X.

Huikeasti huuhtoo jäämeren jäinen vihuri Lapin tunturin autioita

lakeuksia ja pölyävä pakkaisen lumi tuprahtelee sen vaikutuksesta

tuon tuostakin korkealle ilmaan, muodostellen mitä erinäköisimpiä

nietoksia mäen törmiin ja epätasaisiin maalipaikkoihin. Sen vuoksi

näyttää koko seutu, tähtien ja revontulten välkkyvässä valossa,

omituisen viehättävältä, vaikkapa kuolleelta ja kylmältä. Vihurin

yksitoikkoiseen vinkumiseen yhtyy vähä väliä uliseva ääni, joka,

ollen muutoin yö-aikoina ainoana elämän merkkinä näillä "Lapin

raukoilla rajoilla", vaikuttaa omituisen virkistävällä tavalla sekä

niihin harvoihin matkustajiin, jotka näiden seutujen kautta silloin

tällöin meren rannalle pyrkivät, että heidän vartavasten tällaisia

oloja ja matkustuksia varten luotuun vetojuhtaansa. Mutta jos tämä

väräjävä ulinan ääni alkaa kuulua liian usein ja liian läheltä

haarasarristen hevoistensa kanssa samankarvaisia matkustajia, silloin

muuttuu terveellinen virkistys verrattomaksi kauhistukseksi, sillä

asiantuntijat vakuuttavat, että nälkäisten susien suussa maistuu

peuran-nahkoihin puetun ihmisen liha ja veri milt'ei makeammalta

kuin samannahkaisen eläimen. Ja silloin... silloin on kiire päästä

lähimmälle ihmis-asutukselle, sillä laajan Lapin lukuisien susilaumojen

kanssa ei tehne parilaankaan urheilijain mieli ruveta ottelemaan

varsinkaan yksinään ja -- yöllä.

Sellaisella ilmalla ja yhtäläisissä oloissa kulki kaksi matkustajaa

pitkin Lapin tunturia kaakkoista kohden. Eillimäisellä heistä oli

pienoinen pulkka ja sen eteen yksi peura valjastettu, jota vastoin

jälkimmäisen ajajan jalaspulkkaa veti kaksi aimo ajojuhtaa. Ja

muutoinkin näkyi selvästi, että edellä ajaja oli halvempi-arvoinen mies

kuin jälestä tulija -- vaikka reippaampi ja osavampi porolla ajaja --,

sillä hänen peuran-nahkanpukunsa oli kulunut ja yksinkertainen ja hänen

ajokalunsa sekä pulkkapeitteensä tavallista laatua. Jälkimmäisessä

pulkassa ajaja näytti sitä vastoin kerrassaan lappalaisruhtinaalta.

Hänen uusi komea peskinsä oli varustettu kaikilla sellaiseen pukuun

kuuluvilla koristuksilla, punaisilla nauhoilla ja kiiltävillä napeilla,

ja hänen valjaansa sekä karhun-nahkaiset pulkkapeitteensä loistavine

koristuksineen todistivat, että ajaja oli joku tavallista lappalaista

korkeampi olento. Ja koska edellisessä pulkassa ajaja tuon tuostakin

nosteli päätänsä ikäänkuin tähtiä tarkastellen sekä katseli puolelle

ja toiselle mitä tarkimmalla huolella aina vähä väliä silmäten jälestä

tulevaa pulkkaa, havaitsi helposti, että hän oli saattajana eli

lietsarina perästä ajavalla rikkaalla miehellä.

"Hoi Aslak! Vieläkö on monta penikulmaa perille?" -- huusi jälellä

ajaja eräässä vastamäessä, jossa peurat juoksunsa hiljensivät.

"En oikein muista, kun en ole kuuteen vuoteen tätä matkaa kulkenut,

vaan luulen vielä olevan varsinkin kolme penikulmaa pappilaan", --

vastasi puhuteltu.

"Kolme peninkulmaa!... Ihanhan nämä matkat täällä Lapissa ovat

mittaamattomat, sillä viime pysähdyspaikassa sanottiin kirkolle olevan

ainoastaan viisi peninkulmaa ja nyt olemme sitä ajaneet jo varsinkin

kuusi, mutta yhä vielä on kolme jälellä".

