Sillä aikaa kun pastori Eenokki Jöransson levitteli evankeliumin
valoa pimeään pohjolaan, vietti hänen Jeremias-veljensä joukkoinensa
omituista elämää isänsä perinnöllä Jormanalassa.
Jeremias Jormanainen oli nyt kieltämättä isänsä perinnön ainoa
haltija. Hän oli saanut täydelliset "lain kiinteet" koko isänsä
jättämään perintötilaan, eikä kenelläkään enää ollut minkäänlaista
oikeutta hänen hallussaan olevaan omaisuuteen, enempää kiintaimeen
kuin irtonaiseenkaan. Hän oli yksin isäntä talossansa niinkuin ennen
isänsäkin oli ollut. Eikä siitä kellään ollut mitään sanomista. Olisi
siis luullut, että kaikki hänen kotonansa oli niinkuin ollakin piti.
Mutta juuri samassa käräjässä, aivan samana päivänä, kun Jeremias
Jormanainen sai ensimäisen ehdottoman lain huudon koko isänsä
perintöön, otettiin siihen samaan taloon kiinnitys kolmentuhannen
ja viidensadan markan velan ynnä sille juoksevan kuuden prosentin
vuotuisen koron maksamisen vakuudeksi. Tätä paitsi otettiin Jeremias
Jormanaisen päälle samassa käräjässä kolme eri tuomiota niistä
veloista, joita hän oli tehnyt; Eenokki-veljensä kouluttamiseksi, vaan
joiden omistajat, saatuansa tietää Jeremiaan uudet kaupat ja uudet
velat, katsoivat parhaaksi heti periä pois saatavansa.
Mutta Jeremias Jormanainen ei nykyään ollut hätäpoikia. Hän ei
antanut noiden verrattain pienten saarnamiesten hätäilemisen saattaa
itseänsä epätoivoon, vaan hän nauroi heille vasten silmiä, kun muka
kohtasivat mokomilla saamisillaan yrittää hätyyttämään hänen laistaan
miestä. Parasta olisi ollut, Jeremiaan mielestä, heidän pysyä siivosti
alallansa, eikä saattaa itseänsä koko maailman naurunalaisiksi
sellaisella mitättömällä yrityksellään. Vähältäpä puuttui, ett'ei
Jeremias Jormanainen, noita hätäisiä velkojiaan oikein hämille
saattaakseen, pistänyt kullekin rahoja oikeuspöytään juuri tuomion
otto-ajalla. Tämän hän kuitenkin jätti ilman pilkoillansa tekemättä.
Joutivat muka olla kiusassa vähän aikaa. Eipä heidän kuitenkaan missään
tapauksessa tarvinnut kovin kauan odottaa. Vai uskaltaisiko joku
luulla, ett'ei muka Jeremias Jormanainen olisi heille saanut rahoja
minä päivänä hyvänsä?... Eihän toki! Olihan hän ennenkin saanut rahoja
minkä vaan oli halunnut. Ja jos nytkin olisi tahtonut, niin ei olisi
ollut kuin pistäytyä vaan sen ja sen luona, niin kyllä heti mokomista
summista suoriutuisi... No pitäähän niitä olla jos jonkinlaisia
saamamiehiä tässä maailmassa! Ja Jeremias Jormanainen päätti kuin
päättikin, muka velkojiensa kiusaksi, olla maksamatta heidän saamisiaan
ennenkuin viho viimeisessä tiukassa.
Joutuipa sitte vihdoin tuo viimeinen tiukka. Nimismies oli käynyt
kirjoittamassa hänen hevoisensa, lehmänsä, lampaansa, elonsa, heinänsä
-- yhdellä sanalla kaiken irtaimen omaisuutensa, joka kiivin kaavin
riittikään nyt tuomiossa olevain velkain suoritukseksi. Mutta hänelle,
nimismiehelle, Jeremias Jormanainen vaan nauroi ja käski panemaan
kovasti tavaraa kirjaan, sekä kysyi viimein, milloin nimismies aikoi
pitää huutokauppaa tavaroille, jotta hän tietäisi hankkia kylliksi
huutajia.
