Mutta Jeremias Jormanainen luuli vielä voivansa pelastaa itsensä ja
perheensä perikadosta. Tosin hän oli tullut vakuutetuksi siitä, ett'ei
mikään tavallinen keino voinut häntä auttaa, vaan hän toivoi jonkun
onnen sattuman taikka muun oudon, tavattoman tapauksen yht'äkkiä
hajoittavan ne mustat pilvet, jotka hänen onnensa auringon olivat
pimittäneet. Saattoihan se onnen pyörä tahi muu kiertotähti vielä
hänenkin kohdalleen seisahtua. Olihan se ennenkin monelle muullekin
tapahtunut. Sattuu ehkä löytämään aarteen... Taikka osuu pelastamaan
jonkun korkean herran, ehkäpä keisarin, hengen... Niin, kyllä niitä
onnella vielä keinoja oli, jos vaan tahtoi häntä auttaa. Sanoohan
sananlaskukin: "kun hätä on suurin, silloin apu lähinnä".
Ja tämä hänen toivonsa muuttui vähitellen jonkunlaiseksi hämäräksi
vakuutukseksi.
Pappiveljen velka seisoi liikuttamatta paikoillaan. Se muljotti
mustana, uhkaavana ukkoispilvenä taivaan rannalla ja kasvoi vähitellen
vaan varmasti Jormanalaan päin. Ja tätä pappiveljen velkaa ei Jeremias
vielä ollut yrittänytkään lyhentämään, eipä hän edes ollut saanut
yhtään penniä sen koroistakaan suoritetuksi, vaikka asia jo oli
seisonut useampia vuosia. Veli taas, hengen mies kun oli, ei häntä
lii'oin velallaan kiirehtinyt, vaan kirjoitti yhä Lapista, että
Jeremiaan ei tarvitsisi turhan tähden ruveta liiaksi huolehtimaan eikä
työllä liiaksi itseänsä rasittamaan, sillä eipä hänellä, papilla, hyvä
rahapalkka kun oli ja pienet menot, ollut vähintäkään rahan tarvista,
saati sitte halua ruveta veljeänsä saamisellaan kiristämään. Parasta
oli, että Jeremias antoi velan seista semmoisenaan. Eipähän ne korot
nyt muutamissa vuosissa niin ihmeitä tekisi. Ja tottapahan sitte, kun
veli onnistuisi pääsemään johonkin lähemmäksi, asioita suuta suuksin
selvitettäisiin. Olkoot siis vaan rahat siellä, jos niitä jo ko'ossakin
olisi, sillä menisihän niitä lähetellessä postirahoinakin monta markkaa
aivan turhaan. --
Ei siis veli Jeremiasta ahdistellut saamisellaan. Mutta kuta parempia
ja veljellisempiä lupauksia tämä lähetti odottamisestaan, sitä
raskaammasti rupesi Jeremiaan hartioita painamaan tuo veljellinen
velka. Mitään onnen kohtausta, josta rahoja olisi ruvennut liukenemaan,
ei hänelle näyttänyt sattuvan, vaikka kuinka olisi odotellut. Eikä
unikakkiaskaan tahtonut hänelle neuvoa aarteitaan. Senpätähden Jeremias
taas ryhtyi itse miettimään uusia keinoja rahan hankkimiseksi. Hän
mietti ja mietti, mietti yhä uudelleen, kunnes tämä miettiminen
alkoi pyörryttää hänen päätänsä... Vihdoin, monien mietteiden ja
aprikoimisten, monien unettomien öiden ja monien päänkivistysten
perästä, luuli hän keksineensä verrattoman nerokkaan keksinnön, joka
olisi tuottava hänelle varsin vähällä vaivalla sekä tuon "pikku
summan", minkä hän oli veljelleen velassa, että myöskin verrattoman
suuren, miljoonia käsittävän omaisuuden puhtaassa rahissa...
