Eräänä pilvisenä ja kylmän kolakkana heinäkuun päivänä, Eenokin jo
lähes kolme vuotta pappina oltua, tuotiin Jormanalaan sana, että mitä
välemmin sen parempi toimittaa pappilaan yksi tynnyri ruislestyjauhoja.
Siellä, Eenokin iloisessa kodissa, ei juuri tiedetty -- taikka ei oltu
tietävinään -- siitä puutteesta ja kurjuudesta, mikä Jormanalassa
vallitsi. Mutta sitä paremmin se tunnettiin Jormanalassa itsessään,
varsinkin nyt, kun talossa ei löytynyt taikinustakaan minkäänlaisia
viljajauhoja, saati sitte rukiita lesettäväksi. Isäntä-Jeremias
ei sattunut kartanolle ja sen vuoksi ilmoitti sanantuoja asiansa
emäntä-Liisalle, joka sattui taas jalkeessa olemaan. Emäntä lupasi
kertoa asian isännälle ja sanantuoja, joka ei joutanut isäntää
odottamaan, meni matkaansa.
Mutta kohtapa saapui Jeremias Jormanainen tupaan ja emäntä-Liisa sanoi:
"Olipa hyvä, että niin väleen tulit, Jeremias, Minä olin juuri
lähtemäisilläni sinua hakemaan".
"No mikäs se on hätänä?"
"Onpahan eräs sangen tärkeä asia, joka ei siedä enää hetkeäkään
viivytystä".
"Kun se siinä vielä esipuheita pitää! -- Sano jo se asia".
"En tiedä sanonenko häntä aivan paikalla. Tullet lii'aksi hyvillesi
ja sattunet ilosta kuolemaan, jos saat sen niin yht'äkkiä tietää.
Sanovathan ne muutamat, että ihminen voipi ilostakin kuolla".
"Heitä jo verukkeesi! Saat olla huoletta ett'en minä kuole, vaikka
ilmoittaisit uuden vapahtajan syntyneen taikka aarteen löytäneesi".
Ja Jeremias alkoi jo vilkastua. Hän luuli emäntäänsä todellakin nyt
jonkun "hyvän sanoman saattajaksi".
"Ei se niin suuria asioita koske", Liisa, yhä kierrellen. "Se kuuluu
vaan hiukan näihin jokapäiväisen leivän asioihin".
"Mitä? -- Onko kukaan luvannut jyviä tahi jauhoja?"
"Se asia ei koske toukojauhoja, eipä tavallisia ruisjauhojakaan, vaan
siihen kuuluu lestyjauhot", -- virkkoi emäntä painavasti ja -- hymyili.
"Vai lestyjauhoja!... No Herra sitäkin armollista ihmistä siunatkoon,
kun hän arvasi meidän suurimman puutteemme. -- Mutta olisihan meille
välttäneet tavalliset ruisjauhotkin?"
"Eikös meillä enää ennestään ole tavallisiakaan ruisjauhoja?" -- kysyi
emäntä-Liisa vuorostaan.
"Ei kourallistakaan, etkös sitä tiedä?"
"Entäs toukojauhoja?"
"Niitä vielä vähemmän".
"Mutta lieneehän noita rukiita edes muudan tynnyri purnun pohjalla?"
"No ei niin jyvääkään!"
"Niinpä kuule nyt!" -- lausui emäntä-Liisa, mennen Jeremiaan eteen ja
lyöden etusormellansa tahtia joka sanaa sanoessaan. "Sinun pitää aivan
paikalla lesettää vähintään yksi tynnyri hyviä rukiita, käyttää ne
myllyssä ja viedä jauhot maisterilaan. Hyvä olisi, jos saisit jauhot
sinne jo tänä iltana".
Jeremiasparka hämmästyi, vaan ei vielä täydelleen ymmärtänyt asian
oikeata laitaa.
"Toivatkos ne rukiit tänne ja missä ne ovat?" -- kysyi hän vähän
nyreyksissään, kun havaitsi pettyneensä äsköisissä toiveissaan.
"Ovatkos ne ennen milloin sieltä tuoneet rukiita tänne?" kysyi
emäntä-Liisa vastaan.
"Eivätkös ne sitte tuoneetkaan rukiita? Mitäs rukiita minä sitte lesen?"
