yhtä pitkä kuin päiväkin, ja lumiräntää tuli koko ajan, mutta
aamupuoleen myrsky hiukan laimeni. Samalla tavalla, kuin isä kertoi
ajelehtimisesta Finnluotoa kohti, tapahtui silloinkin. Yöllä me
sousimme vastamyrskyyn viivyttääksemme joutumistamme ajojäihin Ruotsin
rannalla, mutta sinne sitä kuitenkin täytyi joutua. Päivän valetessa
näimme yksinäisiä jäälauttoja ja maata parin peninkulman päässä tuulen
alla. Kun myrsky yhä edelleen ihan huomattavasti laimeni, sousimme
vastatuuleen, mikä meillä suinkin oli voimia, mutta meri kuohahteli
hirvittävän korkealle, viskellen meitä yhä etemmäksi jäiden sekaan,
jotka sillä kertaa olivat kovat ja terävät kuin vuoresta murretut
kivenmöhkäleet. Puolen peninkulman päässä maasta särkyi veneemme
yht'äkkiä, ja me hyppäsimme jäälautalle, joka ei ollut paljon suurempi
tätä meidän pihamaatamme. Kaikki kokouduimme keskelle lauttaa, ja siinä
isä luki: Herra siunatkoon meitä!"
"Se oli ihmeellinen pelastus", sanoi Rias-Matti. "Sillä lautalla
pääsimme melkein virstan päähän maasta. Kokoutuneiden ajojäiden jyrinä
oli kuin ukkosen räiske, ja korkeat kuohuaallot heittelivät pieniä
jääkappaleita kuin lastuja."
"Jo auringon noustessa oli toinen hyljevene meistä ainoastaan muutaman
sadan sylen päässä etelää kohti," jatkoi Jukki kertomustaan, "ja me
kuulimme heidän huutelujansa, vaan silloin särkyi heidänkin veneensä.
Kohtapa siinä ei enää ollut aikaa ajatella muuta kuin oman hengen
pelastusta, sillä meidän jäälauttamme jysähti toiseen suurempaan
ja halkesi ensin kahtia ja sitte moneksi palaksi. Minä olin veneen
särkyessä saanut käteeni pyyntisauvan, ja siitä nyt tuli hyvä apu
minulle ja isälle."
Vanhus keskeytti: "Minulla oli silloin ikää 50 vuotta ja Jukilla 27.
Viime välillä lähimpänä maata olimme useammin kylmissä aalloissa kuin
jäälautoilla."
"Me pysyttelimme yhdessä", sanoi Jukki, "painiskellessamme pyörivien
jäämöhkäleiden kanssa."
"Jospa sama liha ja veri ei olisi pitänyt meitä yhdessä, niin ei
50-vuotias olisi koskaan tullut 80-vuotiaaksi", sanoi uljas vanhus,
vakavasti ja pitkään katsoen harmaapäiseen poikaansa.
"Ihmeellistä se oli," jatkoi Jukki, "mutta kaikki me pelastuimme
vähitellen maalle Östholman eteläniemelle, joka on Sundsvallin ja
Hernösandin välillä."
"Tyhjin käsin, vaan ehjinä", virkkoi Rias-Matti, muoto iloisen
leikillisenä, kuten hänellä aina oli. Emäntä joi Jukin lasista hänen
onnekseen.
"Pahemmin meille kävi, Jukki, kuin jouduimme haaksirikkoon
Kristiinankaupungin kohdalla", sanoi Erik Nyman, vanhan Matin
veljenpoika ja Bergön luotsipaikan vanhin.
"Sillä kertaa ei ollut pitkää meritanssia myrskyssä", vastasi Jukki.
Minä pyysin Nymania kertomaan.
"Se tapahtui 1875. Kymmenen viikkoa olimme jo olleet retkellä ja
saaneet runsaan saaliin sinä vuonna Ahvenanmerellä."
Norrskatin Isakki huomautti: "Kun on kova ja aikainen talvi ja paljo
jäätä, on hylkeenpyynti parempi Ahvenanmeressä kuin Pohjanlahdessa."
