Oli Joulun aatto-ilta. Pakkanen paukkoi ulkona, säikytellen tuon
tuostakin tuvan lattialla leikkiviä puhdaspaitaisia lapsia, joilta
suurin osa leikkikaluista oli tupaa jouluksi puhdistaessa viety ulos
-- puoliväkeen isännästä. Mutta vaikka kylmän jumala sellaista ääntä
pirtin salvamissa piti, ennusti se ainoastaan sen pikaista kuolemaa,
sillä pohjanpuoli tähtikirkkaasta taivaasta alkoi vähitellen pilveytyä.
Lumikaan ei enää helissyt astuessa niinkuin ilman kovetessa, vaan
narahteli oudosti pohjattua lapikasta vastaan, niin että jokaisen
renkipojan kävely seinän takana, kuului jokseenkin samalta, kuin hienon
herran narskaviksi tehtyjen lankkisaappaiden ääni hänen ylevästi
pasteeratessaan komean salinsa puleeratulla permannolla.
Jeremias Jormanainen oli mennyt emäntinensä kammariin, jota
juhla-ajaksi oli lämmitetty, vaikka se muutoin, polttopuiden
tarkkuudessa, kylmänä pidettiin ja astuskeli nyt ääneti pitkillä
askelilla kammarin lattiaa kahtaannepäin, aina vähän väliä yht'äkkiä
seisahtuen ikäänkuin olisi jotakin kuunnellut. Emäntä Liisa seisoi
niinikään mitään virkkamatta kammarin uunin luona nojallaan ja painoi
tuon tuostakin selkänsä sen kuumaa kuvetta vasten. Lapset oli jätetty
lämpimämpään tupaan vanhempain sisarustensa ja palvelus- sekä loisväen
pariin.
"Sepäs kumma on, kun ei mies ala jo joutua", -- äänsi vihdoin isäntä,
meni ikkunan luo ja koetti kaarnaksi jäätyneiden lasien läpi tähystellä
pihalle.
"Eikös tuo jo kohta joutune", -- lausui emäntä; kohottaen selkäänsä
uunin rinnasta, sillä se poltti.
"Mutta jopa sen oiva menossa pitäisi olla täällä", -- jatkoi Jeremias
puhetta.
"Jottako muka liiaksi olisi viipynyt matkalla? Eihän mitä. Sillä
jos hänet, niinkuin itse tänä aamuna sanoit, vasta viime pyhänä --
s.o, niin paljon kuin toissapäivänä -- olisi papiksi vihitty, ei hän
mitenkään ole voinut Kuopiosta lähteä ennen eilestä aamua. Kuuttatoista
peninkulmaa ei myöskään hyppäämällä kuljeta varsinkaan näin
tuhkerokelillä, ja eikä se hevonenkaan ole enää erittäin luotettava".
Viimeiset sanat lausui emäntä hiljempään, ikäänkuin itsellensä.
"No niinkö sitte luulet, ettei meidän ukkoruuna vielä kykene kulkemaan
minkä muun hevosen rinnalla tahansa?" lausui Jeremias, "ja varsinkin
kun renki-Samuli on ajamassa?"
"Enkä luule enkä mitään, vaan johan se ikäkin alkanee jotain sen
lavoilla painaa, kun on jo kaksissakymmenissä", -- vastasi emäntä.
"No kyllä sillä vielä pääsee niinkuin haluaa!"
Taas seurasi äänettömyys ikäänkuin itsestään, sillä ei kummallakaan
ollut halua puhetta jatkamaan. Isäntä-Jeremias alkoi kävelynsä
uudelleen ja emäntä-Liisa painoi selkänsä uunin rintaan...
"Äh, kun ei jo tule!" -- äännähti viimein Jeremias. "Eikö tuota
pitäne jo ruveta syömään, muutoin taitaa ruo'at jäähtyä. Mikä häntä
tietää odottaa. Kun ei tule, niin olkoon... Mut' eläs! Mikäs siellä
kilahti?... Eiköön se vaan ollut isävainaan aisakello, sen äänellä se
kumminkin pani?... Annas kun lähden pihalta katsomaan".
Mutta ennenkuin hän ennätti porstuasta ulos, tulla rymysi jo
Eenokkimaisteri rappusilla hänelle vastaan niin turkkeihin turottuna,
ett'ei silmiäkään näkynyt, sen vähemmän muita jäseniä.
"No terve, terve! Johan viimeinkin jouduit, vaikka Liisa ja minä
luulimme, ett'et enää tänä iltana tulisikaan. Käyppäs tänne lämpimään
ja heitä turkkia... Me kun tosiaankin olimme jo syömään rupeamassa".
Näin puhellen vei Jeremias veljensä kammariin. "Hyvää iltaa!" --
murahti Eenokkimaisteri huoneesen astuttuansa ja turkin kauluksen
aukosta nähtyänsä Liisan.
