Kuusi vuotta oli kulunut ukko Jormanaisen kuolemasta. Näinä kuutena
vuotena ei Eenokki ollut kertaakaan kotonansa käynyt. Hän oli viettänyt
kesät ja muut lupa-ajat milloin missäkin muualla lukukumppaniensa luona.
Olot Jormanalassa olivat melkein entisellään, vaikka olihan niitä
pienempiä muutoksiakin tapahtunut. Asuinkartanon pärekatto oli
röyhelöitynyt ja harmaaksi naavoittunut Se oli vuos' vuodelta muuttunut
yhä vaaleammaksi ja harvemmaksi ja oli nyt melkein samannäköinen kuin
Jeremias Jormanaisen tukka ja parta. Tuvan peräseinä oli myös ulospäin
pullistunut ja näytti siltä, kun sen sisällä oleva ilma olisi sitä
sinnepäin työntänyt. Eikö hänellä liene ollut kylliksi tilaa avarassa
huoneessa. Vai lieneekö muutoin luonnoltaan ollut raskaampaa kuin
ulkopuolella seiniä oleva ilma. Karjakartano läähistyi jo pari vuotta
sitte siinä määrässä, että sitä täytyi sisästäpäin kolmesta kohdin
pöngittää. Ja saunakin sattui tässä viime talvena palamaan, niin, että
naapurissa on pitänyt kylpemässä käydä. Ei ole joutanut vanhojakaan
huoneita korjaamaan, saati sitte uutta palaneen sijaan rakentamaan.
Vaan tottapahan tässä vielä... Aitat nuo nyt vielä olivat jokseenkin
kunnossansa, ne kun vasta ukko Jormanais-vainaan kuolinvuotena
uudestaan kengitettiin ja katettiin.
Eikä siinä maanviljelyksessäkään ollut niin erittäin suuria muutoksia
tapahtunut. Kaksi peltoa oli vielä sulana ja toinen suurempi niistä
kahtia jaettu, kun kolmas pelto oli jäänyt tässä edesmenneinä vuosina
kyntämättä. Ja joutipa tuo heinän alla ollakin, kun muutoinkin oli
liian alava ja ojat olisi pitänyt joka kerran kesannoidessa uudestaan
puhdistaa. Eikä sitä vähillä hevosilla jaksanut niin paljoa peltoa
sulana pitääkään, oli niillä muutakin työtä. Ja mitäpä niiden ahojen
kynnännästä, kun ei kuitenkaan jaksanut nykyisillekään pelloille
tarpeeksi voimaa saada...
Olivathan ne aitatkin siellä täällä lahonneet ja langenneet, vaan
siinäpä häntä oli vielä toimeen tullut. Tosin kylän lehmät joka kesä
tallasivat ja söivät parhaat heinämaat, ettei niistä puolta heinää
saatu, vaan voihan se yhtähyvin syy olla siinäkin, ett'eivät nurmet
enää muutoinkaan täyttä heinää kasvaneet, vanhat ja raatamattomat
kun olivat. Ja kyllähän ne omat hevosetkin toisinaan syksy-aikoina
söivät ja hajottelivat valmiit vilja-aumat, kun ei ollut aidaksia
auma-aidoiksikaan, vaan olisivathan ne voineet hypätä keko-aitainkin
yli, hyppyriä kun olivat, ja eivätpähän nuo niin vennon vieraita
eläimiä olleetkaan. Sanoohan sananlaskukin: "Oma sika, oma papu".
Mutta yksi asia kuitenkin Jormanalassa oli tämän kuuden vuoden ajalla
mennyt eteenpäin. Se oli läkkityön teko, tuo Jeremias Jormanaisen "uusi
teollisuuden haara". Koko talo oli läkkipeliin vallassa. Tätä kiiltävää
levyä ja sen sivuja oli myötäänsä täynnä ei ainoastaan pöydät, ja
penkit, hyllyt, pankot ja ikkunalaudat, vaan myöskin sillan ja seinäin
ra'ot, penkin ja pankon alukset, vieläpä maitopytyt, kirnut ja --
taikinat! Eikä niinä aikoina Jormanalassa ollut mikään ihme, jos vieras
kammarissakin syödessään yhtäkkiä tunsi suussansa oudon karahduksen, ja
jos asiaa tuli tarpeelliseksi tarkemmin tutkia -- s.o. jos karahduksen
antava esine oli kylliksi suuri -- ei suinkaan tarvinnut olla mikään
metallien erikoistutkija, voidakseen päättää, että tämän oudon äänen
antoi kohtuullisen kokoinen läkkipellin siru, joka leivän tekijältä oli
jäänyt huomaamatta.
Mutta olipa noista läkkipellin siruista hyötyäkin, jos lienee ollut
vastustakin. Sillä eihän työtä tehdessä tiennyt, mihin kohtaan se
pienempikin sipare soveltuisi ja aivan saman asian ajaisi, kun jos
sen suurestakin pellistä olisi leikannut. Ja olihan niistä, jos ei
muuta, lapsille leikkikaluja kylliksi, ett'ei edes niitä tarvinnut
erikseen hankkia. Ne tekivät niistä kirkkoja, pitivät niitä lampainaan,
hevoisinaan ja ennen kaikkea -- peilinään. Ja monta muutakin hyötyä
niistä oli... Ei siis Jeremias Jormanainen millään ehdolla suostunut
siihen, että lakia sirut, niinkuin emäntänsä ehdoitteli, vähintäänkin
joka ilta läjään lakastaisiin ja pihalle siirrettäisiin. Olisihan se
ollut kerrassaan sekä ajan hukkaa että myöskin valmiiksi ostetun rahan
alaisen tavaran armotointa tuhlausta.
Ja että läkkityön teolle sekä läkkipellille tässä talossa olikin
annettava tavallista suurempi arvo, sen voi Jeremias Jormanainen itse
minä päivänä hyvänsä todistaa. Sillä se oli juuri läkkipelti, joka
oli tehnyt mahdolliseksi, että Jeremias Jormanainen vaimoinensa ja
lapsinensa vielä sai asua isän perinnöllä, että mullat -- vaikkapa
vähän huvenneetkin -- olivat vielä jossakin määrin hänen omansa ja että
Eenokki nyt oli pappi. Ei siis ihme ollut, jos Jeremias Jormanainen ei
suvainnut talossaan vihattavan läkkipellin sirujakaan...