Pari vuotta on kulunut. Maisteri Eenokki Jöransson ja hänen veljensä
Jeremias Jormanainen elävät yksissä tuumin. Se on syrjästäkin katsoen
oikein kaunista nähdä. Ja ihmiset sanovatkin, että heistä olisi monien
muidenkin veljesten esimerkki otettava.
Maisteri asuu kirkonkylässä pienessä vaan somassa kortteerina.
Hänellä on nyt rouva ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Seurakuntalaiset
pitävät hänestä paljon ja ovat yksissä tuumin päättäneet kutsua hänet
neljänneksi vaalisaarnaajaksi avonaisena olevaan kappalaisen virkaan.
Hän on todellakin "prohveetta omalla maallansa".
Hänellä on pieni huusholli. Ei se paljoa vedä. Ja kun mikä ruoka-aine
osuu loppumaan, niin käydään vaan sanomassa Jormanalassa ja kohta
puutos lähtee. Jeremias Jormanainen vetää valmiiksi maisterin
huushollissa tarvittavat tavarat: jauhot, ryynit, lihat, kalat, villat
ja nahkat sekä polttopuutkin. Ei niitä tarvitse munalta hapuilla eikä
rahalla ostaa.
Ja maisterin kotona oltiin erittäin ystävällisiä kaikkia
seurakuntalaisia kohtaan, vaan erittäinkin Jeremias Jormanaiselle
ja hänen perheellensä. Kun Jeremias, maisterille talouden tarpeita
vetäissään, tuon tuostakin tuli tämän asunnossa käymään, ei häntä
milloinkaan laskettu pois tyhjin suin, Jos ei muuta milloin sattunut,
niin kahvikuppi toki aina oli tarjona ja siihen lisäksi välistä
viinaryyppy, sikaritupakka ja se tämä. Ruokaa tosin harvemmin
tarjottiin, vaan harvoinhan se Jeremias herrasväen ruoka-aikoina
sattui tulemaankaan, eikä sitä ruokaa muissakaan herrasväkilöissä
ruukattu usein, varsinkaan talonpoikaisvieraille antaa. Muut Jeremiaan
kotiväestä harvoin kävivät kirkollakaan, sen harvemmin vielä joutuivat
siellä käydessänsä vierailemaan, vaan jos emäntä-Liisa sattui jonkun
kerran vuodessa lankolassaan käymään, niin oli hänellä sitte kotiin
tultuansa vähintäänkin viikkokaudeksi kertomista siitä erinomaisesta
ystävyydestä, jota maisterin rouva -- vaikka olikin kerrassaan niin
puhdasta ja täysivillaista herrasväkeä, ett'ei vielä oikein osannut
suomeakaan puhua -- hänelle oli osoittanut, ja niistä harvinaisista
erittäin maukkaista ruo'ista ja juomista, joita hänelle siellä oli
tarjottu.
Maisteri itsekin näytti nyt kokonaan muuttuneen. Pois oli hänestä
kadonnut tuo herrasylpeys ja se erinomainen hienous käytöksessä, jota
hän ensimältä näkyi niin ankarasti noudattavan. Hän eli talonpojiksi
talonpoikain kanssa, herroiksi herrain keralla, ja harvapa taisi se
kerjäläinenkään olla, jolle ei maisteri tielläkin vastaan tullessaan
olisi kättä tupannut taikka ainakin jotakuta ystävällistä sanaa
lausunut. Hän näkyi ymmärtävän "elää maalla maan tavalla".