Nämä viimemainitut sanat lausui pastori Eenokki Jöransson -- sillä hän

se oli tuo jälellä ajaja -- enemmän itsekseen kuin matkakumppalilleen.

Peurat hyrähtivät taas vilkkaampaan juoksuun, jonkatähden puhelu täytyi

keskeyttää. Ja lystiä se olikin tuo omituinen kulku, vaikka pastorin

koti-ikävä ei antanut hänelle aikaa eikä tilaisuutta siitä nauttia.

Milloin mennä huijotettiin pitkää loivaa rinnettä alaspäin, niin

että suhisi vaan hanki pulkan raudoitetussa kokassa. Vähältäpä pani,

ettei siitä joskus tulikipeneet sävähdelleet. Milloin taas kiivettiin

äkkijyrkkää vuoren kuvetta ylös revontulen syntymäsijoille, jonne pääsy

tavallisilla kulkuneuvoilla näytti kokonaan mahdottomalta. Yks' kaks'

tuli eteen pitkä ja kaita järvi, jota kahden puolen kohosivat korkeat

ja jyrkät lumipeitteiset kallioseinät, että luuli kulkevansa äärettömän

altaan tasaisella pohjalla, jonka kanneksi oli laskettu suikale

kirkastähtisestä taivaasta. Olisipa siitä, tuosta ajosta, todellakin

ollut oikein tosirunollista nautintoa herkkätuntoisemmalle hengelle,

mutta pastori Eenokki Jöransson ei siitä vähintäkään välittänyt. Hän

oli siihen jo siksi tottunut ja olihan hänellä muita korkeampia asioita

ajateltavana...

Vihdoin alkoivat peurat osoitella väsymyksen oireita. Varsinkin edellä

ajajan aisatoin peura näytti tahtovan levähtämän päästä. Eräässä mäen

rinteessä se jo kerran seisahtuikin ja, alinomaisesta kiirehdyksestä

suuttuneena, kääntyi päin ajajaansa, aikoen ruveta häntä siitä edespäin

sarvillansa kantelemaan. Mutta tämä, tällaisiin kohtauksiin tottuneena,

sukeltautui vikkelästi pulkkineen päivineen ylös-alaisin, jonkatähden

peura, pulkan pohjaa kotvasen koputeltuansa, kääntyi jälleen asemilleen

ja alkoi jatkaa matkaansa.

Äkkiä kuului ankara ulvonta aivan läheltä matkustajia. Susilauma,

suurempi tai pienempi, oli siis kulkijain jälillä, ja matkamiesten

peurat siksi väsyneet, että jätättämisestä ei voinut olla puhettakaan.

"Voi Herra Jumala! Jokohan susilauma tapaa meidät?" -- huudahti pastori

hätäisenä.

"Kenties tapaakin", -- vastasi Aslak, -- "vaan ei meillä sentään mitään

hätää ole".

"Miksikä ei? -- Mitä me voimme useammalle kymmenelle sudelle?"

"Ensinnäkin luulen minä, että tuo susilauma ei ole suuri; siinä

tuskin on kymmentäkään suorahäntää. Ja toiseksi: onhan pastorilla

kuusilatinkinen revolveri ja -- Jumala".

"Hm, vai vielä Jumala!" -- murahti pastori itseksensä. "Minä puolestani

en laisinkaan usko, että Jumala tulisi susia hännästä pitelemään,

estääksensä heitä meidän päällemme ryntäämästä".

Oli hyvä, ett'ei tuo edellä ajava lappalainen kuullut pappinsa

näin puhuvan. Hänen harras luottamuksensa Jumalaan olisi ehkä

ruvennut horjumaan, jos hän nämä sanat olisi kuullut Hänen erityisen

palvelijainsa huulilta.

