XI.

Sillä aikaa kun pastori Eenokki Jöransson levitteli evankeliumin

valoa pimeään pohjolaan, vietti hänen Jeremias-veljensä joukkoinensa

omituista elämää isänsä perinnöllä Jormanalassa.

Jeremias Jormanainen oli nyt kieltämättä isänsä perinnön ainoa

haltija. Hän oli saanut täydelliset "lain kiinteet" koko isänsä

jättämään perintötilaan, eikä kenelläkään enää ollut minkäänlaista

oikeutta hänen hallussaan olevaan omaisuuteen, enempää kiintaimeen

kuin irtonaiseenkaan. Hän oli yksin isäntä talossansa niinkuin ennen

isänsäkin oli ollut. Eikä siitä kellään ollut mitään sanomista. Olisi

siis luullut, että kaikki hänen kotonansa oli niinkuin ollakin piti.

Mutta juuri samassa käräjässä, aivan samana päivänä, kun Jeremias

Jormanainen sai ensimäisen ehdottoman lain huudon koko isänsä

perintöön, otettiin siihen samaan taloon kiinnitys kolmentuhannen

ja viidensadan markan velan ynnä sille juoksevan kuuden prosentin

vuotuisen koron maksamisen vakuudeksi. Tätä paitsi otettiin Jeremias

Jormanaisen päälle samassa käräjässä kolme eri tuomiota niistä

veloista, joita hän oli tehnyt; Eenokki-veljensä kouluttamiseksi, vaan

joiden omistajat, saatuansa tietää Jeremiaan uudet kaupat ja uudet

velat, katsoivat parhaaksi heti periä pois saatavansa.

Mutta Jeremias Jormanainen ei nykyään ollut hätäpoikia. Hän ei

antanut noiden verrattain pienten saarnamiesten hätäilemisen saattaa

itseänsä epätoivoon, vaan hän nauroi heille vasten silmiä, kun muka

kohtasivat mokomilla saamisillaan yrittää hätyyttämään hänen laistaan

miestä. Parasta olisi ollut, Jeremiaan mielestä, heidän pysyä siivosti

alallansa, eikä saattaa itseänsä koko maailman naurunalaisiksi

sellaisella mitättömällä yrityksellään. Vähältäpä puuttui, ett'ei

Jeremias Jormanainen, noita hätäisiä velkojiaan oikein hämille

saattaakseen, pistänyt kullekin rahoja oikeuspöytään juuri tuomion

otto-ajalla. Tämän hän kuitenkin jätti ilman pilkoillansa tekemättä.

Joutivat muka olla kiusassa vähän aikaa. Eipä heidän kuitenkaan missään

tapauksessa tarvinnut kovin kauan odottaa. Vai uskaltaisiko joku

luulla, ett'ei muka Jeremias Jormanainen olisi heille saanut rahoja

minä päivänä hyvänsä?... Eihän toki! Olihan hän ennenkin saanut rahoja

minkä vaan oli halunnut. Ja jos nytkin olisi tahtonut, niin ei olisi

ollut kuin pistäytyä vaan sen ja sen luona, niin kyllä heti mokomista

summista suoriutuisi... No pitäähän niitä olla jos jonkinlaisia

saamamiehiä tässä maailmassa! Ja Jeremias Jormanainen päätti kuin

päättikin, muka velkojiensa kiusaksi, olla maksamatta heidän saamisiaan

ennenkuin viho viimeisessä tiukassa.

Joutuipa sitte vihdoin tuo viimeinen tiukka. Nimismies oli käynyt

kirjoittamassa hänen hevoisensa, lehmänsä, lampaansa, elonsa, heinänsä

-- yhdellä sanalla kaiken irtaimen omaisuutensa, joka kiivin kaavin

riittikään nyt tuomiossa olevain velkain suoritukseksi. Mutta hänelle,

nimismiehelle, Jeremias Jormanainen vaan nauroi ja käski panemaan

kovasti tavaraa kirjaan, sekä kysyi viimein, milloin nimismies aikoi

pitää huutokauppaa tavaroille, jotta hän tietäisi hankkia kylliksi

huutajia.