"No etkö jo ymmärrä, vai tapahtuuko tämä sinulle ensimäisen kerran.
Sinun tulee panna omat rukiisi".
"Omat rukiini..."
Aviopuolisoiden keskustelu loppui tähän.
Jeremias Jormanainen istahti penkille ja huokasi. Sitte pääsi hänen
suustansa kauhea kirouksen tulva:
"Voi nämä p..leen halvattavat!... Voi tuhannen tulimaiset!... Kaikki
ovat helvetistä heitettyjä nylkyrejä, niin pappinsa kuin pippinsä!...
Syödä ensin toinen puti puhtaaksi, kaluta sen luutkin, ja päälle
päätteeksi pilkata vielä!... Voi teitä sanan saarnaajat ja Jumalan
valtakunnan levittäjät maan päällä!... Te olette asetetut ohjaamaan
ihmisiä ijankaikkiseen autuuteen, mutta ahneutenne ja nylkemisenne
kautta saatatte te heidät pikemmin ajalliseen ja ijankaikkiseen
kadotukseen!... Te saarnaatte ja pauhaatte sitä tavaraa vastaan, jota
'koi syö ja ruoste raiskaa', mutta itse te tätä samaa kirottua kalua
kaikilla keinoin haluatte ja hankitte!... Sen syökärit!... Sen rosvot!
Odottakaahan!... Aika tulee... aika tulee...!"
Ja Jeremias Jormanainen, joka tavallisesti oli niin sävyisä
luonnoltaan, raivosi nyt kuin vimmattu. Hän pui nyrkkejänsä, puri
hammasta, repi tukkaansa ja partaansa sekä tömisti jalkojansa, kunnes
väsyneenä ja huohottaen retkahti penkille pitkälleen, johon hetken
perästä nukahti.
Hetkisen levähdettyänsä nousi Jeremias Jormanainen ylös. Hän oli nyt
näköjään kuin toinen mies. Levollisena, melkeinpä iloisella mielellä,
puki hän puhtaammat vaatteet yllensä, valjasti hevoisensa ja ajoi
kirkonkylään pappiveljensä luokse.
Ystävällisellä hymyllä otti veli Jeremiaan vastaan, käski istumaan,
tarjosi tupakkaa ja alkoi niitä näitä jutella, jaaritella niinkuin
ennenkin. Häntä tosin hiukan oudosti Jeremiaan nykyinen yksivakaisuus,
joka näytti milt'ei juhlalliselta, mutta hän ei ollut siitä sen enempää
tietävinään, taikka luuli sitä kolkon ilman vaikuttamaksi.
"Olipa hyvä. että niin väleen jauhot toit", -- lausui vihdoin pappi, --
"ne kuuluivat jo olleenkin aivan lopussa".
"Kyllä minä en nyt jauhoja tuomaan lähtenyt", -- vastasi Jeremias
vakaasti.
"No miksikä et?" -- kysäsi pappi oudostuen.
"Siitä yksinkertaisesta syystä, ett'ei minulla ole kappaakaan eloa
kotonani. Enkä minä, sitä paitsi, enää koskaan mitään tänne tuo".
"Vai et koskaan tuo mitään!... Olethan hulluksi tullut?"
"Kenties, mutta se on nälän ja pettuleivän vaikutuksesta, jos niinkin
olisi käynyt". -- vastasi Jeremias, katsoen kiinteästi pappi-veljen
silmiin.
"Minkätähden sinä olet pettuleipää syönyt? Eihän nyt ole hallavuosia
ollut moneen Herran aikaan".
"Kun minulla ei ole muuta".
"Mihinkäs sinä ne viljat panet, jotka kontu antaa?"
"Vielä hän kysyy! Suurin osa niistä on vedetty tänne milloin missäkin
muodossa ja loput ovat menneet työmiesten palkoista. En luule tänäkään
vuotena kovin monta taikinaa konnun tuloista meillä paistetun,
läkkityöllä olen petun sekaan suuruksia silloin tällöin saanut".
"Se on valhetta... kerrassaan mahdotointa!" -- huudahti pappi punastuen
ja alkoi astuskella kammarinsa lattialla. Oliko se omatunto, joka
syytti hänen tehneen vääryyttä veljelleen, vai oliko se kenties vihan
puna, joka hänen jokseenkin pulleita poskipäitänsä tällä kertaa
kaunisteli -- sen tunsi ainoastaan hän itse.