"Jumal' antakoon!" -- vastasi emäntä niiaten ja kiirehti sen
puolen kansan tavalla langolleen kättä antamaan tämän vielä
päällysvaatteissaan ollessa. Mutta turhaan hän kättänsä kotvasen
ojennettuna piti, sillä Eenokkimaisteri, joka luonnollisesti oli
sivistynyt mies, piti kerrassaan sopimattomana kätellä veljensä
vaimoa näin talonpoikaisella tavalla, eikä ollut ojennettua kättä
näkevinäänkään. Ja siinä sitä seistiin vastakkain jonkun aikaa, kunnes
vihdoin emäntä-Liisa väsyi käden tarjoukseen ja sanoi:
"No eikös se maisteri enää kättäkään anna?"
"Kyllä, kyllä vaikka kolmasti, vaan olisihan tässä ensin saatava turkki
pois hartioilta", -- lausui vastatullut ja katsahti veljeensä.
Jeremiasparka! Vaikka oli jo harmaapääksi elänyt, oli hän vielä
niin tyhmä, ett'ei ymmärtänyt auttaa herraksi tullutta veljeänsä
päällysvaatteiden riisunnassa. Hän vaan katsoa tollotti herttaisesti
hymyillen veljeensä ja odotti milloin tämä rupeaisi riisuuntumaan. --
No onhan niitä jos jonkinlaisia tomppelia tässä maailmassa!
"Täällä... täällä on naulaa turkille", -- selitti Jeremias
ymmärtämättömyydessään ja osoitti kammarin seinälle.
"Mutta olisihan se ensin saatava päältä pois", -- äänsi maisteri nyt jo
jotenkin tuskastuneena näin epäkohteliaasta vastaanotosta.
"Ai tosiaankin!... Minä kun en jo ennen älynnyt..."
Ja vihdoinkin töytäsi Jeremias veljeltänsä turkkia riisumaan.
Kun siinä sitte viimeinkin oli saatu lii'at vaatteet maisterin yltä
karsituksi, päällyskengät lankkikenkien päältä pois vedetyksi ja
silmälasit huurusta nenäliinalla puhdistetuksi sekä paikoilleen
asetetuksi, otti maisteri kauniisti hatun vasempaan kainaloonsa,
kumarsi kohteliaasti emäntä-Liisan edessä ja ojensi mitä suloisimmasti
hymyillen tälle kätensä.
"No, mihinkäs nyt näin väleen?" -- kysyä tokaisi tämä, luullen
typeryydessään maisterin aikovan poislähtöä.
"Ei mihinkään, vaan saan kunnian ilmoittaa, että nyt olen tilaisuudessa
tervehdysvelvollisuuttani suorittamaan", -- lausui maisteri
puhdasrotuisen kavaljeerin liukkaalla tavalla.
"Sitäkös se vaan olikin! Minä jo tottaakseni aloin luulla maisterin
poislähtevän", -- nauroi emäntä-Liisa yksinkertaisella tavallaan ja
sutkasi käsihankonsa niin tuntuvalla tavalla lankonsa hienon peukalon
ja kämmenen väliin, että tämä oli päästää huudahduksen. Mutta tällä
kertaa pidätti hän luontonsa ja kärsi kipuansa sileäksi ajelluita
huuliansa pureskellen. Kylläpähän vielä tuli aikaa opettaa veljen
vaimolle sievempiä tervehdystapoja...
Saatiin siinä vihdoinkin tervehdysseremoniat suoritetuksi, kuulumiset
kysytyksi, niin jopas Jeremias kysäsee veljeltänsä:
"No jokos sinut nyt vihittiin?"
"Juu-u!" -- vastasi nuori maisteri yksitoikkoisesti, pisti kädet
housujensa taskuihin ja alkoi pasteerailla kammarin lattialla. Äkkiä
veti hän kiiltävän kotelon uusimuotisen kaftaaninsa takataskusta ja
sytytti paperossin.
Näin yksitoikkoinen keskustelu tuntui käyvän tukalaksi Jeremiaasta.
Hän päätti siis, vaikka tosin omalla moukalla tavallaan, saada sitä
vilkkaammaksi ja kysäsi taas:
"No pidettiinkös häät tahi edes tavalliset nostokannut?"
"Pidettiin ja oikein fiinit. Niissä oli läsnä kaikki Kuopion papit
piispasta lähtien. Ja siinä oli silloin enemmänkin rymäkkätä, sillä
samalla pidettiin minulle uudet ristiäisetkin".
"Ristiäiset! No vie nyt sen tasakäpälä! Käännyitkö sinä venäjän uskoon,
vai ristittiinkö sinut turkkilaiseksi?"
"Hihihii!" nauroi nuori maisteri veljensä omituiselle kysymykselle. "En
kääntynyt mihinkään vieraasen uskoon, vaan minä otin uuden sukunimen,
kun entinen nimeni oli niin ruma ja -- talonpoikainen".
