherrana ja odottelee vaan rovastin titteliä.
Mutta vielä viettää Jeremias Jormanainen joukkoinensa kurjaa elämäänsä
isänsä perinnöllä. Vielä on se talo, jossa hän on syntynyt, hänen
nimissänsä. Vielä kutsutaan häntä, vaikkapa välistä pilkan vuoksi,
Jormanalan isännäksi.
Vielä siis on Eenokki-pastorilla yksi tehtävä ennenkuin rupeaa "viisaan
lepoa" nauttimaan. Kun hän sen on suorittanut, saattaa hän ottaa
apulaisen, "pistää sorkkansa seinälle" ja -- olla rovasti.
Pastori Eenokki Jöransson on huono lakimies. Mutta se on hänelle
pikemmin kunniaksi kuin häpeäksi. Sillä hänen velvollisuutenansa on
evankeliumin saarnaaminen ja levittäminen.
Sentähden käskee hän pehtoorinsa valjastuttaa vasta ostetun
liinakko-oriin pienten avovaunujen eteen ja ajaa "visiitille"
naapurinsa, kihlakunnan tuomarin, luo. He eivät ole vielä tähän asti
paljoa kanssakäymistä pitäneet, vaan ovat kuitenkin joskus kohdanneet
toisensa.
Tuomari tulee jo rappusille vierastansa vastaan ottamaan.
"Terve tuloa, terve tuloa! Onpa erittäin hauskaa että naapuri vielä
muistaa käydä minuakin tervehtimässä".
"Hyvää iltaa, hyvää iltaa!" -- vastasi pastori korkeata hattuansa
kohteliaasti kohotellen. "Kyllähän sitä minä olen käynyt ja
käyn vastakin, mutta eipä minulla ole ollut kunniaa juuri usein
herrassöörinkiä kotonani nähdä. Odottelin tänäänkin koko päivän, vaan
kun ei vieraita näkynyt, päätin pistäytyä katsomassa miten täällä
voidaan".
"Kiitoksia tulostanne! Olenhan sitä minäkin käynyt ja aikomukseni on
näinäkin päivinä ollut monta kertaa lähteä pappilaan, vaan... nuo
kirotut kiireelliset virkatoimet! Niistä me tuomaripoloiset olemme
pääsemättömissä. Ei ole väliin yön lepoa, saati sitte päivän rauhaa.
Juoksee talonpoikia toinen toisensa perästä, mikä haastoa hakemassa,
mikä pöytäkirjoja pyytämässä... Ja entäs sitte nuo sihteeriroistot!...
Ne velikullat eivät viitsisi mitään tehdä, vaan juoda jollottaisivat
päivät ja yöt myötäänsä, jos ei olisi joka askeleella seljän takana
keppi kourassa", puheli tuomari vieraalta päällysnuttua ottaessaan ja
häntä sisään saattaessaan.
Kun siinä sitte oli sikarit sytytetty, totivesi tuotu, lasit valmiiksi
laitetut ja niitä näitä pikkuisen pakistu, ryhtyi pastori vihdoin
siihen asiaan, jota varten oikeastaan oli tullut.
"Niin tosiaankin! Juohtuupa tässä mieleeni eräs asia, jonka sinä
veli, lakimies kun olet, ymmärrät parhaiten toimittaa", -- virkkoi
pastori puheen käänteessä. Tuomari ja kirkkoherra olivat ikään juoneet
veljenmaljat.
"Jos minun vähä kokemukseni voisi olla veljelle hyödyksi, niin on
se alttiina käytettäväksesi" -- vastasi tuomari. "Tahdon kuitenkin
edeltäpäin ilmoittaa, ett'en saata ilmaista mielipidettäni
niistä laki-asioista, jotka mahdollisesti voisivat tulla minun
tuomittavikseni".
"Ei se asia, josta minä ai'oin puhua, tule koskaan sinun
ratkaistavaksesi", -- selitti pastori, -- "sillä saaneehan selvällä
velkakirjalla tuomion Kuvernöörin kautta, vai miten luulet?"
"Tietysti; ell'ei vastaajan puolelta väitetä velkaa vääräksi".
"Se ei voi tulla tässä asiassa kysymykseenkään. Mutta minä huono
lakimies kun olen, en tottaperään kykene itse niinkään selvää asiaa
ajamaan, vaan pyytäisin että veli ottaisi koko asian huostaansa.
Vaivasi ja kulungit olen minä rehellisesti palkitseva".