Ollessaan jokseenkin taitava läkkiseppä, osasi Jeremias Jormanainen
käännellä ja muodostella tuota kiiltävää läkkilevyä jos jonkinlaisiksi
ympyröiksi, sylintereiksi ja muiksi kiekaroiksi, jonka tähden hän luuli
voivansa rakentaa siitä vaikka mitä. Tätäpaitsi oli hän, ollessaan
joskus läsnä oppineiden tai muiden herrasmiesten keskusteluissa,
kuullut puhuttavan eräästä merkillisestä koneesta, joka olisi ollut
välttämättömästi maailmaan saatava, vaan jota kukaan vielä siihen asti
ei ollut osannut rakentaa. Hänelle suotiin vielä lisäksi, että tämä
kone erosi muista nykyään käytettävistä koneista ainoastaan siinä
pikku asiassa, että sen tulisi käydä ilman minkäänlaista käyttövoimaa.
Ja jos Jeremias sattui kysymään, luulisivatko herrat sellaisenkin
miehen, kuin esim. hän, saattavan tulla tuon uuden koneen keksijäksi,
vastasivat nämä aina: "Miksikäs ei!" Ja vakuuttivatpa Jeremiaalle vielä
päälliseksi, että jos hän tuon merkillisen koneen keksisi, saisi hän
paljaastaan sen "patentilla" eli rakennusluvalla sangen, sangen paljon
rahaa, ei ainoastaan satoja ja tuhansia, vaan miljooneja... monia
miljooneja...
Ihmekös siis oli, jos Jeremias Jormanainen päätti kun päättikin
rakentaa perpetuum mobile'n. Hän aikoi sillä ei ainoastaan hämmästyttää
nykyistä velttoa ja uusiin suuriin keksintöihin kykenemätöintä
maailmaa, vaan myöskin näyttää maailmalle, että oli niitä miehiä,
merkillisiä miehiä, Suomessakin...
Hän siis meni taas, niinkuin kerran ennenkin, kaupunkiin, kävi
kaupungin rannassa olevissa höyrylaivoissa katselemassa masinavärkkejä,
kyseli asianomaisilta niiden sisällistä rakennusta, osti kirjakaupasta
koneopin ja viinapuodista kannuisen putelin täyteen "ainetta".
Hän ei kuitenkaan nyt kotiin mennessään maistanut viinan tilkkaakaan,
vaan päätti, säästää viinat kuuluisan keksintönsä harjakkaiksi. Vasta
sitte, ajatteli hän, kun hänen oma tekemänsä valmis kone itsestään
käydä naksuttelisi kotipirttinsä nurkkahyllyllä, niinkuin ennen
isävainajansa hankkima, vaan huutokaupassa myyty vanha seinäkello oli
naksutellut pöydän takana pirtin peräseinällä, vasta sitte sopisi
hänen, Jeremias Jormanaisen, iloa nauttia ja viinaa ryypätä. Olkoon
siis kirkas, kieltä karmaiseva neste siihen saakka rauhassa aitan
nurkassa, kylläpähän vielä tuli aikaa sen kanssa seurustella... Eikä
hänen muutoinkaan nyt sopisi ruveta ryypiskelemään, sillä "viinahan vie
mielen miehen päästä", ja jos milloinkaan, niin nyt oli Jeremiaalle
tarpeen kalkki se "mieli", joka hänen päässänsä mahtoi olla, olisipa
ehkä mennyt hiukan lisääkin...
Kotiin tultuansa rupesi Jeremias uutta koneoppiansa tutkimaan. Hän
luki sitä, luki siksi, että osasi sen vihdoin ulkoa paremmin kuin
paras rippikoululainen "pitkän" katekismonsa. Niinkuin luonnollista
olikin, ei hän siitä löytänyt neuvoja uuden koneensa rakentamiseen,
vaan mitäpäs siitä! Täytyihän hänen kaikissa tapauksissa, voidakseen
ruveta niin tärkeän kappaleen keksijäksi, omistaa perustiedot yleisessä
koneenrakennusopissa. Se oli varmaa ja sen olivat herratkin Jeremiaalle
sanoneet. Sen vuoksi luki Jeremias Jormanainen koneopin ulkoa. Ja kun
hän oli sen oppinut kannesta kanteen, luuli hän ottaneensa tärkeän
askeleen keksintönsä toteuttamiseksi.