Tähän asti ei Jeremias Jormanainen ollut virkkanut emännälleen

sanaakaan noiden velkain perimyksessä olemisesta. Hän oli ainoastaan

jonkun kerran leikillään kehoittanut emäntäänsä "tästä puoleen käymään

puhtaissa vaatteissa, jos herrasvieraita sattuisi talossa käymään".

Nyt nimismiehen käydessä sai emäntä vihdoin tietää asiat paikalleen,

saipa vielä lisäksi kuulla, että perittäväin velkain summa korkoineen,

kulunkineen ei olisi vähempi kuin lähes yhdeksänsataa markkaa.

Nimismiehen mentyä, puhkesi emäntä-Liisa katkerasti itkemään. Hän

olisi tätä lohdutuslääkettä jo ennen tämän lähtöä nauttinut, vaan ei

julennut. Nyt hän kumminkin salli näkymättömän lääkärin ehdottoman

lääkkeen tehdä täyden vaikutuksensa.

"Hupsunako sinä olet aika ihminen, kun rupeat tyhjän tähden itkeä

vollottamaan?" -- lausui Jeremias ikäänkuin vähän äreissään.

"Vai tyhjän tähden!" -- kertoi emäntä-Liisa. "No se on kerrassaan

tyhjän tähden, ihan kokonaan mitättömästä asiasta", -- vakuutti

Jeremias.

"Niinhän sinä aina sanot, vaikka viho viimeinen henkinippu ruumiistasi

kiristettäisiin. Niinhän sinä sanoit silloinkin, kun olit maisterille

antanut tuon monen tuhannen velkakirjan. Vaan pane mieleesi, Jeremias,

että se velkakirja vielä saattaa meidät keppikerjäläisiksi. Tämä

nimismiehen käynti on varmana enteenä siihen ja eikö tuo liene sen

velkakirjan antamisen ensimäisiä seurauksia".

"Johan tottaperään tuo ihminen on kokonaan järjeltä pois", -- sanoi

Jeremias ivallisesti. "Sanoikos se nimismies jo senkin velkakirjan

olevan ryöstössä?"

"Eikä sanonut, vaan luuletko sinä melkein totisesti, että nämä

velkakirjat olisivat nyt meiltä ryöstettävänä, jos sinä sitä

velkakirjaa et olisi antanut."

"Hätäinen on hullu, sanoo sananlasku, ja niinpä nämä velkamiehemmekin

sekä -- sinä", -- vastasi Jeremias ynseästi.

"No koetahan nyt hankkia rahat näiden tuomioin maksuksi, niin saadaan

nähdä kumpi meistä on oikeassa".

"Jottako sitte uskallat luulla, ett'en minä muka saisi vielä tuon

vertaa rahojakaan kuin yhden vajaan tuhannen?... No sepä häntä

nähtäneen!"

"Kyllähän minä mielelläni soisin, että saisit rahat, vaan taitaisi olla

parasta, että rupeaisit puuhaan jo hyvissä ajoin ennen huutokauppaa",

-- vastasi emäntä-Liisa totisena.

"Mutta minäpäs vaan en lähde joka akan pillin mukaan tanssimaan!"

-- vastasi Jeremias ylpeästi. "En lähde uhmallanikaan rahan hakuun

ennenkuin avitsioonin eiluspäivänä. Minä tahdon akoille ja hulluille

näyttää, että Jeremias Jormanaisessa on vielä siksi miestä, että saa

yhden tuhannen vajaassa päivässä!"

Ja Jeremias Jormanainen piti sanansa. Hän lähti vasta huutokaupan

edellisenä päivänä hankkimaan velaksi niitä rahoja, jotka hän

välttämättömästi seuraavana päivänä tarvitsi, jos mieli säilyttää

elämistönsä.

Mutta hänen vähä-ymmärryksisen emäntänsä aavistus toteutui heti

Jeremiaan ensimäisen pohatan luokse tultua, toteutuipa valitettavasti

liian ankarastikin. Rikasmies lausui Jeremiaalle suorastaan vasten

silmiä, että se olisi kerrassaan hullu, joka hänelle enää velkaa

uskoisi, kun oli tyhjästä antanut niin suuren velkakirjan veljelleen.

