Kun lapset näkivät komean mustan herran pirttiin tulevan, juoksivat he
kukin nurkkaansa, piiloutuen miten parhaiten osasivat. He kun tuiki
harvoin olivat herrasvieraita kotonansa nähneet, pelkäsivät nytkin
setäänsä ikäänkuin pahempaakin otusta. Ainoastaan Taavetti, Jeremiaan
vanhin poika, joka jo kävi kansakoulua, rohkastui sen verran, että
isänsä kehoituksesta astui esiin ja antoi ujostellen vieraalle kättä.
"Vai tämä se on sinun vanhin poikasi. Mikäs sen nimi taas olikaan?...
Taavetti... Niin, Taavetti... Noo, johan se Taavetti alkaa olla
kokonainen mies... Terve, terve!... Vaan etpäs sinä ole oppinut vielä
kumartamaan vieraille kättä antaissasi... No koetappas nyt!... Kas
niin, kyllä sinusta vielä mies tulee".
Näin puheli nuori maisteri veljensä pojalle, jonka jälkeen käytiin
ruokaan käsiksi. Ja siinähän se meni tuo ruokakin, vaikk'ei ollutkaan
mitään hienoja laitoksia. Uunipaistia vaan ja ohraryynivelliä sekä
jälkiruoaksi äsken uunista otetuita ryynimakkaroita. Vaan eihän sitä
herrasruokaa osannut toivoakaan talonpoikaisen veljen kotona. Täytyi
syödä, mitä sattui saamaan. Ja olihan tuo lystiäkin joskus syödä ihka
talonpojiksi...
Syödessä ei paljon sanoja vaihdeltu, vaikka maisteri; havaiten taannoin
lii'an jyrkästi menetelleensä, nyt puhui paljon ja koetti tuon
tuostakin saada Jeremiasta puhelemaan. Mutta tämä ei tahtonut onnistua
siitä syystä, että nuo maisterin leikkipuheet eivät olleet niinkään
viatointa laatua, vaan koskivat milloin talonpoikaista ruokaa, milloin
Jeremiaan kömpelyyttä ruoka-aseiden käytännössä j.n.e., kuitenkin aina
niin, että niistä selvästi kuvasti yleinen talonpoikaisen rahvaan
pilkkaaminen ja halveksiminen.
Syötyänsä menivät veljekset jälleen kammariin ja vähitellen haihtui
Jeremias Jormanaisesta hänen taannoinen jöräkyytensä -- lieneekö se
sitte tapahtunut maisteriveljen liukkaiden puheiden vuoksi vai runsaan
ja ravitsevan ateriani vaikutuksesta. He alkoivat nyt puhella niistä
näistä Jeremiaan talouden asioista, hänen läkkityöstänsä, veloistansa
y.m., kunnes maisteri vihdoin lausui:
"Mutta ethän sinä vielä ole kysynyt sitäkään, mihinkä minä papiksi
tulen".
"Se, totta tosiaan, on tässä muussa hötäkässä kokonaan mielestäni
mennyt. Mutta kysymmä häntä nyt? 'No tähän pitäjääsen, juuri teidän
ukko-rovastin apulaiseksi minut määrättiin'."
"Hm, vai niin", -- vastasi Jeremias mietiskellen, "Mutta tokkos olet
sitä ajatellut, 'ett'ei kukaan ole prohveetta isäinsä maalla?'"
"Hja! Mitä vielä! Kyllä minä osaan kotipitäjääni akkoja itkettää ja
ukkoja uneen saarnata niin hyvin kuin muualtakin tulleet papit", --
lausui maisteri ja alkoi astuskella reippaasti kammarin lattialla
paperossia poltellen.
Hetken äänettömyyden perästä sanoi Jeremias:
"Vielähän ne meidänkin välit ovat sepimättä ja sinulta tila-osasi
kauppakirja saamatta. Eiköhän noita asioita tässä pyhinä selvitellä?
-- Siitä, minkä jäät minulle velkaa, saattaisit selvyyden vuoksi antaa
velkakirjan, vaikka eihän sillä sentähden perimyksellä kiirettä olisi".
"Mitä?... Minä velassa sinulle?" -- huudahti vasta vihitty pappi.
"Niin, tottakaiketi, sillä tiedäthän itse, että olen hankkinut sinulle
rahat Helsingissäkin olo-aikanasi, vaikka isän määräys oli ainoastaan
Kuopion koulu läpi käyttää". -- vastasi Jeremias vakavasti. Hän ei
huomannut sitä tummaa katsetta, jonka maisteri häneen loi.
Ainoastaan vaivoin sai nuori Hengen mies estetyksi suomalaisen
kirouksen suustansa ulos tulemasta, vaan lausui alahuultansa ankarasti
purren:
"Mirabile dictu!"