Nyman jatkoi: "Kolme venekuntaa meitä oli yksissä sillä retkellä, ja
kotimatkalla tuli joka veneen lasti täyteen, kunnes saavuimme Sidebyn
kohdalle Kristiinankaupungin eteläpuolelle. Me laitoimme veneemme
lähtökuntoon ja juuri helluntaipäivänä läksimme purjehtimaan kohti
pohjoista kotirantaa. Jukki oli kipparina meidän veneessämme, ja
toisissa olivat Startjes-Matti ja Råbakan Henrik."
"Startjes-Matti hukkui pyyntikävelyllä ajojäihin, mutta Råbakan Henrik
elää vieläkin Korsnääsissä", selitti Jonk-Err.
"Jo oli jää aika paljon sulanut, emmekä me silloin olleet
peninkulmankaan päässä rannasta, kuin eräänä aamuna läksimme
vihurisella säällä purjehtimaan kotia kohti, kaikki kolme venettä
rinnan. Idästä paistoi aurinko pilvettömältä taivaalta, mutta lännestä
lähestyi sumun näköinen uhkaava pilvenjönkä, peittäen koko näköpiirin,
ja sukkelammin, kuin voimme aavistaakaan, yllätti myrsky meidät
täydellä voimalla. Hauras jää katosi rannalta muutamassa tunnissa,
niin että ainoastaan yksinäisiä palasia näkyi aaltojen kuohuellessa
lukemattomien salakarien ylitse.
"Kykenemättöminä vastustamaan myrskyn voimaa purjeilla tai airoilla
jouduimme Töivung-luodon läheisiin kuohuihin. Molemmat toiset veneet
pirstautuivat lähellä maata meidän näkyvissämme, ja heidän lastinsa
joutui mereen, mutta kaikki miehet pelastuivat kummastakin veneestä
maalle.
"Rajuilla ponnistuksilla koetimme kiertää karia, joka oli luodon
äärimmän niemen nenässä, mutta ei ollut mahdollinen välttää
haaksirikkoa. Korkean hyökylaineen harjalta putosi vene suorastaan
kiville ja joka mies joutui hurjasti pauhaavaan kuohuun. Siinä kuoli
neljä miestä, mutta Jukki ja minä pelastuimme siten, että saimme
pysytellyksi kiinni tyhjässä veneessä, jota aallot nostelivat kiven
ylitse toisensa perästä, kunnes se joutui suuren karin yli ja ajautui
maalle.
"Kuohuva hyökylaine heitti meidät vähissä hengin rantakiville ja siitä
meidät pelastivat pois seuraavan aallon tieltä ne, jotka olivat
aikaisemmin joutuneet maalle."
"Me saimme pelastetuksi veneemme", jatkoi Jukki, "sellaisessa kunnossa,
että se voitiin varustaa kotimatkalle; osa lastiakin saatiin korjatuksi
matalasta vedestä. Meitä oli 16 miestä veneessä kotimatkalla, jolle
lähdettiin 10 päivää helluntain jälkeen pitkin rantaa lämpöisellä
ilmalla ja vienolla maatuulella. Mutta 4 vaimoa oli jäänyt leskeksi ja
monta lasta isättömäksi haaksirikon tähden Töivung-luodon luona."
Läsnä olevat pyyntimiehet kertoivat vuorotellen lyhyesti, missä kukin
heistä oli ollut helluntaina 1875, ja huomattiin kaikkein olleen
suuremmassa tai pienemmässä hengenvaarassa. Monta venettä oli joutunut
haaksirikkoon; toisista oli hukkunut miehiäkin, toisista ei.
"Jos jokainen kertoisi kaikki tilaisuudet, jolloin hän on
pyyntiretkillä painiskellut kuoleman kanssa, niin saisittepa viipyä
kauan meidän saaressamme", sanoi Rias-Matti. "Mutta eipä myrskyä ole
joka päivä, ja miltä ilo tuntuu, kuin Herra lumituiskun, myrskyn ja
kauhun jälkeen antaa kevätauringon jälleen korkealta sinitaivaalta
levittää lempeätä valoaan tyynelle, äänettömälle merelle ja välkkyvälle
jäälle, sen tietää ainoastaan se, joka on kokenut kaikkia pyyntiretkien
vaiheita."
