Monien monituisten turhain yritysten perästä onnistui Jeremias
Jormanainen vihdoin saamaan Eenokille välttämättömimmät eväsrahat ja
tämä siis pääsi Kuopioon Jeremiaan oli täytynyt panna pantiksi kolme
-- kauniinta lehmäänsä tuon satamarkkaisen edestä. Vaan mitäpäs se
haittasi. Kunhan Eenokki pääsi lähtemään ja -- kunhan isän perintö
vielä jäi koskematta.
Mutta vaikka Jeremias Jormanainen ei ollutkaan mitään maailman
nerokkaimpia miehiä ja vaikka kylän suupaltot välistä kutsuivatkin
häntä "Jörö Jeremiaaksi", päätti hän viimeiseen asti pysytellä
kiinni isänsä perinnössä. Hän älysi kuitenkin, että hänen oli tuiki
mahdoton konnullisena kestää, jos ei keksisi jotain muuta keinoa kuin
velanoton, Eenokilla koulunkäyntirahoja hankkiakseen. Hän mietti ja
mietti, mikä se konsti olisi, joka parhaiten vetelisi. Ja tätä konstia
miettiessään harmaantui hänen päänsä, ehkä olikin ijältänsä vielä alle
kolmenkymmenen...
Vihdoin luuli hän parhaan neuvon keksineensä. Mitähän jos opettelisi
jouto-aikoinaan tekemään läkkityötä, rupeaisi läkkisepäksi? Tokkohan
tämä työnlaatu niinkään paljon oppiaikaa viepi? Ja eiköhän siitä
sentähden saisi edes join raoistakin tuloa, varsinkin kun muita
läkkiseppiä ei ollut lähistöllä? Tosinhan noita maankulkijoita astiain
tinaajia silloin tällöin kävi silläkin paikkakunnalla, vaan tuskinpa
niistä hänelle olisi sanottavaa haittaa. Ja tokkopahan nekään aivan
ilman tuloitta eläisivät? --
"Koeteltuansahan sen tietää", -- arveli Jeremias Jormanainen ja päätti
kun päättikin ruveta läkkisepäksi.
Kun kiireimmistä talouden töistä oli päästy ja syksy sateineen
saapunut, nousi Jeremias Jormanainen eräänä aamuna ylös tavallista
aikaisempaan. Hän käski vaimonsa panemaan evästä konttiin.
"No mihinkäs sinä nyt lähdet?" -- kysyi emäntä-Liisa miehensä käskyä
täyttäessään.
"Lähdenpähän tästä vähän tuulettelemaan. Arvelen mennä kaupunkiin ja
viipyä siellä varsinkin viikonpäivät. Pane viikon eväs laukkuun".
"Hm, vai viikonpäivät! -- Mitähän sinä siellä niin kauan teet? Ja entäs
kun kotityöt jäävät..."
"No ei se nyt auta!" -- keskeytti Jeremias. "Lähteä täytyy, käyköön
miten tahansa, sillä ei tästä muutenkaan hyvää tule".
"Ja eihän tässä kotona nyt kiireitä olekaan. Puikoot riihiä ja vetäkööt
mutaa kunnes minä palaan". -- jatkoi hän vähän päästä.
Hetken aikaa olivat molemmat ääneti ja emäntä meni aitasta eväslihaa
hakemaan.
"Sama taitaisi olla, jos olisit kotona", -- lausui emäntä lihan ha'usta
palattuansa Hänen silmänsä olivat tavallista punaisemmat...
"Tähänhän se autuus eteen astuisi, kun vaan ei puuhaa pitäisi. Itse
tiedät, minkälaiset rahan tarpeet par'aikaa talossa ovat, eikä se
Eenokkikaan siellä Kuopiossa tuulella elä."
"Sittepä se rahan puutos loppunee kun sinä rupeat kaupungissa asumaan".
"No ei suinkaan tähän auta ristissä käsin kuoleminen. Puuhaa täytyy
pitää vaikka minkälaista, muutoin kohta tässä mullatkin menevät. Sillä
velkaa on ja toista tulee. Eikö nuo jo alkane puoleentoistatuhanteen
nousta".
Viimeisen lauseen puhui Jeremias ikäänkuin itseksensä.
"Luuletkos ne mullat sillä säilyttäväsi, jos et öissä makaa ja vaikka
pääsi puhki miettisit ja aprikoisit? -- Pane mieleesi minun sanani,
vaikka se on naisen puhetta, että Eenokki se sittekin tästä mullatkin
ottaa, eikä huoli vähääkään siitä, jos sinun pääsi on harmaa taikka
musta".