"Kenenkä velka ja millainen asia se on?"
"Se on evään talollisen Jeremias Jormanaisen velkakirja, joka pitäisi
saada rahoiksi, vaan kun miesparka ei taida muutoin saada velkaansa
suoritetuksi, täytynee myyttää hänen tilansa".
Tuomari säpsähti ehdottomasti, sillä hänkin oli jo kuullut puhuttavan
tästä kummallisesta velasta. Hän hillitsi kuitenkin itseänsä ja kysyi
tyynesti:
"Mutta eikös Jeremias Jormanainen ole arvoisan veljen veli?"
Nyt oli pastorin vuoro hämmästyä. Hän ei luullut tuomarin tuota
tietävän.
"Kyl... kyllähän tuo mies oli ennen veljeni", -- vastasi hän tapaillen.
"No eiköhän herra past... tuota arvoisan veljen kävisi laatuun vielä
odotella veljensä velkaa. Ehkäpä hän, kun saisi odotusaikaa, voisi
muutoinkin asiansa suorittaa. Olisihan sääli ajaa hänet pois isänsä
perinnöltä".
"Velka on jo kovin vanha ja sitä paitsi on minulla muita tärkeitä syitä
nyt periä saamiseni ulos?"
"Ovatko veljen omat raha-asiat sillä kannalla, että vaativat saamisien
uloshakua?" -- kysyi tuomari. Hän oli kuullut pastorin olevan
jokseenkin varakkaan miehen.
"Eivätpä juuri niinkään" -- vastasi pastori hymyillen -- "vaan
jokainenhan on omansa saapa".
"Se on tiettyä se".
Mutta toti alkoi tehdä vaikutustansa pastoriin. Ja kun hän luuli, että
arvoisa isäntänsä pitäisi häntä tylynä, sydämettömänä miehenä, elleivät
ne perusteet, joita hän veljensä tilan myyttämisestä esiin toi, olisi
täysin tyydyttävät, tahtoi hän perinpohjin selittää asiat ja näyttää
tuomarille, että hänen oli tuiki pakko tehdä niinkuin oli sanonut.
"Minä olen Jeremias Jormanaiselta varsin oikealla ja rehellisellä
tavalla saanut kolmentuhannen viidensadan markan velkakirjan", --
ryhtyi siis pastori selittämään, -- "jolle velalle olen hankkinut
veljeni omistamaan maatilaan ensimäisen kiinnityksen. Tämä saamiseni
nousee nyt jo yli viidentuhannen markan. Eihän noin kaunista rahaa
kukaan asioistaan huolta pitävä mies saata jättää perimättä.
Olisihan kokonaan kevytmielinen teko uhrata tuollainen rahasumma
vieraille ihmisille. Se olisi, sitä paitsi, suuri vääryyden teko omia
perillisiäni kohtaan. Ja kun on mahdotoin toivoakaan, että veljeni
voisi tällaisen velan muuten saada suoritetuksi, on minun selvä pakko,
suora velvollisuus, ottaa saamiseni hänen kiinteästä omaisuudestaan".
"Kyllähän asia lain kannalta katsoen niin on", -- tuumasi tuomari,
totilasiansa teelusikalla hämmentäen.
"Ilman sitä on minulla muitakin tärkeitä syitä tuon veljeni tilan
myyttämiseen", -- jatkoi sielunpaimen, maistettuaan lasista, "Niinkuin
arvoisa veli tietää, on minulla paljon lapsia ja suuri huusholli.
Kirkkoherran puustellikartano on minun perheelleni verrattain pieni,
eikä ole toivoakaan nykyisissä oloissa saada seurakunnan suostumusta
sen suurentamiseen. Sen vuoksi on minun hankittava toinen talo, jossa
joku osa perheestäni, etenkin kesä-aikoina, saattaa oleskella. --
Eikä tuo kirkkoherran puustelli muutenkaan ole oman talon arvoinen.
Sattuisin milloin tahansa yht'äkkiä kuolla kupsahtamaan -- josta Jumala
vielä kauan varjelkoon! -- niin siihen jäävät muille silloin kaikki. Ei
ole leskellä, saati lapsilla, siinä enää sitte pitkään isännöimistä.