Tähän asti ei Jeremias Jormanainen ollut virkkanut emännälleen
sanaakaan noiden velkain perimyksessä olemisesta. Hän oli ainoastaan
jonkun kerran leikillään kehoittanut emäntäänsä "tästä puoleen käymään
puhtaissa vaatteissa, jos herrasvieraita sattuisi talossa käymään".
Nyt nimismiehen käydessä sai emäntä vihdoin tietää asiat paikalleen,
saipa vielä lisäksi kuulla, että perittäväin velkain summa korkoineen,
kulunkineen ei olisi vähempi kuin lähes yhdeksänsataa markkaa.
Nimismiehen mentyä, puhkesi emäntä-Liisa katkerasti itkemään. Hän
olisi tätä lohdutuslääkettä jo ennen tämän lähtöä nauttinut, vaan ei
julennut. Nyt hän kumminkin salli näkymättömän lääkärin ehdottoman
lääkkeen tehdä täyden vaikutuksensa.
"Hupsunako sinä olet aika ihminen, kun rupeat tyhjän tähden itkeä
vollottamaan?" -- lausui Jeremias ikäänkuin vähän äreissään.
"Vai tyhjän tähden!" -- kertoi emäntä-Liisa. "No se on kerrassaan
tyhjän tähden, ihan kokonaan mitättömästä asiasta", -- vakuutti
Jeremias.
"Niinhän sinä aina sanot, vaikka viho viimeinen henkinippu ruumiistasi
kiristettäisiin. Niinhän sinä sanoit silloinkin, kun olit maisterille
antanut tuon monen tuhannen velkakirjan. Vaan pane mieleesi, Jeremias,
että se velkakirja vielä saattaa meidät keppikerjäläisiksi. Tämä
nimismiehen käynti on varmana enteenä siihen ja eikö tuo liene sen
velkakirjan antamisen ensimäisiä seurauksia".
"Johan tottaperään tuo ihminen on kokonaan järjeltä pois", -- sanoi
Jeremias ivallisesti. "Sanoikos se nimismies jo senkin velkakirjan
olevan ryöstössä?"
"Eikä sanonut, vaan luuletko sinä melkein totisesti, että nämä
velkakirjat olisivat nyt meiltä ryöstettävänä, jos sinä sitä
velkakirjaa et olisi antanut."
"Hätäinen on hullu, sanoo sananlasku, ja niinpä nämä velkamiehemmekin
sekä -- sinä", -- vastasi Jeremias ynseästi.
"No koetahan nyt hankkia rahat näiden tuomioin maksuksi, niin saadaan
nähdä kumpi meistä on oikeassa".
"Jottako sitte uskallat luulla, ett'en minä muka saisi vielä tuon
vertaa rahojakaan kuin yhden vajaan tuhannen?... No sepä häntä
nähtäneen!"
"Kyllähän minä mielelläni soisin, että saisit rahat, vaan taitaisi olla
parasta, että rupeaisit puuhaan jo hyvissä ajoin ennen huutokauppaa",
-- vastasi emäntä-Liisa totisena.
"Mutta minäpäs vaan en lähde joka akan pillin mukaan tanssimaan!"
-- vastasi Jeremias ylpeästi. "En lähde uhmallanikaan rahan hakuun
ennenkuin avitsioonin eiluspäivänä. Minä tahdon akoille ja hulluille
näyttää, että Jeremias Jormanaisessa on vielä siksi miestä, että saa
yhden tuhannen vajaassa päivässä!"
Ja Jeremias Jormanainen piti sanansa. Hän lähti vasta huutokaupan
edellisenä päivänä hankkimaan velaksi niitä rahoja, jotka hän
välttämättömästi seuraavana päivänä tarvitsi, jos mieli säilyttää
elämistönsä.
Mutta hänen vähä-ymmärryksisen emäntänsä aavistus toteutui heti
Jeremiaan ensimäisen pohatan luokse tultua, toteutuipa valitettavasti
liian ankarastikin. Rikasmies lausui Jeremiaalle suorastaan vasten
silmiä, että se olisi kerrassaan hullu, joka hänelle enää velkaa
uskoisi, kun oli tyhjästä antanut niin suuren velkakirjan veljelleen.