"Mistä sinä sen niin tiedät?" -- kysäsi Jeremias ikäänkuin unesta
havahtuen.
"Tiedänpähän, ja tiedän vielä senkin, ettei sinullekaan kunnian kukko
laula elämäsi lopulla".
Viimeiset sanat olivat tarttua emäntä-Liisan kurkkulakeen, sillä hän
pullahti nyt katkerasti itkemään.
Ja Jeremias Jormanainen hämmästyi tästä vaimonsa oudosta käytöksestä
niin, ettei tiennyt mitä ajatella, Kun emännän itku hiukan asettui,
kysyi hän:
"No saattaisithan tuota kuitenkin minulle sanoa, mistä nämä aatteet
ovat mieleesi tulleet?"
"Sanoipa sitä sinulle tahi ei, se on yhdentekevää. Sinä et kuitenkaan
uskoisi".
"Vaan sano häntä nyt kuitenkin".
"No tässä kun toissapäivänä mustalais-Reetta kävi, niin se -- povasi
minulle".
"Johan minä sen arvasin! -- Ja mitä hän sitte sanoi?"
"Sanoipahan että mustaverinen herrasmies, jolla näytti olevan
niinkuin papin kappa selässä, tekee meille vielä hyvin paljon, hyvin
paljon pahaa... että hän ruuniverisen miehen kanssa ajaa meidät pois
punaisesta kartanosta... että minulla ja lapsillamme näytti olevan
niinkuin pitkä, hyvin pitkä matka edessä... ja että sinä kuolet kesken
ikäsi hul..."
"Heitä jo joutavat lorut!" -- keskeytti Jeremias vaimoansa. "Johan
sinä nyt olet tuiki laidoiltasi, kun rupeat uskomaan puolisokeain
mustalaisakkain puheita, niinkuin kaikkivaltiaan Jumalan sanaa. Ei,
hyvä Liisa, meillä vielä niin suurta hätää ole kuin puusta katsoja
luulee, sillä minä olen aikonut Jumalan avulla ruveta rahaa tienaamaan
sekä Ennokille koulunkäyntitarpeiksi, että vielä entisten velkain
lyhennykseksi. Aion käydä kaupungissa katsastamassa, miten läkkisepän
työtä tehdään, ja sitte ruveta pitkinä talvipuhteina sillä työllä rahaa
ansaitsemaan. Ole siis huoletta, muoriseni, ja tee vaan töitäsi, kyllä
meitä Jumala vielä auttaa, kun vaan Häneen turvaamme, emmekä rupea
turhia taikoja uskomaan. Ja kohtahan minä taas kotiinkin tulen".
Näin lohdutteli Jeremias Jormanainen epäilevää emäntäänsä, mutta tämä
ei näyttänyt hevillä taika-uskostaan luopuvan, vaan pudisti päätänsä,
lausuen:
"Suokoon Jumala, että hyvin kävisi, mutta... mutta minä aavistan
jotakin varsin pahaa, jota en nyt osaa selittää. Minun sydän-alani on
jo ollut hellänä niin kauan..."
Mutta Jeremias Jormanainen heitti raskaan eväslaukun olallensa,
painalti hatun päähänsä ja meni.
Ovessa vielä kääntyi hän ja sanoi:
"Hyvästi nyt, Liisa! Neuvo joutokotvinasi puustaimia Taavetille".
Taavetti oli heidän vanhin, kuudennella ikävuodellaan oleva poikansa.
"Jumalan haltuun! Kyllä minä..."
* * * * *
Lupauksensa mukaan palasi Jeremias Jormanainen viikon kuluttua kotiin.
Hän oli ollut läkkisepän opissa kaupungissa ja toi nyt kotiinsa sekä
tuon tärkeän taidon, että myöskin koko joukon läkkisepän työssä
tarvittavia työkaluja ja -aineita. Siinä oli alasimet ja vasarat,
läkinleikkuusakset, sirkkelit, kulmamitat ja juottokojeet. Olipa jo
ostanut koko nipun läkkipeltiäkin, josta ei ollut muuta kuin leikata
viilettää vaan ja tehdä tarviskaluja kaikenlaisia, tuoppia, pesuvatia,
rattia, "ruutkannuja" ja ennen kaikkia läkkilamppuja. Niitä sopi sitte,
jos eivät kaikki kotona kaupaksi kävisi, myydä vaikka ulommaksikin.