Oli ainoastaan yksi asia -- niin, se oli ainoastaan yksi asia --, joka
Jeremias Jormanaisen mielestä ei ollut niinkuin olisi olla pitänyt
maisterin ja hänen välillä. Heidän viimeksi tehdyssä sopimuksessaan
oli maisteri sanonut, että hän ei ainoastaan ottaisi taloutensa
tarpeita Jeremiaalta, vaan myöskin antaisi Jeremiaalle rahaa sekä
velkain maksuksi että vielä tilan parantamiseksikin. Mutta vaikka
nyt edellinen näistä määräyksistä varsin tunnollisesti noudatettiin,
-- ja sen noudattamisen takauksena oli Jeremias Jormanaisen tunnettu
rehellisyys -- ei jälkimäisen ehdon täyttämisestä koskaan nostettu edes
puhettakaan. Mutta olihan tälle laiminlyömiselle varsin luonnolliset
syyt.
Jos katsottiin asiaa maisteri veljen kannalta, niin ei mikään voinut
olla sen luonnollisempaa, kuin se, että hänkin vuonna vuotuissaan sai
osansa Jeremias-veljen hoidossa nyt olevan, vaan heidän yhteisesti
omistettavan maatilansa vuotuisista tuloista. Eikä hän sittekään
suinkaan tullut saamaan kaikkea sitä, mikä hänelle oikeuden mukaan
olisi ollut tulevaa. Sillä hän, maisterina kun oli, ymmärsi toki
sen verran, ett'ei suinkaan puolet kaikista konnun tuloista voinut
sopia niihin kymmenkuntaan viljatynnyriin, muutamiin voileivisköihin,
joihinkuihin liha- ja kalakuormiin y.m., jotka Jeremias vuosittain
hänelle toi. Tokihan kumminkin sellaisen konnun piti enempi antaa!...
Ja senpä vuoksi saattoikin hän hyvällä omallatunnolla "pitää ja
nautita" sen vähän, minkä Jeremias-veljeltä sai. Tuo puhe Jeremiaan
velkain maisterin rahoilla maksamisesta olikin lausuttu vaan leikillään
ja veljen hetkelliseksi viihdyttämiseksi, eikä se siis voinut olla
sitova, ei varsinkaan näin päivän selvässä asiassa... Kyllähän se
välistä vähän harmitti, kun Jeremias tällä tavalla yksissä tuumin
eläessä, sai suurimman osan tilan tuloista hyödyksensä käyttää,
vaan olkoonhan nyt vielä. Tottapahan tässä vielä. Ja onhan hänellä,
raukalla, suurempi joukkokin.
Ja että, maisterin kannalta katsoen, tämä oli varsin johdonmukaista,
jopa armeliastakin, sitä ei voitu kieltää. Hän ainoastaan tilan tuloja
laskiessaan unhotti ottaa lukuun erään pikkuseikan. Hän ei muistanut
tehdä eroitusta "brutto'n ja netto'n" välillä -- vai lieneekö jo
koulussa ollessaan ollut huono matematiikassa, niinkuin useimpain
teoloogeiksi aikovain väitetään olevan. Hän unhotti konnun tuloista
vetää pois mitä työt tulivat maksamaan.
Mutta jos silmäiltiin asiaa Jeremias Jormanaisen talonpoikaisen sielun
silmillä, silloin tuli esiin kokonaan toisellaisia näkökohtia, vaikka
johtopäätös niistäkin oli sama. Hän arveli, että maisteri-veljen
rahatulot näin ensimältä menivät muihin välttämättömämpiin asioihin,
eivätkä nyt vielä joutaneet hänen velkainsa maksuksi tai hänen tilansa
parannukseksi. Olihan maisterin talous vasta alulla ja ainoastaan
se, joka itse on taloutta, vaikkapa pientäkin, tyhjästä perustanut,
voipi sanoa kuinka paljon rahaa siinä tarvitaan. Olihan siis varsin
luonnollista, että maisteri-veljen vielä pienenlaiset rahatulot olivat
tähän asti menneet talouskalujen ostamiseen, varsinkin kun kaikki
neulasta naskaliin on ollut rahan nenästä hankittava. Herrashuusholli
sitä paitsi, vaikkapa pienikin, ei voinut käydä päinsä ilman rahatta.