Iloisia puolia pyyntiretkillä.
Keskustelu muuttui nyt iloisemmaksi ja laseja maisteltiin uutterammin.
Mielet olivat olleet aivan juhlallisessa jännityksessä sen aikaa, kuin
pyyntimiehet vuorotellen kertoivat suurenmoisia vaaroja ja seikkailuja
Pohjanlahden ajojäissä. Pitkän ajan kesti sitte puhetta pyyntiretkien
iloisista tilaisuuksista. Kuin miehet auringon laskun aikoina palaavat
jokapäiväisiltä pyyntikävelyiltään, silloin on elämää ja iloa teltassa.
Päivän saalista katsellaan, muutamilla on ollut niin hyvä onni, että
he ovat saaneet ammutuksi tai nuijituksi useampia harmaita hylkeitä,
kuin ovat jaksaneet laahata teltalle, ja monta miestä lähtee noutamaan
saalista.
Välistä näkyy kiikarilla katsellen teltasta koko joukko harmaita
hylkeitä poikineen jäällä makailemassa päiväpaisteessa, missä niiden
henkireiät ovat yöpakkasella jäätyneet kiinni. Joka mies ottaa silloin
yllensä valkoiset "pyyntivaatteet" ja kiiruhtaa sinne. Päästyään
muutamain satain sylien päähän kyykistyvät he, laskien toisen polvensa
pyyntisauvoille, ja työntävät toisella jalalla itseään eteen päin.
Kuin kaikki siten pääsevät yht'aikaa keskelle hyljeparvea välistä
niin onnellisesti, ett'ei yksikään eläin herää, alkaa meluinen
teurastus, ja siinä sattuu monta hullunkurista tapausta. Hylkeet,
vedessä kyllä sukkelat, eivät nyt pääse pakoon, mutta pää rohkeasti
pystyssä vastustavat kavalaa hyökkäystä. Ne lyödään tuuralla kuoliaiksi
sellaisissa tapauksissa välistä niin, ett'ei ainoakaan ehdi käsillään
sorvata jäätynyttä reikää auki eikä päästä syvyyteen -- Eläin parat!
Paratiisin viaton aika on ollut ja mennyt!
Eivät ne kuitenkaan ole ihan kykenemättömät vastustamaan, sillä moni
pyyntimies on liian rohkeasti liikkuessaan eläinten keskellä saanut
kokea, mitenkä 4 kyynärää pitkä harmaa hylje, jota hän on tullut liian
lähelle, on voimakkaalla ruumiinsa viskauksella yht'äkkiä singauttanut
hänet monen sylen päähän jäälle niin, että häneltä on taittunut käsi
tai nyrjähtynyt jalka.
Näissäkin kertomuksissa oli vanha Rias-Matti hauskin kuulla
hyvänluontoisen leikillisyytensä tähden, jolla hän osasi höystää
muutenkin hyvin kuvaavia juttujansa.
Hän kertoi, että kerran sellaisessa tappelussa muuan pyyntimies sai
suurelta harmaalta hylkeeltä sellaisen sysäyksen, että hän pitkän
kuperkeikan jälkeen putosi huonojäiseen vahvan jään rakoon. Hänen
pulikoidessaan vedessä ja kömpyröidessään jälleen jäälle kiemurehti
hyljekin avannolle. Mies heristi sitä ja löi minkä jaksoi ja huusi
apua, mutta ennen kuin kukaan ehti mennä, viskautui hylje päistikkaa
avantoon ja samalla antoi purstollaan miehelle sellaisen läimäyksen
vasten naamaa, että suusta ja sieramista veri purskahti. "Ennen kuin me
muut ehdimme hänelle avuksi," sanoi Rias-Matti, "oli hän jo ylhäällä
jäällä ja seisoi vähän häpeissään, jääpalaa nenänsä alla pitäen. --
Onko kukaan nähnyt vallattomampaa pahusta? sanoi hän."
Kotiinpaluu mereltä ja Rias-Matin loppusanat hylkeenpyynnistä.