Niin... saattaahan sitä talvisaikoina käydä vaikka "Vieriställä", s.o.
Ilomantsin markkinoillakin, eihän tuo niin erittäin kaukana olisi, ja
siellä ne varsinkin...
Ja Jeremias Jormanainen ryhtyi innolla uuteen työhönsä. Hän iltasilla
tuskin raaski yrittääkään nukkumaan, ett'ei aikaa lii'an paljon
maatessa menisi. Mutta kaikissa tapauksissa nousi hän jo puolen yön
aikaan aamupuhdetta. Rahasta oli tarvis ja sitä Jeremias Jormanainen
ei aikonut enää velaksi ottaa, ei vaikka olisivat tarjoomalla panneet,
sillä hän tiesi vallan hyvin, että velka on maksettava ja maksettava
lisän kanssa... Ja pakkokos hänen olikaan velkaa tehdä, nyt kun osasi
muutoinkin hankkia rahaa tarpeikseen?
Niinkuin luonnollista oli, kävi läkkityönteko Jeremias Jormanaiselta
ensimmältä jokseenkin kömpelösti. Milloin ei hän saanut käsillä olevan
astiaa saumoja oikein tarkasti yhteen sovitetuksi, milloin leikkasi
hän läkkipellin lii'an pieneksi, milloin taas juottaminen ei tahtonut
lykästää. Tapahtuipa joskus, että hän liiallisessa innossaan pisti
sormensa sulaan tinaan, tai koppasi väärästä päästä kouraansa juuri
valmiiksi kuumennetun juottokolvin.
Mutta "työ tekijänsä neuvoo". Vähitellen tottui hän yhä tarkemmaksi
saumojen sitojaksi, leikkasi pellit parhaan kokoisiksi ja käytti
salmiakkia kohtuullisemmin, jotta juotokset näyttivät ikäänkuin
itsestään toisiinsa tarttuneen. Kaikkein ensiksi oppi hän kuitenkin
tarkoin tuntemaan, että sulaa tinaa on vähän vaarallisempi käsitellä
kuin jähmeässä muodossa olevaa, ja että juottokolvi tulikuumana oli
otettava varresta kiinni eikä paksusta päästä.
Läkkityön teko alkoi siis Jeremiaalta yhä paremmin luonnistua ja
vähitellen tuli hänen uusi ammattinsa lähitienoilla tunnetuksi.
Tuon tuostakin tuli naapurin emäntiä Jormanalassa käymään, ja kun
he havaitsivat Jeremiaan työt kelvollisiksi, alkoivat he kysellä
niiden hintoja, ja ainapa väliin ostaa jymäyttivätkin mikä mitäkin.
Ken tarvitsi vesikauhaa, ken uuniloutia, ken puolikannuista tuoppia,
ken sylkiastioita, ken mitäkin. Vaan varsinkin alkoivat hyvästi
kaupaksi käydä läkkilyhdyt ja pikkuiset läkkilamput, joita Jeremias ei
tahtonut ehtiä niin paljoa valmistamaan kuin mennyt olisi. -- Mitäs!
Jopa eräänä päivänä ajaa karautti itse ukko-rovasti kuusivuotiaalla
mustalla oriillaan Jormanalaan ja tilasi Jeremiaalta kerrassaan niin
paljon läkkikaluja, että hänen täytyi tehdä erityinen matka kaupunkiin
raaka-aineiden ostamista varten. Eipä siis kummaa, jos Jeremias eräänä
päivänä joulun alla, laskettuansa että läkkityö oli hänelle jättänyt
puhdasta voittoa kokonaista yhdeksänkymmentä markkaa, lausui hymyhuulin
vaimollensa:
"Siinä se nyt on! Vieläkö aiot vastakin uskoa mustalais-Reetan
kerjuukonsteja?"
"Katsoppa tuota! Milloinkas minä niitä olen niin erittäin uskonut?" --
vastasi Liisa puoliksi häpeissään. Hän olikin jo vähitellen alkanut
unhottaa koko tuon povausjutun.
"Vain et, vain et milloinkaan!" -- kutitteli Jeremias
voitonriemuissaan, "Etkös enää muista mitä älinää pidit tässä syksyllä,
kun minä kaupunkiin lähdin?"
"No kaikkea hän muisteleekin!" -- lausui emäntä naurahtaen ja meni
töillensä.