Nyt seurasi hetken äänettömyys, jota eivät muut häirinneet kuin komean
seinäkellon määränperäinen naksutus ja pappi-veljen epätasaiset
askeleet. Vihdoin istausi pappi virkapöytänsä edessä olevaan
nojatuoliin. Jeremias istui oven suussa muulla karmituolilla.
"Sitte meidän täytyy tehdä ero pereesen", lausui pappi, silmäillen
pöydällä levällään olevia "Helsingfors Dagblad'ia".
"Niin, sitä vartenhan minäkin nyt tulin", -- virkkoi siihen Jeremias,
tähystellen hattunsa sisään ja sen päälakea kämmenellään silitellen.
"Oletkos miettinyt, millä tavalla me eroaisimme?" -- kysyi pappi, jolta
puhe ei tahtonut nyt ottaa oikein sujuaksensa.
"Minä luulen, ett'ei mikään ole helpompi tehdä kuin meidän ero", --
lausui Jeremias. "Siinä ei pitäisi olla minkäänlaista jaksimista. Minä
suostun yksin vastaamaan kaikista veloistani, enkä ai'o penniäkään
vaatia sinulta niistä rahoista, joita sinulle ylioppilaana ollessasi
annoin. Jätänpä vielä ilman vähintäkään palkkiota sinulle kaikki ne
elot ja muut tavarat, jotka viimeisten puolen kolmatta vuoden ajalla
olen sinulle antanut, kun sinä puolestasi annat minulle kuitatun
kauppakirjan tilaosastasi ja -- tynnyrin rukiita lapsilleni petun
sekaan että tästä uutiseen pääsisi".
"Aivan niin! Johan minä sen arvasin, että sinä näillä kirjoillasi
ja nälkävalehduksillasi tahtoisit saattaa minut osattomaksi isäni
perinnöstä. Mutta ei se ole niin helposti sinun näpissäsi!"
Ja maisteri näytti ankarasti suuttuneelta. Hän nousi ylös ja rätkäsi
kädessään olleen lyyjykynän kirjoituspöydälle niin että kynä katkesi.
Mutta tämä viha oli teeskennelty. Sen tarkoituksena oli ainoastaan
hämmästyttää Jeremias-veljeä ja tehdä tämä kykenemättömäksi suuttumaan.
"No no!" -- lausui Jeremias asetellen. "Eihän tässä sentähden suuttua
tarvitse. Keskustellaan ja selvitetään asiat sovinnossa. Muistathan
mitä isämme kuolinvuoteellaan..."
Vaan maisteri ei ollut kuulevinaankaan Jeremiaan puhetta. Hän keskeytti
hänet ja jatkoi kiivastuneena:
"Mutta kun sinä aina näyt tahtovan sortaa ja pettää veljeäsi
jokaisessa asiassa, vaikka tiedät Jumalan sanovan: 'Älköön kukaan
sortako eli pettäkö veljeänsä jossakussa', niin tuleehan tuota joskus
tuskaantumaankin".
Tästä ankaran papillisesta Jumalan sanan selityksestä tuli
Jeremiasparka niin hämillensä, että jo itsekin alkoi uskoa "sortaneensa
ja pettäneensä veljeänsä".
"Elähän tuossa nyt kuitenkaan liiaksi tuskaudu, sillä eihän tässä
ainakaan vielä ole mitään vääryyttä sinulle tehty. Jos minä olen
väärässä, niin oikaise minua, sitä vartenhan sinä pappi oletkin.
Ainahan me ymmärtämättömät talonpojat tarvitsemme opettajain neuvoja ja
varoituksia".
Näin puheli nyt sama Jeremias Jormanainen, joka samana päivänä
aamupuolella oli niin ankarasti kironnut kaikkia pappeja!
"No, jos haastat niin haasta ihmisiksi ja tehdään välit kohtuullisiksi.
-- Vai luuletko todellakin, että minä sinun osaasi tahtoisin?" --
jatkoi pastori nähtävästi rauhoittuneempana.