Lopuksi kuvaili vanhus kotiin paluuta saarelle koko pyyntielämän
riemullisimmaksi tapaukseksi. Jo aikaisin keväällä, kuin aukean
meren raja lähestyy saarta, tähystelevät kotona olijat kukkuloilta
kiikareilla, eikö jo mereltä näkyisi jotakuta hyljevenettä. Jos
saalis on ollut hyvä ja vene aikaisin saatu täyteen lastiin, palaavat
pyyntimiehet jo ennen, kuin meri on avoinna saaren rantaan asti, mutta
monesti he myöskin vievät kalliin lastin johonkin satamaan Ruotsin
puolelle. Joka venekunnasta, kuin onnellisesti palaa pyyntiretkeltä,
iloitsee koko saari. Vasta sitte, kuin koivujen lehdet puhkeavat, ovat
tavallisesti kotona kaikki ne venekunnat, jotka eivät oli joutuneet
haaksirikkoon.
On monta sellaistakin vuotta, jolloin kaikki pyyntimiehet palaavat
terveinä, ja silloin on ilo ja riemu joka tuvassa. Liput liehuvat
satamassa ja naiset kokoutuvat oikein sydämmestään hyväilemään
rohkeita miehiänsä. Lapset kiipeilevät kotiutuneen isän olkapäille
ja pienokaiset riemuiten taputtelevat paksuilla käsillään hänen
parrakkaita, päivettyneitä kasvojaan. Hän läksi pyyntiretkelle sileäksi
ajeltuna, mutta eipä parta ole tehnyt häntä vieraaksi pienokaisille,
sillä äiti on joka päivä kertonut isästä, joka on poissa vaarallisella
pyyntiretkellä, ja joka ilta ovat he rukoilleet Jumalaa säilyttämään
häntä onnellisen kotiin paluun iloon.
"Jos sinä vuonna sitte vielä silakan pyynti onnistuu, niin ovat
puutteet ja huolet kaukana meidän saarestamme," sanoi vanhus, "sillä
avuliaisuutta silloin riittää leskien ja orpojen varalle, joiden miehet
ja isät ovat ennen hukkuneet pyyntiretkille."
Vaimot olivat nousseet uuninnurkalta, sillä emäntä alkoi varustella
illallisvelliä. Siinä he nyt seisoivat, kukin nojaten miehensä
olkapäähän.
"Mutta usein on myöskin katkeraa surua monessa tuvassa", sanoi
Norrskatin Isakin vaimo.
"Vanhan Matin puheet ne kiihottavat poikiemme mieltä noille
onnettomille pyyntiretkille," sanoi Jukin vaimo, joka luullakseni oli
kotoisin mantereelta. "Jumalan kiitos, että sinä et ole poika", lisäsi
hän, käsi Ann-Ullan liinatukalla.
Hän nousi seisomaan, vanha, kunnian arvoinen Rias-Matti; pöydän
päästä, jossa oli istunut tuntikausia eli koko ajan, kuin vakavaa
puhetta kesti pyyntiretkien tapauksista. Aina tuvan pimeihin nurkkiin
asti oli hiljaista ja joka silmä katsoi valkopäätä ukkoa. Nähtävästi
hän kokosi ajatuksiaan tunnustukseen, mikä oli hänen paras satonsa
kahdeksankymmenisestä elämästä.
"Niin kauan, kuin nahkaa tehdään, eivät meidän miehemme luovu
pyyntiretkistä. Me elämme onnellisina saarellamme, eripuraisuus ja
riita ovat meillä tuntemattomat. Uljuuden koetukset pyyntiretkillä,
ne juuri meidän miehissämme kasvattavat keskinäistä kunnioitusta ja
luottamusta. Hylkeen pyynnistä bergöläiset saavat toimeentulonsa ja
paraimmat hyveensä, jotka ovat ylevä rohkeus, vilpitön tahto ja iloinen
luottamus loppuun saakka."
"Meidän vanha Rias-Mattimme on paras saarnamies, kuin meillä on ollut
Bergössä minun aikanani", sanoi Jonk-Err.
Vaasaan lähdön suunnittelu.
Aika oli kulunut myöhäiseksi. Minä kysyin, kuka tahtoi lähteä
saattamaan minua huomenna Vaasaan.