Ja vakuuttipa rahain omistaja vielä senkin, ett'ei Jeremiaasta enää

koskaan minkäänlaista eläjää tulisi niinkauan kuin pappiveljen saaminen

paikallaan pysyisi, sillä koko hänen omaisuutensa, maansa niinkuin

muutkin kampsunsa, eivät muka nykyään enää vastaisi kaikkia hänen

velkojaan.

Suuttuneena ja loukkaantuneena tällaisesta liian selvästä puheesta

lähti Jeremias Jormanainen varakkaan naapurinsa luota, arvellen "ei

yhden rikkaan oville kuolevansa". Mutta kuta useamman rahamiehen

luona hän sinä päivänä kävi, sitä selvemmin tuli hän havaitsemaan

rahain saannin mahdottomuuden ja entisen äärettömän erehdyksensä.

Ilman rahoitta, ilman pelastuksen toivoakaan, tuli hän myöhään

iltasilla kotiinsa, ja hänen sydämensä oli niin täynnä... niin täynnä

häpeästä ja harmista, ett'ei hän tahtonut nahkaansa sopia... Hän

käveli kauan ulkona pimeässä pihamaassa, rohkeamatta mennä edes omaan

pirttiinsäkään, ja mietti, mikä hänen kuitenkin pelastaisi äärettömän

tukalasta asemastansa. Mutta ei mistään päin pienintäkään avun toivoa

enää ollut. Hän oli kaikki paikat kolunnut ja kaikissa saanut yhden ja

saman vastauksen. Eipä siis ihme ollut, jos Jeremias Jormanainen rupesi

miettimään outoja pelastuskeinoja...

Mitähän, jos tässä pimeän päässä karkaisi pois koko kotitienoilta?...

Menisi vaikka Ameriikkaan, niin eivätpähän naapurit siellä olisi

hänelle nauramassa ja häntä sormillaan osoittamassa... Mutta sinnekin

mennessä tarvittiin rahaa ja sitä hänellä ei tällä kertaa ollut täyttä

markkaakaan. Täytyi siis se konsti jättää -- ainakin toistaiseksi.

Mutta olisihan täällä tallissa ohjakset... ja tuolla ylisellä olisi

hyvä tilaisuus... Sanovathan ne ihmiset, että hirttämällä kuoleminen

on niin ihmeen helppoa... Mitähän jos olisi koettaa?... Mutta... mutta

nuo lapset... Nehän jäisivät sitte ihan onnettomiksi... Jääköön siis

tuo viimeinen keino ainakin tällä kertaa koettamatta. Tottapahan siihen

vielä on aikaa jos...

Ja Jeremias Jormanainen hiipi vihdoin pirttiin, jossa muut jo

makasivat, aikoen siellä kenenkään huomaamatta riisuutua ja panna maata.

Emäntä-Liisa heräsi kuitenkin, nousi ylös, teki tulen ja alkoi pukeutua.

"Et suinkaan iltaisetta aikone maata ruveta?" -- kysyi emäntä.

"Vielähän tässä illallista! Tokko tuota kohta lienee aamiaistakaan

tarjona", -- vastasi Jeremias katkerasti.

Emäntä-Liisa puuhasi kuitenkin ruokaa pöytään ja Jeremias, joka ei

koko päivänä ollut suuruksia maistanut -- olihan Jeremias sinä päivänä

käynyt rikkaissa ja harvoinhan ne rikkaat köyhiä syöttävät --, tarttui

hyvällä halulla ruokaan käsiin. Luonnollisesti oli Jeremias nyt

erittäin oudon näköinen, joka saattoi emäntä-Liisan pahinta aavistamaan.

"Mitäs kylille kuuluu?" -- kysyi emäntä, istuutuen miehensä rinnalle

penkille tämän ruokaillessa.

"Vielä sitä kysyt, mokoma hapsinkakkiainen!" -- ärähti Jeremias

tuimasti. "Ikäänkuin et sitä jo tietäisi, kun olet yhtenä noiden

rikkaiden rosvojen kanssa päättänyt saattaa minut, oman miehesi, häpiän

ja pilkan alaiseksi. -- No sinustahan minulle heitti oikean onnen

valvojan!"

