Mutta vaikka Jeremias Jormanainen kuinka ahkerasti työskenteli, vaikka
hän kuinka koetti säästää ja puuhata, vaikka hän kuinka kovasti luotti
Jumalaansakin, niin -- kaikki hänen pyrintönsä ja harrastuksensa
kumminkin turhaan raukesivat. Sillä niinkuin keväinen lumi paahtavan
auringon paisteessa sulaa ja hupenee tai niinkuin kiehuva vesi kuumassa
kattilassa vähitellen kuivaa ja vähenee, samalla tavoin suli ja kuivi
Jeremias Jormanaisen talous ja tavarat vähän kerrassaan niin, ett'ei
niistä lopulla ollut mitään jälellä.
Se pakkohuutokauppa, jossa kaikki Jeremias Jormanaisen irtaimet tavarat
Eenokin koulunaikuisten velkain suorittamiseksi myytiin, se se antoi
ensimäisen tuntuvan kolauksen Jeremiaan taloudelle, sillä kun kaikki
hevoiset, lehmät, lampaat, kärrit, reet, jopa yksin kaikkein tärkeimmät
työkalutkin tulivat talosta pois myydyksi, oli tuiki mahdotointa hoitaa
minkäänlaista maanviljelystä, ajattelipa asiaa miten puolin hyvänsä.
Jeremias Jormanaisen ensimäinen työ huutokaupan jälkeen oli siis
koettaa hankkia edes välttämättömimmät maanviljelyskalut ja saada
lehmiä eläkkeelle, jos mieli jatkaa elämää kotoisilla tantereilla, isän
perinnöllä.
Eläkelehmiä hän tosin rikkailta helposti sai ja karjan puutos
oli sillä; ainakin näennäisesti, autettu, mutta hevoista, jolla
olisi saattanut ahoutuneita peltojaan edes sieltä täältä kynnellä
kuoputella, ei hän saanut mistään velaksi, vaikka olisi mitä luvannut
-- muista tärkeistä kapineista ja työ-aseista puhumattakaan, Hänen
täytyi päiväläishevoisella ja hyyri-atralla kyntää kyntönsä,
vuokraviikatteilla niittää heinänsä ja lainasirpeillä leikata elonsa,
mainitsematta useita muita maanviljelykselle tarkettakin töitä, jotka
hänen, työkalujen ja työvoimain puutteessa, täytyi kokonaan jättää
tekemättä.
Mutta saadaksensa edes tällä keinoin hengentärkeimmät työnsä
toimitetuksi, täytyi Jeremias Jormanaisen jo edeltäkäsin panna
panttaukseen milloin joku viljahuuhta, milloin pielesala, milloin
vastasyntyvät vasikat, milloin mitäkin. Ja sen arvasi jokainen, minne
päin talonasiat silloin alkoivat kallistua, kun näin täytyi menetellä.
Niinpä kävi Jeremias Jormanaisellekin, että syksyllä, kun oli ulos
antanut velkamiehille edeltäkäsin pantatut elot ja tavarat, hänelle
itselleen talvella lähtiessä ei jäänyt paljoa muuta kuin tyhjä käteen.
Ja kun hän tällä keinoin oli elänyt muutamia vuosia, havaitsi hän
kauhuksensa olevansa muutaman tuhannen markan veloissa lähiseudun
maakauppiaille.
Näiden uusien velkain syntymiseen ja lisäytymiseen oli kuitenkin tällä
välin ilmestynyt vielä yksi syy, jota moni syrjäisistä ei niin tarkoin
tietänyt.
Muutamia viikkoja huutokauppa-toimituksen jälkeen oli Jeremias lähtenyt
kylältä hakemaan lainaksi hevoista vetääksensä niityltä heiniä jo
taloon tuoduille eläkelehmille. Mutta vaikka hän jo heti aamiaisen
syötyä asialleen lähti ja oli sanonut aivan heti palaavansa, ei häntä
kuitenkaan vielä illan hämärtyessäkään kotona näkynyt, jonka tähden
emäntä-Liisa, kun pihassa ei ollut heinäkarvaakaan lehmille yönseutuna
annettavaksi, kävi niitä kelkalla lähimmästä pieleksestä. Siinä
sitte, lehmäin illaistettua, odotetaan ja odotetaan isäntää kotiin
iltaiselle, mutta häntä vaan ei kuulunut, ei näkynyt, odottipa tahi oli
odottamatta. Vihdoin luuli emäntä-Liisa hänen jo jääneen yöksi kylälle,
jonkatähden hän lastensa kanssa söi niukan ilta-ateriansa ja asetti
lapset maata; itse hän vielä viipyi jonkun aikaa ruo'an korjuun ja
ruoka-astioiden pesun tähden valveilla.