"Talonpoikainen!" -- toisti Jeremias hämillänsä "No mikä se sinun uusi
sukunimesi sitte olisi?"
"Jöransson!" -- lausui Eenokki ylpeästi.
"Härän son...!" -- kertoi talonpoikainen veli mietiskellen. "Etköön
jättänyt yhtä tavausta nimen lopusta lausumatta?"
Mutta oppinut veli vaan nauroi Jeremiaan kieltämättä epähienolle nimen
väännökselle. Hän ei viisaanakaan käsittänyt siinä löytyvää halveksivaa
pistopuhetta, vaan luuli väännöksen syntyneen yksinkertaisesti siitä,
ett'ei Jeremiaan kieli kääntynyt hänen uutta nimeänsä oikein ääntämään.
"Koetappas lausua minun jälestäni: Jöransson!" -- opetti maisteri
nähtävästi tyhmää veljeänsä.
"Härän son...ni!" -- matki Jeremias niin että kammarin seinät
kajahtelivat. Hän pani erityisen painon viimeiselle tavulle ikäänkuin
huomauttaakseen, että sen sijassa voisi olla eräs toinenkin.
"Hihihihii!" -- nauroi maisteri. "Voi kuin sinä olet kankeakielinen!
Vaan niinhän se on: Vanhasta ei tule konkaria".
"Härän sonni! Sepä lystiä!" -- kertoi Jeremias hyvillään uudesta sanan
sutkauksestaan. "Vaan kun minä, vaikka olen sinun sekä lihallinen että
hengellinen veljesi, en saanut olla siellä Kuopiossa sinua papiksi
ja Härän sonniksi nostamassa, niin täytän sen tehtäväni nyt ja tässä
paikassa".
Ja maisterin suureksi hämmästykseksi ryntäsi talonpoikainen veli hänen
kimppuunsa, tarttui hänen kaikkein papillisimpiin haarukoihinsa ja
nosti häntä monta monituista kertaa ylös lattiasta tavalla sellaisella,
että hänen otsalle kammattu tukkansa liehui kuin parhaan pekunan
otsajouhet tulisimmassa juoksun kiihakassa ja että hänen Kuopiossa
otetuista nostokannuista vielä hellältä tuntuva takaraivonsa oli
paukahtaa matalan kammarin mustuneesen lakeen. Eikä hän, Jeremias,
vähintäkään huolinut hienon herran kimpuilemisista, vaan teki
tehtäväänsä kunnes väsyi, yhä tuon tuostakin huudahdellen:
"Ylyys!... ylyys!"
Vihdoin pääsi maisteri kuitenkin kahdelle jalalle. Hän ei ollut
laisinkaan tyytyväinen tällaiseen "raakaan" kohteluun, jonka tähden hän
pukuansa ja tukkaansa järjestellen ärjäsi:
"Huuti, tolvana!... Vai sillä tavalla sinä tulet parempain ihmisten
kanssa vehtaamaan... Vaan se panekin, Jeremias, mieleesi, että minä,
vaikka olenkin veljesi, olen kuitenkin nyt pappi, ja sinun tulee papin
läsnäollessa ja hänen kanssansa toisella tavalla käyttäytyä".
Tällaisen puheen nyt jo ymmärtää tuhmempikin, sen käsittää vaikka
talonpoikakin olisi. Ja sentähden jäikin Jeremias, nämä sanat veljensä
suusta kuultuansa, suu auki seista hojottamaan, kunnes vihdoin meni
tuolille istumaan, lausuen:
"Hm!... Ja kun minä poloinen luulin, että se on veli!"
Emäntä-Liisa, joka puoliksi typerryksissään puoliksi hämmästyksissään
äsköisestä miesten käytöksestä, oli sitä koko ajan ääneti katsellut,
puuttui nyt vihdoin puheesen:
"Ähä! Saitkos nyt Jeremias! Jokos alat ymmärtää, että veljesi on pappi?"
"Kyllä... kyllä nyt jo ymmärrän!"
"Niin, niin se näkyy olevan tässä maailmassa, että 'ystävist' äl'
ihastu, veljein väli rikkaantuu'", -- huokasi emäntä ja meni ruoan
puuhaan.
Veljekset jäivät kammariin ääneti istumaan, jota äänettömyyttä tuon
tuostakin keskeyttivät ainoastaan Jeremias Jormanaisen määränperäiset
huokaukset hänen tuossa uunin luona tuolilla pää käsien nojassa
istuessaan.
Elämä Jormanalassa alkoi tuona Joulun-aattona tuntua jokseenkin
tukalalta...
Vihdoin oli emäntä-Liisa saanut ruo'an pöytään ja kävi siitä asiasta
kuiskaamassa miehensä korvaan.
"Lähdetäänpäs ottamaan leipää", -- lausui Jeremias nousten.
Maisteri totteli ääneti kehoitusta ja veljekset astuivat isoon tupaan,
jonka pitkän pöydän yläpäähän "vieras" asetettiin istumaan.