"Mitäs kieltä se oli?" -- kysyi Jeremias ystävällisesti.
"Olipahan vaan", -- vastasi maisteri yhä luontoansa asetellen.
"Ja mitä se suomeksi merkitsee?"
"Ei se muuta merkitse kuin: 'Herra siunatkoon meitä'", -- vastasi nuori
totuuden saarnaaja ja nauroi imelästi sukkelalle selitykselleen.
"Mutta mitäs tuumaat ehdoituksestani?" -- kysäsi Jeremias taannoista
puhetta jatkaen.
"Ehditäänhän me ainakin niistä haastella", -- vastasi maisteri, joka
nyt oli saanut entisen levollisuutensa. "Vaan eiköhän olisikin parasta,
että jatkettaisiin yhä yhtä tuumaa, eli että minä tienaisin rahaa,
joilla sitte maksettaisiin yhtenä sinun velkasi, ja että minä ottaisin
täältä kotoa mitä ruoka-aineita ja maantavaraa tarvitsen. Sillä
keinoin päästään välemmin asioista ja parannetaan maata, että sitte
varsinaisessa erossa olisi enemmän jakamista".
"Jakamistako?... Mitä jakamista tässä sinulla on?" -- kysyi Jeremias
säikähtäen.
"No no!" -- rauhoitti hengen mies. "Ei se sentähden niin vaarallista
ollut. Se on vaan minun yksityinen ehdoitukseni, jonka saat hyväksyä
tai olla hyväksymättä. Enhän minä sinua mihinkään pakoita".
"Mutta kun sinä puhuit jakamisesta, niin oikein säikähdin. Eihän vaan
sinun tarkoituksesi liene ollut sanoa, että tämä talo nyt olisi sinun
ja minun yhteinen?" -- kysyi Jeremias yhä huolestuneen näköisenä.
"Minun tarkoitukseni ei ole ollut sanoa sitä eikä tätä", -- vastasi
maisteri kiertämällä, -- "vaan minun tarkoitukseni on aina ollut ja
tulisi vastakin olemaan sekä sinun että oman etuni katsominen, jos
sinussa vaan olisi älyä oikeihin tuumiin puuttua. Mutta kun minun
neuvoni sinusta näyttää tuntuvan pahalta, niin olkoon sitte sillänsä".
Ja maisteri pyörähti kantapäällänsä teeskennellen, itsensä
loukkaantuneeksi.
"No elähän nyt kuitenkaan suutu; tuumitaanhan asioista", -- lepytteli
vuorostaan Jeremias. "Vaan sanohan nyt selvästi, mikä sinun
tarkoituksesi olisi?"
"Lyhyesti sanoen se, että oltaisi vielä edeskinpäin niinkuin veljekset,
sillä sanoohan sanassakin: 'Katso, kuinka hyvää ja suloista se on, kun
veljekset sovinnossa keskenänsä asuvat'."
Nerokkaasti kyllä, käytti vastaleivottu "sanan"-selittäjä tässä
tilaisuudessa "sanaa" välikappaleena typerän veljensä kietomiseksi,
sillä hän hyvin tiesi, että tämä oli paras keino herkkä-uskoisen veljen
voittamiseksi.
"Jottako minä sitte en tahtoisi elää sovinnossa ainoan veljeni
kanssa?... Pois se! Sano vaan, miten tehdään, ja saat nähdä tahdonko
minä rakentaa riitaa välillemme".
"No sitähän minäkin!" -- vastasi maisteri liukkaasti. "Ollaan siis
ennellään, puuhataan yhtenä ja eletään yksissä tuumin niinkuin
veljekset ainakin".
"Tehdään niin".
"Ja kun minäkin nyt joudun rahaa tienaamaan, niin niinä annan sinulle
tuloistani minkä riittää ja sinä puolestasi annat minulle maantavaraa
sen hiukan, minkä minä nyt pienessä huushollissani tarvitsen".
"Aivan niin".
"Enkähän minä, ainakaan aluksi, paljoa tarvitsekaan, sillä meitä ei
tule kuin kaksi henkeä ja joku piikatyttö koko huusholliin", -- jatkoi
maisteri, nähdessään veljen nyt myöntyvän vaikka mihin.
"Olkoon menneeksi! Vaan sanoppas minulle, kuka se kolmas henki sinun
huusholliisi tulee itsesi ja pii'an lisäksi? Ethän vaan renkiä aikone
ottaa?" -- kyseli asian arvaamatoin Jeremias.
"No sinä nyt vasta olet aika tyhmeliini!" -- nauroi maisteri, lyöden
kämmeniään vastakkain. "Etkö jo arvaa, että se toinen henki on rouva".
"Hm, vai rouva!" -- murahti Jeremias nyt jo itsekin typeryytensä älyten.