Kun hän oli saanut nämä työt tehdyksi ja aikoi sammuttaa tulen
ruvetaksensa maata, kuuli hän yht'äkkiä outoa nuhjetta ja ääntelemistä
porstuasta, ikäänkuin ihminen siellä pimeän päässä olisi tupaan
osaillut, mutta ei olisi löytänyt ovea. Emäntä-Liisa viskasi huivin
hartioillensa ja työntäsi tuvan oven auki.
"Kuka siellä tulee niin äkkinäinen, ett'ei ovea löydä?" -- kysyi hän.
"O... olehan nyt tuossa!... Kuu... kun täällä on...on niin pirun
pimeä!" -- kuului porstuasta käheä ääni ja emäntä-Liisa tunsi heti
äänestä, että tulija ei ollut kukaan muu kuin hänen oma miehensä.
Emäntä säikähti kuitenkin luullen Jeremiaalle jonkun onnettomuuden
tapahtuneen. Hän hyppäsi porstuaan huudahtaen:
"Voi Herra Jesus! Jeremiashan se onkin. -- Oletko kipeä, vai onko mikä
muu vahinko sinua kohdannut?"
Ja hän tarttui miehensä kainaloon, auttaen häntä pirttiin.
Mutta heti miestänsä lähetessä havaitsi emäntä-Liisa oikean syyn tähän
hänen outoon käytökseensä, sillä Jeremiaasta lähti tuo omituinen
löyhkä, joka niin selvästi ilmaisee juopuneen, ett'ei hän parhaimmalla
tahdollakaan voi asiaa salata, vaikka vielä olisikin siinä kunnossa,
ett'ei syrjäinen muusta käytöksestä mitään erikoista havaitsisi.
Vihdoin sai emäntä miehensä tupaan, jossa tämä alkoi ärjyä ja mölytä
kuin hurja.
"Heh vaan pojat!... Jottako tässä ei vielä kotiin päästäisi?... Ja
jottako minä en olisi itse isäntä kotonani?... Jaa -- ah!... Kyllä
minä sen vielä kerran näytän, että... että minä olen itse Jeremias
Jormanainen... Olenpa kyllä!... Vai häh... Enkö minä ole sen suuren
Jormanalan isäntä-Jeremias?... Pois eistä pojat!... Kyllä tässä...
kyllä tässä vielä koi.... koitellaan!... Minä olen isäntä... minäh!...
vaikka se veli Eenok... Eenokki... Mokoma papin rosvo... Vaan maltahan
aikaa... maltahan!..."
Ja minkä näköinen hän sitte oli! Yltä yleensä lumessa, niin ett'ei
paljon miestä näkynyt, suu vaahdossa, tukka ja parta pörröllään, rinta
auki rehottamassa kuin kuumana kesäpäivänä.
Ensi hämmästyksestä hiukan toinnuttuansa -- hän ei ollut tätä ennen
vielä nähnyt Jeremiasta humalassa -- alkoi emäntä Liisa riisua ja
asetella miestänsä miten parhaiten osasi. Mutta tämä vaan reuhasi
ja rähisi, nauroi ja itki, ja kun tällaisesta elämästä havainneet
lapsetkin alkoivat täyttä kurkkua yhteen ääneen itkeä ja paeta äitinsä
turviin, niin syntyipä siitä omituinen iltama sillä kertaa Jormanalassa.
Ja sitte rupesi Jeremias vaihtelevaisuuden vuoksi laulamaan:
"Röyhinä,
Möyhinä,
Iloleikki loppu,
Kotia on hoppu
Ja hankala on hattu;
Huipata,
Häipätä
Poikain täytyy,
Kun päähän äityy...
"Mutta missäs ne tästä ovat ne miehet?... Suutari Kankaalainen, Ukko
Olkkolainen ja Lutka Lievonen?"
Näin peuhasi Jeremias Jormanainen, kunnes viina voitti. Hän rytkähti
tuvan lattialla valmiina olevalle olkivuoteelle ja alkoi kuorsata.
Pappiveljensä kunnottoman kavaluuden ja ahneuden uhrina alkoi Jeremias
Jormanainen vähitellen ja yhä useammin turvautua tuohon surujen ja
kärsimysten petolliseen lievittäjään, joka viinan nimellä on niin
monet, tuhannet sekä ajalliseen että ijankaikkiseen onnettomuuteen
saattanut. Hänkin koetti hukuttaa edes hetkeksi maalliset huolensa
viinavirtaan, aavistamatta, että siten vaan itse auttoi toista sen
kuopan kaivamisessa, johon hän ennen pitkää oli ijäksi lankeeva.
Ei siis ollut enää elämä helppoa Jormanalassa...