"Tehdään vaan niinkuin hyvä tulee. Vaan kun minun esitykseni tuntui
sinusta niin pahalta käyvän, niin esittele nyt sinä vuorostasi. Saadaan
sitte nähdä, tahdonko minä pettää veljeäni 'jossakussakaan' asiassa",
-- sanoi Jeremias.
Kun siis maisteri näin oli valmistanut veljensä kuulemaan hänen
kohtuullisia ehtojansa, lausui hän:
"No, jos tahdot tyynesti kuunnella minun ehdoitustani ja sitä myöskin
järkevästi punnita, niin saatanhan minä mielipiteeni ilmaista. Mutta
päältä puhe, ett'et saa antautua minkään yksityisen etusi katsomiseen
etkä minkään järjettömän ja vanhan aikuisen ennakkoluulon valtaan, vaan
sinun tulee punnita asia selvän lain ja puhtaan Jumalan sanan kannalta".
"Kyllä, kyllä koetan tehdä niinkuin neuvot", -- myönsi Jeremias
ristissäkäsin.
"Minulla on oikeastaan kolmekin ehdoitusta, jotka kaikki tarkoittavat
paljoa enemmin sinun hyötysi katsomista kuin minun oman etuni kannalta
olisi suotavaakaan", jatkoi maisteri ottaen kasvoillensa oikean
papillisen miinin. "Ensimäinen näistä ehdoituksista, joka epäilemättä
olisi sekä sinulle että minulle paras, on se, että jakaisimme isältä
perityn tilan kahtia, velat kahtia, vaan sinä saisit -- huomaa erittäin
tämä kohta -- sinä saisit yksinäsi pitää kaiken siellä kotona löytyvän
irtaimen tavaran ilman mitään palkintoa minulle".
Jeremiasta muhautti tämä aulius irtaimen tavaran suhteen, sillä hän
tiesi, minkä verran sitä oli. Hän pysyi kuitenkin ääneti ja pappi
jatkoi:
"Mutta jos et tähän tyytyisi, mikä kuitenkin niinkuin jo mainitsin,
olisi meille molemmille edullisinta, niin on minulla vielä pari
ehdoitusta. Jos sinä tahdot yksin omaksesi koko tilan velkoineen,
irtaimineen ja kaikkineen, niin vaadin minä sinulta ainoastaan...
ainoastaan puoli neljättä tuhatta markkaa, jota vastoin, jos sinä
suostut lähtemään konnulta pois ja jättämään sen kokonaan minun
vapaaseen hallintooni, minä maksan sinulle täydelleen viisituhatta
markkaa. Tässäkin tapauksessa saat sinä vielä lisäksi pitää tilalla
löytyvän irtaimiston, vaan tulisit itse maksaa nykyiset velkasi. Ja
jos tarkastetaan asiaa tämän viimeisenkin ehdoitukseni kannalta,
huomataan helposti, kuinka paljoa paremmat ehdot minä sinulle tarjoan
kuin itselleni vaadin. Itsehän olet sanonut, että entiset velkasi ovat
tuossa tuhannen markan seudussa ja minä kuitenkin antaisin sinulle,
paitsi irtaimistoa, kokonaista puoltatoista tuhatta enemmän kuin sinun
vaatisin itselleni maksamaan, jos sinä koko tilan ottaisit, -- Niin
siinä nyt ovat minun ehtoni, ja jos ken uskaltaa sanoa, että ne eivät
ole sekä kohtuuden, oikeuden että Jumalan sanan mukaiset, niin... niin
hän valehtelee. -- Sanoppas nyt, mitä niistä arvelet?"
Jeremias Jormanainen ei vastannut mitään. Hän istui ääneti ja
tarkasteli lakkinsa päälakea. Vihdoin löysi hän siitä pienoisen nukan
höytyvän. Hän otti sen näppiinsä ja pudotti lattialle. Sitte rupesi
hän pyörittämään lakkia kiivaasti. Hän pyöritti sitä, pyöritti yhä
huimaavaa vauhtia...
"No, mitäs mietit mies?" -- kysyi pappi leikillisesti.
Jeremias Jormanainen keskeytti äkkiä lakkinsa pyörityksen.
"Mihinkäs lukuun se pannaan se isävainajan lupaus?" -- kysyi hän lakeen
tirkistellen.