Täytyy mennä matkaansa, vaikk'ei olisi mihin mennäkään. Kyllähän ne
tosin armovuoden, kenties kaksikin, ja eläkerahan saavat, vaan niillä
ei pitkälle päästä. Varovinta ja parasta kaikissa tapauksissa on
hankkia oma talo, johon jälkeen jääneet voivat minä päivänä hyvänsä
muuttaa. -- Täytyyhän sitä jokaisen rehellisen miehen, vaan erittäinkin
papin, pitää huolta jälkeen tulevaisistaan".
"Onhan tuo syy tuokin", -- myönsi tuomari, -- "vaan saattaisihan
veli, kun varoja on, ostaa jonkun toisen talon eikä tehdä veljeänsä
onnettomaksi".
"Niinhän sitä saattaa puhua, kun ei asioita tunne", -- vastasi
Eenokki-pastori rohkeasti: "Mutta vaikka arvoisa veli voisikin
ihmisyyden tai armeliaisuuden nimessä kumota äsken esiintuomani syyt
veljeni tilan myyttämiseen, löytyy kuitenkin yksi syy, jonka täytyy
olla kerrassaan kumoamaton. Se on sekä Jumalan kirkkaan sanan mukainen
että myöskin tässä samassa Jumalan sanassa jokaisen oikean kristityn
-- varsinkin jokaisen papin -- ankaraksi velvollisuudeksi määrätty.
Vai luuleeko veli, että yksikään, joka hiukankaan Jumalan sanaa
tuntee, saattaisi kieltää, ett'ei raamatussa määrättäisi jokaisen
velvollisuudeksi koettaa estää lähimmäistään syntiä tekemästä?"
"Täytyy häpeäkseni tunnustaa, että minä hyvin vähän tunnen raamattua,
mutta ehkä jonkun verran ihmisyyden ja armeliaisuuden lakeja", --
lausui lakimies vakavasti.
Puhumaan innostunut seurakunnan paimen ei huomannut pistoa kohteliaan
isäntänsä vastauksessa, vaan jatkoi jokseenkin kiihtyneenä:
"Mutta minun, ollessani pappi, täytyy tuntea raamattu perin pohjin, ja
tuskinpa tarvitsisin tätä tunnustustani hävetä, vaikka itse piispan
kanssa keskustelisin. Raamatun ja luterilaisen kirkon opin mukaan on
jokaisen papin tärkeä velvollisuus kieltää ja estää sanankuulijoitaan
pahuutta harjoittamasta. Nyt on kuitenkin kaikille tiettyä, että
Jeremias Jormanainen alkaa yhä enemmän ja enemmän vajota juoppouden
kauheaan syntiin, jonka tähden minun, jopa oman autuuteni uhalla; on
suora täytymys estää häntä siitä. Ja tämä voi edes jossakin määrin
tapahtua ainoastaan siten, että minä, kun käteni käypi, otan häneltä
pois omaisuuden, jolla hän viinaa hankkii. -- Niin. Siinä on syy, oikea
perussyy, joka on itsensä Jumalan tekemä ja jota ihmiset eivät pysty
kumoamaan".
"En tahdo yrittääkään kilpailemaan arvoisan veljen kanssa raamatun
selityksessä", -- virkkoi tuomari, -- "vaan eikös siinä kirjassa
jossakin kohden käsketä 'rakastamaan lähimaistaan niinkuin itseänsä?'"
Raamatun selityksen taitamatoin lakimies luuli lyöneensä
sananselittäjän eteen valttiässän. Mutta valmis oli pastorilla vastine
tuolle korkealle kortille.
"Aivan oikein! Mutta se onkin juuri kristillinen rakkaus, joka
pakoittaa minua veljeäni kohtaan näin menettelemään. Sillä käskipä itse
Kristuskin erästä rikasta miestä, jota hän rakasti, vaan jolle hän
tiesi rikkauden olevan pahennukseksi, hävittämään kaiken omaisuutensa".
"No olkoonpa vaikka niinkin. Mutta mistä on tämä arvoisan veljen
saaminen syntynyt? Olet tietysti antanut puhtaat rahat veljellesi?"
Tämä kysymys oli odottamatoin ja saatti pastorin hämille. Mutta hän
koetti siihenkin vastata.
"Velka on syntynyt siten, että minä myin veljelleni osuuteni isämme
jättämästä perinnöstä".
"Mutta mistäs arvoisa veli sai varoja lukutiellä ollessaan?"
"Kotoani tietysti".
"Otettiinkos ne varat lukuun isiin perintöä jakaessa?"
"Se ei ollut tarpeellista".