Oli Jeremias Jormanaiselle tosin vähän kiusaakin uudesta ammatistaan,
mutta se oli niin vähäpätöistä ja joutavaa laatua, ettei sitä
kannattanut päten huomioonsakaan ottaa. Siinäkin kylässä, jossa
Jeremias Jormanainen asui, oli vähän liiaksikin niitä "koiranhampaita",
jotka eivät jätä ketään "hampaissaan" pitelemättä, olivatpa nämä
parempia taikka huonompia, rikkaampia taikka köyhempiä, suurempi-
taikka pienempi-arvoisia. Niinpä antoivat he Jeremias Jormanaisellekin
uuden nimen, "Läkkihattu", Jeremiaan hatussa kun välistä näkyi
pieniä tartunnaisia läkkipellin sirpaleita. Tätä korkonimeä he sitte
sopivassa tilaisuudessa -- ja luonnollisesti sopivan matkan päästä --
yhä vatkuttivat, jopa Jeremiaan itsensäkin läsnä-ollessa. Ja väliin,
varsinkin pitopaikoissa, uskalsi joku rohkein heistä -- kun oli
ensin saanut joitakuita lasillisia "rohkaistusta" -- tulla Jeremias
Jormanaisen nenän eteen ja kysyä häneltä: "Eiköön läkistä hattua
saisi?" Taikka: "Kuumana vai kylmänäkö on juottokolvi raskaampi?"
Nämä tällaiset pistopuheet eivät tietysti tuntuneet Jeremiaasta
hyvältä, ei varsinkaan ensimmältä, mutta kun hän havaitsi, että nuo
haukkujat olivat kunnottomia kylän heittijöitä, joiden puheille ei
kukaan parempi ihminen vähintäkään arvoa antanut, ja varsinkin kun hän
otti lukuun sen verrattain runsaan rahantulon, mikä hänellä ammatistaan
oli, ei hän lopulla niistä enempää huolinut, kun jos ken olisi kädellä
viitannut.
Pää-asia oli kuitenkin se, että Jeremias Jormanainen "uudella
teollisuuden haarallaan", niinkuin hän läkkisepän työtä mielellään itse
nimitti, ansaitsi riittävästi rahaa Eenokille koulunkäyntitarpeiksi,
ja riittipä niistä joskus panna muudan markka kahviinkin taikka muuhun
välttämättömään talouden tarpeesen, vaikka Jeremiaan talossa muutoin
elettiin erittäin tarkasti. Velat tosin eivät ottaneet lyhentyäkseen
-- eihän niistä vähistä tienuista miten niiden maksuksi riittänyt --,
vaan eivät olleet enenemässäkään. Ja pää-asiahan tällä kertaa olikin
saada pahaa ainoastaan Eenokille, Kunhan nyt hänen tarpeikseen riitti,
niin tottapahan hän sitte vuorostaan... Ja olihan Jeremias Jormanainen
ainakin siitä varma, että jos Jumala hänelle terveyttä soi, jäi
kuitenkin isän perintö koskematta hänen lapsillensa. Niin, jäiväthän
edes mullat...
Kun Jeremias Jormanainen oli niin kovasti innostunut "uuteen
teollisuuden haaraansa", jäivät tietysti maatyöt silloin tällöin
hiukan takapajulle, vaikka hän kyllä koetti niistäkin huolta pitää.
Mutta eihän se yksi ihminen moneen kohti revennyt. -- Mutaa tuli vuosi
vuodelta aina vähemmän pelloille vedetyksi, aidat alkoivat vähitellen
jäädä yhä enemmän ja enemmän rappiolle ja jäipä eräänä syksynä muudan
kappale Suurenpellon takalaidasta kyntämättäkin. Mutta mitäs se
asioissa haittasi. Täytyihän sitä ihmisten sen verran laiminlyödä
töitänsä, varsinkin sellaisessa välikädessä ollessaan, kun Jeremias
Jormanainen nyt oli. Vähät siis huoli Jeremias Jormanainen siitä,
josko pellon ojat jonakuna syksynä jäivätkin aukaisematta, taikka jos
keväällä ei ollut kuormaakaan kesäpuita enempää saunan kuin tuvankaan
edessä. Ne olivat tällä kertaa sivuseikkoja. Ja niitä oli ainakin
aikaa korjailla. Pää-asia nyt kaikissa tapauksissa oli saada Eenokki
papiksi. Kunhan se oli toimeen saatu ja kunhan hän virkaan pääsisi,
niin kylläpähän hän sitte vuorostaan...