"Johan minä sinulle sanoin", selitti maisteri, -- "että sinä et saa,
jos mieli sovinnossa erota, antautua järjettömien ennakkoluulojen
valtaan. Sillä niinkuin itse muistat, oli isämme tuota määräystä
tehdessään jo kuoleman kamppauksessa ja siis kykenemätöin asioita
oikein ajattelemaan. Ja tätä paitsi sanoo Jumala pyhässä sanassansa
katkismuksessa, että jos vanhempamme käskevät meitä varastamaan
taikka muuta vääryyttä tekemään, emme silloin ole velvolliset heitä
tottelemaan. Ja että tuo isämme mainitussa tilassa tekemä määräys ei
ollut ainoastaan kokonaan väärä ja kohtuutoin, vaan myöskin melkein
suora kehoitus sinulle varastamiseen, se on veljesi omaisuuden
vääryydellä omistamiseen, siitä ei voi olla muuta kuin yksi ajatus.
Sillä ajatellaanpas, että isämme tuossa kuoleman hetkellänsä olisi
testamentannut koko omaisuutensa minulle ja jättänyt sinut osattomaksi,
olisiko sellainen määräys ollut oikea ja luulisitko minun sitä edes
yrittävänkään noudattamaan? -- Kaukana siitä! Olisihan minulla toki
Jumala ja omatunto, jotka kieltäisivät sellaista, suoraan sanoen,
varastamista harjoittamasta. Ja kun olen pappi niinkuin olenkin, ei
minulla ole ainoastaan oikeus, vaan jopa ankara velvollisuuskin,
estää sanankuulijoitani, vaikkapa ne olisivat lihallisia veljiänikin,
tällaista hirmuista syntiä tekemästä".
Kun Jeremias Jormanainen oli kuullut loppuun tämän esityksen, oli hän
kerrassaan vakuutettu siitä, että hänen isänsä tekemä testamentti oli
sekä väärä että jumalatoin, ja että hän, sitä noudattaen, ei tulisi
ainoastaan varkauteen, vaan kaikkiin muihinkin suuriin synteihin
vikapääksi.
"Niinkös se tämä asia onkin Jumalan sanan valossa ymmärrettävä?" --
kysyi hän, silmäillen herttaisesti, jopa ihailemalla, jaloa papillista
veljeänsä, joka tällä keinoin oli estänyt hänet äärettömän suureen
syntiin lankeamasta.
"Niin. Ja paitsi kaikkea tätä, ei isällämme ollut vähintäkään valtaa
tehdä minkäänlaista määräystä äitivainajamme jälkeen jättämästä
omaisuudesta".
"Se vielä lisäksi!... No, koska asiat niin ovat, niin minä nöyrimmästi
kiitän sinua, rakas veli, siitä hyvästä, että estit minua suurta syntiä
tekemästä. Herran tiet ovat ihmeelliset... Se on tutkisteltava asia!
Jumalan sanaa eivät ymmärrä muut, kuin ne, jotka Jumalan hengen ovat..."
Ja Jeremias Jormanainen innostui: Hän pani kätensä ristiin, korotti
ne taivaasen päin sekä rupesi julistamaan ja rohventeeraamaan... Ja
jos hänen papillinen sekä maltillisempi veljensä ei olisi estänyt
häntä, olisi hän innostuksessaan langennut maahan ja rukoillut tätä...
Ja tässä innostuksensa kiihkossa unhotti Jeremiasparka heidän isänsä
kuoleman tilaisuudesta sen ainoan tapauksen, jonka papilliselle
veljelle olisi pitänyt olla kaikkein sitovin, unhotti sen kalliin
valanteon, jolla veli oli sitoutunut luovuttamaan hänelle koko
isävainajan perinnön. Tämä unhotus oli epäilemättä sangen hyödyllinen
papille, sillä hänelle olisi -- luultavasti -- käynyt erittäin
vaikeaksi näyttää valan arvottomuutta -- varsinkin Jumalan sanan
perustuksella.
Koettamattakaan estää heikkko-ymmärryksistä veljeänsä, salli pappi
tämän rauhassa purkaa tunteitansa ja noudattaa sydäntänsä mielin määrin.
Vihdoin rauhoittui Jeremias ja lopetti ylevät "kanssapuheensa".