Sitte rupesi hän miettimään uuden koneensa rakennussuunnitelmaa. Hän
päätti rakentaa sen ainoastaan pienoiskoossa, niinkuin herrat olivat
neuvoneet. Tottapahan sitte, kun hän sai itse aatteen kappaleen
muotoon -- vaikkapa pienempäänkin -- sovitetuksi, tottapahan sitte
oli aikaa tehdä se varsinaisessa "volyymissään", niinkuin Jeremias
Jormanainen kappaleen ominaiskokoa tieteellisesti nimitti. Ja pakkokos
hänen olikaan itse koskaan ruveta varsinaista työtätekevää masinaa
rakentamaan ja siihen varojansa kuluttamaan. Sen saivat rakentaa
rikkaat itse oikeissa mekaniikkiverstoissaan. Kunhan nyt Jeremias
vaan noille typeräpäisille insinööreille näyttäisi mihin suuntaan tuo
yksinkertainen kone oli rakennettava... Sillä niinhän ne herratkin
olivat Jeremiasta neuvoneet...
Ja Jeremias Jormanainen, läkkiseppä kun oli, päätti tehdä tuon
maailman kahdeksannen ihmeen läkkipellistä. Sillähän olivat kaikki
ne ominaisuudet, mitkä tässä asiassa tarvittiin. Ensinnäkin oli
sitä vallan helppo muodostella minkäkokoisiksi ja minkänäköisiksi
esineiksi tahansa. Toiseksi oli se luonnoltansa keveää, ett'ei
tarvinnut väsyä raskaita kappaleita nostellessa, ja -- kukas tiesi,
jos se juuri köykäisyytensä tähden olikin vallan omiansa sellaisen
koneen rakennusaineeksi, jonka tuli tyhjällä käydä. Sitä paitsi oli
sillä erinomaisen kaunis väri, ulkonäkö, joka sekin puolestaan voisi,
sitte valmista konetta näytellessä, saattaa herroja insinöörejä
koneesen mieltymään. Ja vihdoin viimeksi oli läkkipellillä se
viehättävä ominaisuus, joka Jeremias Jormanaiselle tällä kertaa oli
kaikkein tärkein. Se oli erinomaisen halpaa hinnaltaan, eikä siis
koneen rakennusaineissa tullut suurta vahinkoa, jos joku koneen osa
-- taikkapa koko ensimäinen konekin -- menisi turmiolle ja olisi
uudestaan tehtävä -- vaikka Jeremias Jormanainen oli niin vakuutettu
onnistumisestaan, että itsekin nauroi tällaiselle ajatukselleen.
Syntikö hänen lieneekin tuollaisen ajatuksen ihmisen päähän
viskannut... No kaikkea sitä pitää tässä!
Näin kaikki asianhaarat pienimpiin yksityiskohtiinsa saakka ensin
tarkoin punnittuansa ja tärkeimmät mietteensä muistoonkin -- vastaisen
varalta -- kirjoitettuansa, ryhtyi Jeremias Jormanainen vihdoin itse
rakennustyöhön. Hän leikkasi läkkipeltiä levy levyltä, otti tarkat
mitat, teki hienoista hienoimmat juotokset, valmisti sylintereitä,
mäntiä, rattaita, pyöriä, jopa vihdoin sai valmiiksi uuden uutukaisen
tyhjyyden kattilankin, josta tuon näkymättömän, olemattoman voiman piti
lähteä konetta käyttämään. Ja näin yksityiset koneenosat ensin erikseen
valmistettuaan, liitti hän ne vihdoin yhdeksi ainoaksi perpetuum
mobile'ksi, joka ulkonäöltään muistutti hyvin paljon tavallisia
pienokaista -- paloruiskua.