Mutta turha oli ollutkin pastorin pelko. Sudet eivät rohjenneet tulla

näkösällekään, lieneekö siihen sitte ollut syynä Aslak'in vakava

luottamus "pastorin" Jumalaan, vai muu sattumus, Mutta varmaa lienee

kuitenkin ollut, ett'ei Jumala niitä hännästä kiinni pidellyt...

Ja kohta sen jälkeen pääsivät matkustajat terveinä ja iloisina

lämpöiseen pappilaan, jossa varsinkin pastoria hellästi ja

sydämmellisesti vastaan otettiin.

* * * * *

Mutta tuskin oli pastori rouvansa avulla saanut komean peskin yltänsä

riisutuksi, kun hän kysyi kiivaasti:

"Onko tullut mitään kirjeitä minun matkalla oloaikanani?"

"On, on varsinkin yksi", -- vastasi rouva ruotsinkielellä, joka kieli

luonnollisista syistä oli pastorin perhekielenä.

"Haepas se paikalla käsiin".

"Kyllä, kyllä Eenokki hyvä! Vaan levähdähän nyt ensin ja juo kuppi

teetä, että lämpeäisit. -- Oi armas Eenokki! Minua jo peloitti, kun

niin kauan sillä kinkerimatkallasi viivyit. Olipa vähältä, ett'en jo

joutunut epätoivoon, sillä nyt kuuluu olevan pahin susien liikunta-aika

täällä hirmuisessa Lapinmaassa, Ah, kuinka onnellinen olisin, jos

Jumala vielä auttaisi meidät pois ihmisten ilmoille!"

Ja tuo helläsydämminen lempeä olento yritti kietomaan kätensä pitkältä

ja vaaralliselta matkalta palanneen puolison kaulaan, mutta tämä

irroitti jokseenkin tylysti rouvan itsestänsä ja puoleksi ärjäsi:

"Mene matkaasi ja hae paikalla kirje! On niitä aina siemailun aikoja".

Tällainen kohtelu oli tietysti loukkaavaa ja tavallisissa oloissa

vähintäänkin sopimatointa, mutta pastori Eenokki Jöransson'in rouvalle

ei se ollut niinkään outoa. Eikä se tapahtunut ensi kertaa...

Rouva pyyhkäsi poskellensa tipahtaneen kirkkaan kyyneleen ja meni

kirjettä hakemaan. Pian hän sen löysikin ja toi miehellensä lausuen

lempeästi:

"Tässähän se on se kirje, Eenokkiseni! Vaan olisithan sen saanut

vähemmälläkin".

Mutta pastori ei kuunnellut nyt, mitä hänen rouvansa lörpötteli. Hän

tempasi kirjeen tämän kädestä niinkuin se olisi ollut varkaan jälillä,

repi sen auki ja töytäsi toiseen huoneesen.

Jos ken olisi nähnyt, minkä ihmeellisen vaikutuksen tuo noin kiivaasti

kaivattu kirje pastoriin teki, hän olisi enemmän kuin hämmästynyt.

Kun pastori oli kirjeen avannut, silmäsi hän kaikkein ensiksi sen

loppuun nähdäksensä keneltä se oli. Ja sen nähtyänsä näytti hän siltä

kun olisi saanut sydämmenhalvauksen. Kasvot lensivät tulipunaisiksi,

silmät ummistuivat ja hänen kätensä rupesivat niin vapisemaan, että

avattu kirje putosi lattialle. Mutta tämä kohtaus kesti ainoastaan

parin silmänräpäyksen ajan, sillä heti hyppäsi pastori ylös, tempasi

maahan pudonneen kirjeen ja heilutti sitä kuin hurja päänsä ympäri,

Sitte yritti hän taas sitä lukemaan, mutta näytti siltä, kun hän ei

olisi sitä uskaltanut tehdä. Hän meni kirje kädessä salin pöydällä

palavan lampun luo ja tirkisti kirjeesen, mutta yhtäkkiä keskeytti hän

lukemisensa, nosti silmänsä lakeen päin, pui nyrkkejänsä ja murahteli

itsekseen outoja ymmärtämättömiä sanoja. Vihdoin lienee hän saanut

kirjeen kokonaan luetuksi, sillä hän kääri sen huolellisesti kokoon,

suuteli sitä ja, puristaen sitä rintaansa vasten lausui kiihkoisasti:

"Vihdoinkin... vihdoinkin siis!"