Ja vakuuttipa rahain omistaja vielä senkin, ett'ei Jeremiaasta enää
koskaan minkäänlaista eläjää tulisi niinkauan kuin pappiveljen saaminen
paikallaan pysyisi, sillä koko hänen omaisuutensa, maansa niinkuin
muutkin kampsunsa, eivät muka nykyään enää vastaisi kaikkia hänen
velkojaan.
Suuttuneena ja loukkaantuneena tällaisesta liian selvästä puheesta
lähti Jeremias Jormanainen varakkaan naapurinsa luota, arvellen "ei
yhden rikkaan oville kuolevansa". Mutta kuta useamman rahamiehen
luona hän sinä päivänä kävi, sitä selvemmin tuli hän havaitsemaan
rahain saannin mahdottomuuden ja entisen äärettömän erehdyksensä.
Ilman rahoitta, ilman pelastuksen toivoakaan, tuli hän myöhään
iltasilla kotiinsa, ja hänen sydämensä oli niin täynnä... niin täynnä
häpeästä ja harmista, ett'ei hän tahtonut nahkaansa sopia... Hän
käveli kauan ulkona pimeässä pihamaassa, rohkeamatta mennä edes omaan
pirttiinsäkään, ja mietti, mikä hänen kuitenkin pelastaisi äärettömän
tukalasta asemastansa. Mutta ei mistään päin pienintäkään avun toivoa
enää ollut. Hän oli kaikki paikat kolunnut ja kaikissa saanut yhden ja
saman vastauksen. Eipä siis ihme ollut, jos Jeremias Jormanainen rupesi
miettimään outoja pelastuskeinoja...
Mitähän, jos tässä pimeän päässä karkaisi pois koko kotitienoilta?...
Menisi vaikka Ameriikkaan, niin eivätpähän naapurit siellä olisi
hänelle nauramassa ja häntä sormillaan osoittamassa... Mutta sinnekin
mennessä tarvittiin rahaa ja sitä hänellä ei tällä kertaa ollut täyttä
markkaakaan. Täytyi siis se konsti jättää -- ainakin toistaiseksi.
Mutta olisihan täällä tallissa ohjakset... ja tuolla ylisellä olisi
hyvä tilaisuus... Sanovathan ne ihmiset, että hirttämällä kuoleminen
on niin ihmeen helppoa... Mitähän jos olisi koettaa?... Mutta... mutta
nuo lapset... Nehän jäisivät sitte ihan onnettomiksi... Jääköön siis
tuo viimeinen keino ainakin tällä kertaa koettamatta. Tottapahan siihen
vielä on aikaa jos...
Ja Jeremias Jormanainen hiipi vihdoin pirttiin, jossa muut jo
makasivat, aikoen siellä kenenkään huomaamatta riisuutua ja panna maata.
Emäntä-Liisa heräsi kuitenkin, nousi ylös, teki tulen ja alkoi pukeutua.
"Et suinkaan iltaisetta aikone maata ruveta?" -- kysyi emäntä.
"Vielähän tässä illallista! Tokko tuota kohta lienee aamiaistakaan
tarjona", -- vastasi Jeremias katkerasti.
Emäntä-Liisa puuhasi kuitenkin ruokaa pöytään ja Jeremias, joka ei
koko päivänä ollut suuruksia maistanut -- olihan Jeremias sinä päivänä
käynyt rikkaissa ja harvoinhan ne rikkaat köyhiä syöttävät --, tarttui
hyvällä halulla ruokaan käsiin. Luonnollisesti oli Jeremias nyt
erittäin oudon näköinen, joka saattoi emäntä-Liisan pahinta aavistamaan.
"Mitäs kylille kuuluu?" -- kysyi emäntä, istuutuen miehensä rinnalle
penkille tämän ruokaillessa.
"Vielä sitä kysyt, mokoma hapsinkakkiainen!" -- ärähti Jeremias
tuimasti. "Ikäänkuin et sitä jo tietäisi, kun olet yhtenä noiden
rikkaiden rosvojen kanssa päättänyt saattaa minut, oman miehesi, häpiän
ja pilkan alaiseksi. -- No sinustahan minulle heitti oikean onnen
valvojan!"