Mutta... Nyt olisi epäilemättä ollut erittäin hyödyllistä, ett'ei tätä
sanaa, eipä tällä sanalla merkittävää käsitettäkään, olisi maailmassa
löytynyt. Sillä epäilemättä ja ainoastaan juuri tämän "mutta" sanan
tai sillä sanalla merkittävän käsitteen olemassa olon tähden se
Jeremias Jormanaisen uusi, kauniisti kiiltelevä perpetuum mobile ei
ottanut käymään ruvetaksensa. Siinä se vaan seisoa törrötti kaikkine
ihmeellisille värkkineen Jormanalan tuvan pitkällä pöydällä, eikä edes
rakentajansa mielihyväksi kertaakaan pyörähtänyt, vaikka Jeremias
Jormanainen kuinka olisi uskonut ja toivonut sitä.
Eikä se itsestään oppinut insinööri suinkaan ollut tarkastelematta ja
tutkimatta syitä uuden koneensa käymättömyyteen. Hän tutki ja mittasi,
mietti ja hikoili, käänteli ja pyöritteli sekä paranteli konetta senkin
tuhannen tuhatta kertaa, vaan se ei tehnyt tehtäväänsä -- sanoi ken
mitä tahansa -- se se tässä kumminkin pää-asia oli. Eikä ne oppineet
insinööritkään, joilta Jeremias pulassaan neuvoja kysyi ja joille hän
konettaan näytteli, kyenneet saamaan sitä liikkeelle. He vaan, konetta
tutkittuansa, pudistivat paitansa, muhahtivat ja sanoivat: "No sepäs
kumma ett'ei käy!"
Viimein, kun usko ja toivo eivät näyttäneet vähintäkään tässä
tapauksessa Jeremias Jormanaista auttavan, otti hän sen aitan avaimen,
jonka nurkkaan hän kaupungista tultuansa oli kätkenyt erään pölyisen
melkein tyhjältä näyttäneen säkin. Hän meni verkalleen aittaan,
kohotti säkin ylös nurkasta ja heilahdutti sitä. Ja Jeremiaan suu
vetäysi autuaalliseen hymyyn, kun hän kuuli säkin sisästä iloisen
loiskahduksen, ikään kuin hauki olisi pulskahtanut tyynessä
heinikkolahdelmassa. Ja Jeremias Jormanainen avasi säkin suun...
Kotvasen aikaa viipyi Jeremias aitassa. Sitte tuli hän ulos, lukitsi
oven ja vei avaimen paikoilleen tuvan ovensuunaulaan. Hän oli nyt kuin
toinen mies. Ja kun hän aitassa käydessään oli tullut täydellisesti
vakuutetuksi siitä, ett'eivät usko ja toivo voineet saattaa hänen uutta
konettansa liikkeesen, turvautui hän tuohon kolmanteen tenhovoimaan,
jonka sanottiin kaikki kärsivänkin. Hän rupesi rakastamaan tuota
ihmeellistä pöydällä lepäävää olentoa... Ikäänkuin se olisi ollut
erittäin suloinen, parhaallaan nuoruuden kukoistuksessa oleva neitonen,
hyväili ja halaili hän sydämetöintä leikkikaluansa erittäin innokkaalla
tavalla. Ja väliin tuuditteli hän sitä sylissänsä niinkuin vakaista
lasta, hän lausui sille todellisia rakkauden sanoja, lauleli sille
parhaita lempilaulujaan ja kylvetti sitä vilpittömän lemmen tulesta
palavilla suukkosilla...