Sen jälkeen meni hän virkakamariinsa, jossa rouvansa ja isää

tervehtimään keräytyneet lapsensa yhä häntä odottelivat, avasi

piironkinsa ja kätki kalliin kirjeen huolellisesti erityiseen

laatikkoon sekä lukitsi jälleen piirongin. Sitte kääntyi hän

perheesensä päin ja sanoi:

"Nyt, ystäväni, olen minä teidän käytettävänänne".

Siinä sitä sitte tervehdittiin, puheltiin ja kyseltiin ja kaikki oli

taas niinkuin ollakin piti.

Ja pastori Eenokki Jöransson oli koko illan erinomaisen hyvällä

mielellä ja iloisella tuulella...

* * * * *

Mutta miten oli pastori Eenokki Jöransson Lappiin joutunut ja mitä oli

tuo kummallinen kirje sisältänyt?

Pastori Eenokki Jöransson'in Lappiin muuttoon oli useampiakin syitä.

Kaikki ne sopimukset ja välipuheet, joita pastori Ennokki Jöransson

ja hänen veljensä Jeremias Jormanainen olivat ennen konnun kauppojaan

tehneet, olivat tehdyt heidän välillään kahden kesken ja niistä siis

eivät syrjäiset juuri paljoa tietäneet. Ainoastaan huhuna kulki

pitäjäällä, että ukko Jormanais-vainaa oli testamentannut jälkeen

jättämänsä maatilan yksinään Jeremiaalle, kun vaan tämä Eenokin

ylioppilaaksi kouluuttaisi, Ja tämä näyttikin kaikista ihmisistä sekä

luonnolliselta että kohtuuden ja oikeuden mukaiselta. Mutta kun pastori

ja Jeremias tekivät lopullisen suorituksen välilöistään, s.o. kun he

todenteolla erosivat, silloin täytyi heidän, sekä kauppakirjan että

velkakirjan lailliseen muotoon saattamista varten, käyttää vieraita

miehiä. Eikä suinkaan ihme ollut, jos nämä vieraat miehet, veljesten

väliset kirjat nähtyänsä, sekä suuttuivat että hämmästyivät. Sillä

eihän niillä seuduin ennen oltu kuultu saati sitte nähty, että veli,

joka sitä paitsi oli pappi, käyttäisi tällaista nylkemistä veljeänsä

kohtaan. Nämä vieraat miehet kertoivat asian hämmästyttävänä uutisena

talo talolta, ja pian ei ollut koko pitäjäässä sitä henkilöä, joka

ei olisi tiennyt puhua tästä uudesta papin säkin pohjattomuuden

todistuksesta.

Muutamat silloisen "maisterin" luotetuimmat ystävät koettivat,

tapauksesta tiedon saatuansa, saattaa hänen ahnetta tekoansa

peruuttamaan ja lahjoittamaan Jeremiaalle tuon heidän mielestään

vääryydellä otetun velkakirjan, vaan kun maisteri oli niin vakuutettu

oikeudestaan asiassa, ett'ei suvainnut siitä nostettavan minkäänlaista

puhettakaan, silloin täytyi entisten ystävienkin ruveta häntä inhoamaan.

Tulipa sitte kappalaisen vaali, johon virkaan pitäjääläiset olivat

päättäneet yksimielisesti Eenokin kutsua. Mutta vaikka häntä

neljännelle vaalisijalle anoessa ei ollut koko seurakunnassa löytynyt

kuin yksi ainoa vastustaja, tapahtui itse valitsemispäivänä se ihme,

että silloin ei ollut kuin yksi ainoa, joka häntä äänesti, ja tämä

ainoa oli -- Jeremias Jormanainen.