Hän istuutui hikisenä tuolillensa ja -- pani tupakan. Ja veljekset
polttelivat sitte jonkun aikaa ääneti, pappi "havannaa'nsa", Jeremias
"Bruna primaa'nsa".
Vaan tällä äänettömyyden ajalla mietti pappi, miten hän oli tehnyt
suuren tuhmuuden luvatessaan veljelleen, jos tämä jättäisi hänelle koko
isän perinnön, viisituhatta markkaa. Olihan se liika paljon, varsinkin
kun tila nyt oli niin rappiolle joutunut ja kun maatilain hinnat
ylimalkaan olivat laskeutumaan päin. Neljässä tuhannessa olisi ollut
kypimät kyllä, jopa liiaksikin... Jäisihän siitä veljelle velkainsa
maksettua vielä kolmen tuhannen ryntäille... No kaikeksi sen ihmisen
tuhmentaakin kun rupeaa!... Ja taiposen tahallaan!... Mutta elähän
huoli! Onhan vielä mahdollisuus yllyttää veljeä tämän ehdoituksen
hylkäämiseen. Hyljätköön tämän ja hyväksyköön jomman kumman toisista.
Parasta olisi, jos veli rupeaisi maksamaan tuon puolineljättä tuhatta,
Pitääpään kiihoitella veljen rakkautta isän perintöön... Sillä keinoin
sen välemmin saisi.
Nämä pastorin mietteet ja punnitsemiset olivat kuitenkin turhaa
vaivannäköä. Sillä ken Jeremias Jormanaisen tunsi, hän sai olla
varmasti vakuutettu siitä, että Jeremias Jormanainen ei lähtisi isänsä
perinnöltä, vaikka veli tarjoaisi kymmentä tuhatta -- ei ennenkuin
pakosta. Päinvastoin olisi Jeremias nyt ollut valmis lupaamaan veljelle
kuinka paljoa tahansa hänen osuudestansa.
Maisteri lopetti äänettömyyden.
"No joko olet miettinyt, minkä ehdoitukseni hyväksyt?" -- kysyi hän
varovasti.
"Keskimäisen".
Maisteri hämmästyi ilosta tämän lakoonilaisen vastauksen kuultuansa.
"Ja sitoudut siis maksamaan minulle kolmetuhatta viisisataa markkaa
kuuden prosentin vuotuisella korolla?" -- jatkoi maisteri.
"Sitoudun. -- Pyydän kuitenkin, ett'et muutamiin vuosiin päävelkaa
perisi".
"Hooh, veikkonen! Vai minäkö paikalla rupeaisin sinulta perimään! Johan
nyt jotakin! Ei sillä, velikulta, kiirettä ole varsinkaan viiteen
vuoteen, kunhan vaan korot suoritat. Niin, saatanpa odottaa vaikka
pitempäänkin. -- Kas niin! Tällä tavallahan veljesten pitää aina sopia
välinsä Siitä on ilo ihmisille ja kunnia Jumalalle... Mutta kuulinhan
että olet elon puutteessa. Niinkö todellakin on asia? Noo, siinä
tapauksessa saat paikalla mennä kaupungista hakemaan kulin jauhoja.
Tuossa on viisikolmatta markkaa rahaa... Ja jos vielä ennen uutista
tarvitset jauhoja, niin käy vaan täällä. Kyllä minä rahaa annan.
Olethan sinä minun ainoa lihallinen veljeni..."
Näin puheli maisteri ihastuksissaan siitä, kun veli oli ilman
vähintäkään viekoittelemista hyväksynyt juuri sen hänen
ehdoituksistaan, joka hänelle oli edullisin. Nyt oli maisterin
vuoro purkaa veljellistä sydäntänsä, ja vähältäpä oli, ett'ei hän,
veljellisen rakkauden innostuksessaan, langennut tuolle tyhmälle
talonpojalle kaulaan ja suudellut häntä... Niin, se oli vähältä
tapahtua, ja sen sai ainoastaan oppineen veljen papillinen sivistys
tällä kertaa estetyksi...
Ja veljekset erosivat sinä päivänä rakkaampina ja sovinnollisemmalla
mielellä kuin koskaan ennen.
Seuraavana päivänä tehtiin kauppakirjat ja -- velkakirja.