"Olisin kiitollinen, jos herra past... tuota arvoisa veli tahtoisi
selittää, mitenkä jako muutoin kävi laatuun?"
"Se on lyhyesti selitetty", -- rastasi pastori. "Meitä jäi kaksi
veljestä ja isämme jättämän maatilan vuotuiset tulot olisivat tietysti
varsinaiseen eroon asti olleet kahtia pantavat, mutta minä jätin
ne veljelleni yksinänsä. Hän ainoastaan toimitti minulle ylöspidon
lukuajallani".
"Mutta tokkohan teidän... tuota sinun osaksesi lankeavat vuotuiset
tulot riittivät sinun koulukustannuksiksesi?"
"Tietysti riittivät, eivätkä menneetkään; sillä elättihän veljeni
isämme jättämässä talossa monta vuotta vaimoa ja suurta lapsilaumaa,
enkä minä missään tapauksessa, vaikkapa koulunkin käyden, yksinäni
voinut niin paljoa kuluttaa. Sitäpaitsi elin minä koulussa ja
yliopistossa ollessani erittäin tarkasti".
"Hm, vai niin!" -- virkkoi tuomari, viskasi tyngäksi palaneen sikariin
hampaistansa ja sylkäsi.
Siinä sitte vielä kotvasen, iltaa istuttiin totilasin ääressä ja
pastori selitteli kantaansa tässä velanperimysasiassa.
Ollaksensa oikea kansallismielinen pappi -- ja siitä Suomen pappien
yleisestä hyveestä ei Eenokki-pastori tahtonut tehdä poikkeusta --
katsoi hän velvollisuudekseen edistää maansa ja kansansa yleistä
parasta muillakin luvallisilla aloilla kuin ainoastaan niillä, jotka
hänen varsinaiseen hengelliseen virkatoimeensa kuuluivat. Koska siis
jokaisen rehellisen kansalaisen, yksin papinkin, selvä velvollisuus oli
kykynsä ja tilaisuutensa mukaan "edesauttaa" maamme pää-elinkeinon,
maanviljelyksen, vaurastumista, seurasi siitä epäsuorana
johtopäätöksenä, että myöskin jokaisen kansalaisen velvollisuus oli
voimainsa takaa estää tämän tärkeän elinkeinon rappiolle joutumista.
Nyt olivat kuitenkin maanviljelysasiat Jormanalassa, niinkuin hän
oli nähnyt kokonaan rappiolle menneet, ja peljättävä oli, että tila,
vaikkapa pohjaltaan parhaita maita, voisi piankin käydä kerrassaan
mahdottomaksi parhaallakaan viljelyksellä parantaa. Ja sentähden,
juuri senkintähden, oli Eenokki-pastorin velvollisuus ottaa veljensä
tila itsellensä ja estää siten jommoinenkin yleis-isänmaallinen eli
kansallinen tappio.
Mutta kuta enemmän pastori puhui uudelle veljellensä asiansa
oikeudesta, sitä äänettömämmäksi kävi tämä, kunnes vihdoin pastori näki
parhaaksi tehdä lähtöä.
"No aikooko arvoisa veli ottaa tämän velan perimyksen huostaansa?"
kysyi hän.
"En voi", -- vastasi tuomari lyhyesti.
"Miksikä et?"
"Tuota... niin! Minulla on omat syyni, vaan saattaahan herra pastori
itse ajaa noin selvän ja oikean asian." Tuomari pani eri painon sanalle
"oikean".
"'Herra pastori!' Minä luulen, että tulimme äsken lähemmiksi tutuiksi",
-- huomautti hengen mies.
"Ai todellakin! -- Pyydän anteeksi erehdykseni, mutta... minulla on
niin huono muisti", -- sanoi tuomari, vaan arveli mielessään, että tuo
veljeyden teko saisi pysyä ijäti unohduksissa.
"Koska arvoisan veljen ei käy laatuun asiaan ryhtyminen, niin täytyy
minun muuta neuvoa pitää", -- sanoi pastori nähtävästi loukkautuneena
ja nousi ylös.
"Kyllä se voipi olla parasta."
"Hyvästi siis!"
"Hyvästi, hyvästi!"
Ja vasta veljeksi tulleet lain ja evankeliumin julistajat erosivat
toisistansa paljoa epäkohteliaammasti kuin äsken olivat yhtyneet. Ei
tuomari auttanut päällyspalttoakaan vieraansa hartioille. Eivätkä
kutsuneet toisiaan käymäänkään.