Tarvittiinhan siihen vähä väliä ostaa kahvia, sokeria ja siirappia,
sikuria, sikaria ja vaappenia, paperossia, pippuria ja piparkakkuja,
samettia ja silkkiä ja -- mikäpä niitä kaikkia herraskampsuja
muistaakaan! Se vaan on varmaa, että kaikki ne rahaa vetävät. --
Ja onhan maisteri-veli saattanut tehdä velkaa omaan sottaansakin
koulussa ollessaan, varsinkin viime vuosina, sillä vähä väliähän
noita rahakirjeitä postiin vietiin. Niin, kyllä sillä on tarpeeksi
rahan reikiä itsellään, ei se ilman olisi sitä antamatta... Eikähän
tuota ole tullut vielä pyydetyksikään. Mistäs tietää, jos hyvinkin
antaisi?... Vaan olkoonhan nyt vielä, vielähän tuossa on toimeen tullut
ilman pyytämättäkin... Ja kunhan tässä odottelee, niin ehkäpä se
itsestäänkin... Sillä vastahan hän, miesrukka, on ollut virassakin pari
vuotta. Tottapa häntä vielä kerkiää.
Ja niin sitä elettiin, toinen toistansa odotellen, pari vuotta yksissä
tuumin.
Mutta sillä välin alkoivat kuitenkin Jeremias Jormanaisen asiat käydä
yhä arveluttavammaksi. Eikä se ihme ollutkaan. Hän oli pinnistänyt
viimeiset voimansa, tyhjentänyt viimeiset varansa, Eenokkia papiksi
saattaessaan, ja kun nyt, tämän virkaan päästyä, suurin osa konnun
puhtaista tuloista oli hänen huusholliinsa annettava, eivät
Jeremias Jormanaisen parhaatkaan ponnistukset voineet estää talon
silminnähtävää köyhtymistä. Turhaan teki hän työtä yöt päivät kuin
pahin afriikkalainen orja, turhaan piti hän itseänsä ja joukkoansa
nälkäväitökselläkin. Se ei vähintäkään auttanut.
Ja olipa tullut niinkuin mikä kirous Jeremiaan nerokkaimmille
hankkeillekin. Läkkityö ei enää vedellyt läheskään niinkuin
edesmenneinä vuosina, sillä mestareja sillä alalla alkoi kasvaa
niinkuin sieniä maasta. Maanviljelys ei myöskään sanottavasti
tuottanut, sillä pellot ja niityt olivat Eenokin koulu-aikana
vähitellen rappeutuneet ja antoivat nyt kun ei ollut enää voimia niitä
korjata, yhä niukemman tulon. Ja kun tähän päälle päätteeksi vähä väliä
sattui -- joko karjan kulkutautien tai Jeremiaan typeryyden tähden
kauppa-asioissa -- milloin suurempia milloin pienempiä vahinkoja,
niin oli helppo arvata, millaisiksi olot Jormanalassa vähitellen
muodostuivat.
Lapset, joista vanhimmat olivat tällä välin kuolleet vaan toisia
sijaan syntynyt, kävelivät alastomina ja repaleissa kylmässä tuvassa
äitinsä jälestä "puhdasta leipää" itkien (Jeremias Jormanainen koetti
lopulla auttaa asioitansa perheellensä pettua syöttämälläkin),
emäntä-Liisa oli tuon tuostakin vuoteen omana liian työn ja huonon
ravinnon vaikutuksesta, eläinten jäännökset ammuivat navetoissa niukkaa
olki-osaansa, jota sitäkin niille määrällä annettiin, ja Jeremias
itse -- hän hiiviskeli lopulla harmaine hapsineen kuin aave, mitään
virkkamatta, melkein tylsistyneenä.
Ei siis enää auttanut mikään, vaan vihdoinkin täytyi tulla loppu
tällaiselle omituiselle yhdyselämälle.
Ja siihen tuli välttämätöin pakkokin.