Emäntä-Liisa hämmästyi korviaan myöten tällaisesta puheesta. Mutta hän

arvasi nyt kuitenkin asiat ja päätti sen mukaan käyttäytyä. Hän näki

Jeremiaalla olevan nyt kylliksi kuormaa kannettavana, eikä aikonut

sitä lisätä, vaan oikean kristillisen vaimon tavalla olla miehellensä

lohduttajana murheen ja vastoinkäymisen ajalla. Hän laski kätensä

Jeremiaan olkapäälle ja kuiskasi lempeästi:

"Rakas Jeremias! Ethän toki minusta niin pahaa luulle kuin sanot?"

"Mitäpä minä tässä muutakaan enää osaan luulla, kun koko maailma näkyy

yhtyneen minua sortamaan", -- vastasi Jeremias yhä äreänä ja nykäsi

olkapäitänsä, vaan ei kuitenkaan sysännyt vaimoa pois luotaan.

"Ei, hyvä Jeremias, nämä vastoinkäymiset ole minun eikä muiden ihmisten

tekemiä. Ne ovat Herran neuvoja meidän kuritukseksemme, vaan meidän

pitää kärsivällisesti ottaa vastaan niin pahat kuin hyvätkin päivät."

Ja emännän silmissä kiilsivät kirkkaat kyyneleet näitä sanoja

lausuessaan.

"Vai Herran neuvoja! -- Minä en ymmärrä laisinkaan, mitä hyötyä Hänelle

taikka meille voisi olla tällaisesta 'kurituksesta', joka on saattaa

ihmisen pois järjeltä."

"Herran tiet ovat tutkimattomat ja se, mikä välistä näyttää ainoastaan

pahalta ja vahingolliselta, voipi kuitenkin jälkeen päin kääntyä meille

hyväksi ja siunaukseksi. Luota, rakas Jeremias, Jumalaan vaikka kuinka

kävisi tässä maailmassa ja rukoile Häneltä voimaa vastoinkäymisiä

voittamaan. Silloin et koskaan epätoivoon joudu".

Nämä sanat näyttivät Jeremiasta rauhoittavan. Hän lopetti syöntinsä

levollisemmalla mielellä, riisui vaatteensa ja heittäysi tilalle. Siinä

käänteli ja väänteli hän vielä jonkun aikaa itseänsä, ähki ja puhki

mitään virkkamatta, kunnes vihdoin uni vapahti hänet hetkeksi "elämän

taisteluita" muistamasta.

Seuraavana päivänä myytiin pakkohuutokaupalla kaikki Jeremias

Jormanaisen irtain omaisuus ryöstössä olleiden tuomioiden

suoritukseksi. Ei jäänyt muuta kuin pitovaatteet ja läkkityökalut

myymättä, jotka viimemainitut ainoastaan erään armeliaan

velkojan suostumuksella Jeremiaalle jätettiin. Ihmisiä oli

huutokauppa-tilaisuuteen kokoutunut paljon ja muutamat vähämielisimmät

niistä tuon tuostakin viskasivat komppisanoja ja pilkkapuheita

Jeremiaalle tämän muka liiasta ylvästelemisestä velkojiansa kohtaan.

Mutta niistä ei Jeremias nyt näkynyt vähääkään välittävän. Hän oli nyt

ihan kuin toinen mies edelliseen päivään nähden. Levollisen, melkeinpä

iloisen näköisenä kantoi hän tavaroitansa nimismiehen myytäväksi,

ja laskipa toisinaan jonkun viattoman leikkipuheenkin huutajia

huvittaaksensa.

Joskus pimeni kuitenkin hänen muotonsa hetkeksi. Hänen silmänsä

pyörivät niin kummallisesti ja rypyt otsassa syvenivät... Vaan

heti selveni hän siitä jälleen. Hän katsahti ylöspäin ja huokasi.

Ylhäältäpäin Jeremias Jormanainen nyt apua anoi ja sinne oli hän nyt

asettanut viimeisen toivonsa. Jeremias Jormanainen luotti Jumalaan.

Pappiparka · 第 13 / 19 题