Emäntä-Liisa hämmästyi korviaan myöten tällaisesta puheesta. Mutta hän
arvasi nyt kuitenkin asiat ja päätti sen mukaan käyttäytyä. Hän näki
Jeremiaalla olevan nyt kylliksi kuormaa kannettavana, eikä aikonut
sitä lisätä, vaan oikean kristillisen vaimon tavalla olla miehellensä
lohduttajana murheen ja vastoinkäymisen ajalla. Hän laski kätensä
Jeremiaan olkapäälle ja kuiskasi lempeästi:
"Rakas Jeremias! Ethän toki minusta niin pahaa luulle kuin sanot?"
"Mitäpä minä tässä muutakaan enää osaan luulla, kun koko maailma näkyy
yhtyneen minua sortamaan", -- vastasi Jeremias yhä äreänä ja nykäsi
olkapäitänsä, vaan ei kuitenkaan sysännyt vaimoa pois luotaan.
"Ei, hyvä Jeremias, nämä vastoinkäymiset ole minun eikä muiden ihmisten
tekemiä. Ne ovat Herran neuvoja meidän kuritukseksemme, vaan meidän
pitää kärsivällisesti ottaa vastaan niin pahat kuin hyvätkin päivät."
Ja emännän silmissä kiilsivät kirkkaat kyyneleet näitä sanoja
lausuessaan.
"Vai Herran neuvoja! -- Minä en ymmärrä laisinkaan, mitä hyötyä Hänelle
taikka meille voisi olla tällaisesta 'kurituksesta', joka on saattaa
ihmisen pois järjeltä."
"Herran tiet ovat tutkimattomat ja se, mikä välistä näyttää ainoastaan
pahalta ja vahingolliselta, voipi kuitenkin jälkeen päin kääntyä meille
hyväksi ja siunaukseksi. Luota, rakas Jeremias, Jumalaan vaikka kuinka
kävisi tässä maailmassa ja rukoile Häneltä voimaa vastoinkäymisiä
voittamaan. Silloin et koskaan epätoivoon joudu".
Nämä sanat näyttivät Jeremiasta rauhoittavan. Hän lopetti syöntinsä
levollisemmalla mielellä, riisui vaatteensa ja heittäysi tilalle. Siinä
käänteli ja väänteli hän vielä jonkun aikaa itseänsä, ähki ja puhki
mitään virkkamatta, kunnes vihdoin uni vapahti hänet hetkeksi "elämän
taisteluita" muistamasta.
Seuraavana päivänä myytiin pakkohuutokaupalla kaikki Jeremias
Jormanaisen irtain omaisuus ryöstössä olleiden tuomioiden
suoritukseksi. Ei jäänyt muuta kuin pitovaatteet ja läkkityökalut
myymättä, jotka viimemainitut ainoastaan erään armeliaan
velkojan suostumuksella Jeremiaalle jätettiin. Ihmisiä oli
huutokauppa-tilaisuuteen kokoutunut paljon ja muutamat vähämielisimmät
niistä tuon tuostakin viskasivat komppisanoja ja pilkkapuheita
Jeremiaalle tämän muka liiasta ylvästelemisestä velkojiansa kohtaan.
Mutta niistä ei Jeremias nyt näkynyt vähääkään välittävän. Hän oli nyt
ihan kuin toinen mies edelliseen päivään nähden. Levollisen, melkeinpä
iloisen näköisenä kantoi hän tavaroitansa nimismiehen myytäväksi,
ja laskipa toisinaan jonkun viattoman leikkipuheenkin huutajia
huvittaaksensa.
Joskus pimeni kuitenkin hänen muotonsa hetkeksi. Hänen silmänsä
pyörivät niin kummallisesti ja rypyt otsassa syvenivät... Vaan
heti selveni hän siitä jälleen. Hän katsahti ylöspäin ja huokasi.
Ylhäältäpäin Jeremias Jormanainen nyt apua anoi ja sinne oli hän nyt
asettanut viimeisen toivonsa. Jeremias Jormanainen luotti Jumalaan.