"Niin, rouva se juuri on, eikä kukaan muu", -- vakuutti maisteri yhä
hyvillään tällaisesta puheen käänteestä.
"No sehän hyvä! Vaan saattanethan tuon ainakin minulle jo sanoa, kuka
ja mistä tuo nuorikko on sekä joko hänet milloin taloon tuodaan?"
"Se on eräs köyhä tyttö Helsingistä ja tuodaan 'taloon' niin pian
kun vaan minä täällä saan vähän huoneita laitokseen ja huushollin
asetetuksi. Ja sentähden pitääkin minun jo aamulla mennä kirkolle
soveliaita huoneita hyyräämään sekä yhtä ja toista puuhaamaan".
"No sepäs lystiä! Vaan oikeinhan se onkin, sillä onhan se sinunkin
ennemmin tahi myöhemmin ihmisvelka maksettava".
Ja Jeremias toivotti sydämmellisesti onnea veljensä aiotulle
avioliitolle sekä poistui, lausuen hyvää yötä, pirttiin makaamaan.
Maisteri-veljelle oli laitettu tila talon ainoaan sänkyyn, joka hänen
talossa olin-ajakseen oli muutettu tuvasta kammariin.
Tyytyväisenä ja puoliksi iloisella mielellä heittäysi Jeremias
Jormanainen pitkäkseen tuvan laattialle oljista laitetulle pitkälle
lavalle, jossa jo täyttä untansa vetelivät kaikki hänen neljä lastansa.
Emäntä-Liisa havahtui Jeremiaan tullessa, vaan nukkui hän uudelleen
ja Jeremiaalla oli kyllin tilaisuutta antaa ajatustensa liidellä sekä
miettiä niin hyvin menneitä kuin tuleviakin asioita.
Hän oli melkein riemastuksissaan siitä, kun nyt oli saanut tietää, että
velikin kohta aikoi mennä pyhään avioliittoon, sillä hän tunsi Jumalan
käskyn, jossa sanotaan: "Parempi on naida kuin palaa". Sillä vaikka
Jeremias tällä kertaa ajatuksissaan enemmän liikkuikin aatteellisuuden
aloilla, täytyi hänen kuitenkin myöntää, että hänen veljensäkin "liha
on heikko", vaikka tämä veli olikin pappi ja hengelliseen säätyyn
kuuluva. -- Hän oli myös mielessään erittäin hyvillään siitä, että
nyt oli tehnyt uuden sovinnon veljensä kanssa ja siten ennen kaikkea
täyttänyt sen Jumalan käskyn, joka käskee veljesten keskenänsä
sovinnossa elämään. Ja kukapas sen tiesi, jos hänen maallinenkin
toimeentulonsa tämän sovinnon kautta tulisi edistetyksi. Olihan veli,
joka oli papiksi asti lukenut, viisaampi kuin hän niitäkin asioita
edeltäpäin aprikoimaan. Kenties saavat sillä keinoin yksissä neuvoin
hyvinkin pian hänen velkansa maksetuksi. Kenties tulee tilakin välemmin
parannetuksi, aidat pannuksi, ojat puhdistetuksi, kartano korjatuksi.
Niin, ja sitte kun hän velattomana miehenä sekä kuntoon laitetulla
tilalla isännöisi, heittäisi hän ainakin vähemmäksi tuon pilkanalaisen
läkkisepän työnkin ja -- tulkootpas sitte koiranhampaat hänelle
verukkeitansa vetelemään!...
Ja Jeremias Jormanainen siunasi itsensä, nukkui rauhallisesti ja uneksi
komeista kartanoista, uusista aidoista ja viljavista vainioista...
Ja tilallansa kammarissa virui äsken papiksi vihitty nuori mieskin.
Hän ei saanut unta, sillä hän ei ollut tottunut näin aikaiseen maata
menemään, vaan käänteli kuvetta ja toisia kahisevaa olkipulsteria
vastaan. Ja monenlaiset hämärät kuvat hänenkin mielikuvituksensa
suuresta säiliöstä yrittelivät tuon tuostakin astumaan esiin ja luomaan
näkösälle kauniita kuvia. Mutta nuo kuvat eivät kertaakaan päässeet
valmiiksi, vaan särkyivät aina keskentekoisina jotakin käsittämätöntä
todellisuutta vastaan. Ja tämä käsittämätöin todellisuus oli hänen
allansa. Se ei ollut mikään muu kuin tuo rytisevä ja ratiseva
olkipulsteri...
Vihdoin, kun oli vakaasti päättänyt, ett'ei enää milloinkaan tämän erän
perästä rupeaisi olkipulsterille maata, nukahti nuori pappi ja makasi
selvään päivään asti. Unia hän ei koskaan nähnyt minkäänlaisia. Se ei
ollut hänen tapansa.