Kun tällaisesta, epäilemättä sangen hienosta kohtelutavasta ei
kuitenkaan näkynyt lähtevän minkäänlaista "positiivista resultaattia"
eli suoraa tulosta, pistäysi Jeremias vielä kerran aitassa. Ja
sieltä takaisin tupaan tultuansa nöyrtyi vihdoin hänen paatunut
sydämensä. Hän päätti kun päättikin rukoilemalla koettaa saada
verrattoman kovasydämisen epäjumalansa mielen heltymään. Pian asetti
sen korkealle nurkkahyllylle -- tuvan peränurkkaan, pitkän pöydän
taakse, tietysti --, lankesi polvillensa sen eteen ja luki kaikkein
kalleimmat rukoukset, jotka ulkoa muisti, saadaksensa "hänet" edes
kerran, ainoan kerrankaan, liikahtamaan. Ja kun Jeremias, vanha mies
kun oli, oli jo pisimmät rukoukset unohtanut, niin ettei niitä ulkoa
muistanut, haki hän kammarista paksun mustakantisen virsikirjansa, ja
luki sitte, silmälasit nenän latvalla, kaikki siinä löytyvät rukoukset
alusta loppuun, sanaakaan pois jättämättä, vuodattaen katkeria
katumuksen kyyneleitä läkkipeltisen neronsa tuotteen edessä ja tuon
tuostakin kumartaen otsansa laattiaan asti, siten muka osoittaaksensa
täydellisintä ja perinpohjaisinta kunnioitustaan ja kuuliaisuuttaan
uppiniskaiselle onnensa haltijalle...
Mutta teki Jeremias Jormanainen vaikka mitä, nuoli vaikka pituutensa
maata läkkitötterönsä edessä, ei se, luonnollisesti, voinut ruveta
itsestänsä liikkumaan. Ja nähtyänsä näin kaikki pitkälliset,
jopa väliin alentavaisetkin ponnistuksensa tyhjään raukeavan,
suuttui Jeremias vihdoin eräänä päivänä. Hän koppasi läkkitötterön
nurkkahyllyltä kouraansa ja paiskasi sen täydellä voimallaan tuvan
laattiaan sekä poljeksi ja suhmuroi sitä siksi, ett'ei siitä jäänyt
jälelle muuta kuin suuri muodoton läkkilevyläjä, jonka senkin Jeremias,
kylliksi sille kiukkuansa osoitettuaan, viskasi ulos rikkatunkiolle.
Sitte tuli hän takaisin tupaan, istui penkille ja rupesi yksinänsä
haastelemaan...
Ja emäntä-Liisa, joka Jeremiaan viime aikaisista käytöksistä, jo oli
pahaa aavistanut, istui tuvan toisella penkillä selin Jeremiaasen,
vuodattaen katkeria kyyneliä. Hän tiesi nyt, että hänen aviopuolisonsa
ei ollut enää aina täydellä järjellä...
Ja jos Jeremias Jormanaisen talo ja kontu lienevät joutuneet rappiolle
Eenokin viimeisinä kouluvuosina, jos Jeremias Jormanainen silloin ei,
läkkityön tähden, liene joutanut maanviljelyksestään huolta pitämään,
ei ole kumma, että asiat nyt siinäkin kohden menivät yhä huonommalle
kannalle. Silloin oli Jeremiaalla toki tuloja läkkityöstään, jos maan
antimet vuosi vuodelta vähenivätkin, vaan nykyisistä puuhistaan ei
hänelle ollut vähintäkään hyötyä, mutta sitä enemmän tappiota. Tuon
itsestään käyvän maailman ihmeen rakennuspuuhassa meni Jeremiaalta ei
ainoastaan kokonaisen parin vuoden aika, vaan myöskin kului häneltä
sentähden muutamia satoja markkoja rakennustarpeihin, matkustuksiin
ja minkä mihinkin. Ja kun hän vihdoin tästä hullutuksesta lakkasi,
oli hän sekä ruumiin- että etenkin hengenvoimiltansa kykenemätöin
minkäänlaiseen tuottavaan työhön. Sillä ne lihalliset, voimien yli
menevät ponnistukset, joilla Jeremias koetti aineellista perikatoaan
estää, olivat vieneet hänen työkykynsä sekä saattaneet hänet
juoppouteen ja -- hulluuteen.
Tukalammaksi, yhä tukalammaksi alkoi siis elämä käydä Jormanalassa.