Kun siis pastori Eenokki Jöransson havaitsi itsensä "petetyksi",

niinkuin hän itse sanoi, päätti hän toistaiseksi ei ainoastaan mennä

niin kauas kuin tietä piisasi vaan myöskin vielä kerran näyttää

pitäjääläisillensä, "noille pettureille", ett'ei hän ole heidän

armoillansa eläjä, vaan että maailmassa löytyi keinoja opettamaan

heitä muka "sanansa syöjiksi". Hän näki ja tiesi varmaan, että hänen

kotipitäjäänsä nykyisestä rovastista ei ollut pitkällistä miestä.

Olihan tämä jo seitsemänkymmenen ikävuoden seuduilla ja sitä paitsi

jokseenkin kivuloinen. Mahdotointa oli otaksua hänen enää kauan

elävän. Ehkäpä eläisi vielä kymmenkunnan vuotta, mutta jos hän,

Eenokki Jöransson, tämän kymmenen vuotta oikein käyttäisi, olisi sitte

rovastiksi pyrkiessä tuskin tarpeellista saada yhtään pitäjääläisten

ääntä. Niin, se oli varma ja luotettava keino noiden kaksikielisten

kurjain opastamiseksi. Kunhan nyt vaan tuo rovastirahjus ei liian

aikaiseen kuolisi...

Tätä paitsi oli pastori Eenokki Jöransson'illa vielä toinenkin

syy Lappiin menoon, vaikka se olikin enemmän tieteellistä laatua.

Eenokki ei oikeastaan ollut luotu lukutielle. Hänellä ei ollut mitään

varsinaista halua lukemiseen, jota hän siis harjoittakin ainoastaan

pakosta ja aineellisten etujen toivossa. Sitä paitsi sanoivat sekä

hänen entiset opettajansa, että muut asiantuntevat hänen päätänsä

kovaksi. Ja tämän pään kovuus, kovapäisyys, vaiko muu kova onni

lienee ollut syynä, mutta pääasia oli se, että Eenokki Jöransson'in

ensimäinen pastoraalitutkinnon suoritus oli vähältä mennä penkin alle.

Ainoastaan armosta ja Eenokin vakavain vakuutusten vuoksi vastaisesta

edistymisestään antoivat hengelliset tutkinnon pitäjät hänelle

"aprobaturinsa", jolla hän oikeutettiin alhaisemman seurakuntain

paimenen virkoja hakemaan, mutta kirkkoherran tai rovastin paikkojen

hakuun ei sillä arvosanalla ollut yrittämistäkään, Kun nyt paha onni

oli tehnyt hänet sopimattomaksi olemaan "profeettana isäinsä maalla"

ja kun tuomiokapitulin tutkijajäsenetkin sillä välin olivat muuttuneet

eivätkä voineet tietää hänen ensimäistä tutkinnon suoritustaan, pyysi

Eenokki-pastori heti virkavapautta "opintojen jatkamista" varten,

aikoen suorittaa tutkinnon "laveampaan viranhaku-oikeutta varten".

Erittäin mukavana hätä-apukeinona uuden tutkinnon suorittamisessa

päätti hän käyttää Lappiin menon sitoumusta, sillä hän tiesi, että

oppineet isät tällaisen sitoumuksen vuoksi mielellään tekevät yhtä ja

toista pienempää myönnytystä muutoin ankarissa vaatimuksissaan. Ja että

Eenokki-pastori tässä kohden ei ollut erehtynyt, se oli kohta muidenkin

nähtävissä, sillä samassa "Tapion" numerossa, jossa hiippakuntasanomain

joukossa oli uutinen Eenokin nimityksestä pastoriksi erääsen Lapin

seurakuntaan, oli myöskin ilmoitus, että hän oli suorittanut uudistetun

pastoraalitutkinnon ja siinä "kiitoksella hyväksytty".

Nämä olivat ne pääsyyt, joiden vuoksi pastori Eenokki Jöransson oli

Lappiin joutunut. Ei sinne häntä ajanut mikään sisällinen kutsumus,

niinkuin syrjästä voi luulla, tai yksityinen huolehtiminen noiden

siellä täällä hajallaan kuljeksivien lappalaisparkain sielunhoidosta,

saati sitte "hihhulilaisuus" taikka muut lahkolaisharrastukset, jotka

uskonnolliset kiihkoilemiset ovat parhaiten ottaneet menestyäksensä

Lapin kylmässä ilmanalassa.

Tuon kirjeen saannin aikana oli Eenokki-pastori jo oleksinut Lapissa

kokonaista kuusi vuotta. Ja että tämä Lapin elämä sekä hänestä että

hänen perheestään tuntui mitä tukalimmalta, mitä kiusallisimmalta, on

luonnollinen asia. Ja monia kertaa oli pastorin hellä, vieläpä jonkun

verran kivulias rouva, rukoilemalla rukoillut miestänsä hakemaan

paikkaa jossain leudommassa ilmanalassa, sillä rouva pelkäsi heikon

terveytensä kokonaan turmeltuvan tuolla pohjolan kolkon pakkaisen

kynsissä. Mutta tätä kehoitusta, kuinka harras ja sydämmellinen se aina

olikin, ei pastori ollut ottanut edes toiseen korvaansakaan. "Kärsihän,

kärsihän vaimoseni vielä vähän aikaa. Tiedäthän, että 'ken kovaa

kokee, saa pehmoisen perästä'", -- oli Eenokki-pastori vaan rouvansa

ruikutuksiin vastannut -- milloin ei sattunut karkeampia sanoja

käyttämään.

Eenokki-pastorilla oli Kuopiossa asiamies, jonka tuli erittäin tarkasti

pitää silmällä ja Eenokille kiiruumman kautta antaa tietää jos mitä

muutoksia Eenokki pastorin kotipitäjään papistossa tapahtuisi.

Varsinkin oli hänen vähintäänkin kerta kuukaudessa annettava

mahdollisimman tarkka kertomus rovasti-vanhuksen terveydentilasta.

Mutta kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen, oli tämä terveyden

kertomus melkein sanasta sanaan samallainen. Rovasti-ukko oli

entisellään, Ja jos mikään, niin oli se luonnollista, että tämä

harmitti pastori-Eenokki Jöransson'ia. Ensimäisiä vuosia Lapissa

ollessaan hän tosin oli vähän hyvilläänkin kotipitäjäänsä rovastin

hyvinvoinnista -- sillä olihan mahdollista, että jos rovasti aivan heti

kuolisi, joku toinen pitempään palvellut saisi tämän paikan --, mutta

parina viimeisenä vuotena oli rovastin ijän pituus ruvennut tuntumaan

hänestä yhä kiusallisemmalta. Johan tuo ukkohupakon olisi luullut

saaneen kyllin elää maailmassa... Kun nyt ei edes jo ala kuolla...

Vähää ennen viimeiselle kinkerimatkallensa lähtöä oli Eenokki-pastori

kuitenkin saanut asiamieheltänsä tiedon, että rovasti ukon

terveydentila oli arveluttavalla kannalla. Ja luonnollista oli, että

tällainen tiedonanto vaikutti Eenokki-pastoriin sekä ilahduttavalla,

että erittäin rauhoittavalla tavalla. Eikä ihme ollut, jos hän

erittäin hartaasti toivoi lisätietoja vanhuksen voinnista. Ja kun

Eenokki-pastorin viimeinen kinkerimatka tapahtui kauas Norjan rajalle

ja kesti kokonaista neljä viikkoa, oli hänen kiivautensa kirjeiden

suhteen kotiin tultuansa helposti käsitettävä. Sillä eipä kukaan

pappismies Eenokki-pastorin kannalta pitäne niinkään joutavana saada

tietoja vanhempain virkaveljien voinnista ja terveydentilasta --

varsinkin jos näillä on parempituloiset paikat ja osaa-ottavilla

virkaveljillä mahdollisuus päästä kaivatun vainajan velvollisuuksia

täyttämään...

* * * * *

Muutamia kuukausia myöhemmin sai Eenokki-pastori asiamieheltään

kirjeen, jossa ilmoitettiin, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa

oli armossa nähnyt hyväksi nimittää ja määrätä pastori Eenokki

Jöransson'in sen ja sen pitäjään kirkkoherraksi.

"Vihdoinkin... vihdoinkin siis!"