"Niin, minä olen aikonut lähteä", sanoi Rias-Matti.
"Se on niin, kuin olla pitääkin; meidän vanha Mattimme tahtoo
kunnioittaa vierastansa", sanoi Jonk-Err.
"Hän on koko Bergön vieras, sillä ei hän ole tullut tänne minun
tähteni", vastasi vanhus.
"Minä tahtoisin mielelläni olla mukana matkalla", sanoi Norrskatin
Isakki omituisella äänellä, jonka piti varmaankin osoittaman, että
hänkin tahtoi siten osoittaa ystävyyttänsä.
"Saatammehan yhtä hyvin olla kolmekin veneessä kotimatkalla", sanoi
Finnis-Isakki vakavalla, ystävällisellä passo-äänellään.
"Kyllä minä vielä tahdon keväästä syksyyn niin kauan, kuin vesi on
sulana, joka päivä ohjata venettäni ja hengittää meri-ilmaa," sanoi
Rias-Matti, "sillä puolen elämääni olen minä viettänyt merellä,
eikä tavoistansa luovuta, vaikka 80 vuoden ijässä pysytään lähellä
kotoa. Pitkät matkat olen minä jo jättänyt Jukille. Neljään vuoteen
en ole käynyt Vaasassa, mutta nyt tekee mieleni vielä kerran lähteä
kippariksi, koska saan niin hyvän veneväen. -- Vai niin, velli
on valmis, arvaan minä", sanoi vanhus, kuin emäntä taputti häntä
päälaelle, kuten hänellä oli tapana, milloin tahtoi ilmoittaa
miehellensä jotakin.
Minä olisin tahtonut mielelläni saada myöskin Jukin ja Jonk-Errin
mukaani Vaasaan, mutta en tahtonut puolestani lausua mitään toivetta,
joka olisi saatettu ottaa vaatimukseksi.
Ulkona rappusilla otin minä heiltä kaikilta jäähyväset, ja jokainen
lausui jollakin sanalla tyytyväisyytensä yhdessä oloomme.
"Arvattavasti te tulette mukaan ensi pyyntiretkelle", sanoi
Ullus-Gabbel.
"Tulkaa sitte minun venekumppanikseni; minä pidän vain paljaita Bergön
poikia", sanoi Jonk-Err.
Minä vastasin, että minulle saattaisi käydä, kuten Finnis-Isakin
korsungille, minulle ehkä tulisi matelijoita turkkiin.
Nuorukaisetkin, jotka olivat koko illan, kuten minä, olleet vain
kuulijoina, antoivat kättä erojaisiksi. Luulenpa heidän olleen
kiitolliset, että minun käyntini saarella sai aikaan laveat kertomukset
pyyntiretkistä.
Jukki kysyi, mihinkä aikaan me aioimme lähteä seuraavana päivänä, ja
minä vastasin sen riippuvan kokonaan Rias-Matista, mutta ensin toki
piti syödä aamiaista, jolle minä kutsuin myöskin Jukin.
"No, sittehän minä vielä ehdin huomisaamuna aikaisin puhdistella yhden
hylkeennahan, että saatte jotain muistia kanssanne Bergöstä", sanoi
Jukki.
Silloin erottiin. Minä seisoin kauan rappusilla katsellen ihmisten
hajautumista vuoriharjun yli, kukin kuutamassa kävellen kohti kotiansa.
Illallisen jälkeen vanhus pian laskihe levolle, mutta minä istuin
kauan järjestellen senpäiväisiä runsaita muistiinpanojani. Minä
kokosin ajatuksissani kaikki, mitä näinä päivinä olin kokenut ja
huomannut. Minusta tuntui merkilliseltä, että niin lyhyessä ajassa
olin kodistunut. Suora avomielisyys ja ystävällinen luottamus, jota
kaikki olivat osoittaneet, sekä uljasten urheilumiesten hyväntahtoinen
ja keskenäänkin kunnioittavainen käytös ja seurustelutapa, ne kaikki
olivat minua aivan hurmanneet.
Haaveiluja unenhorroksissa.
Viimein asetuin minäkin levolle, vaan en saanut unen päästä
kiinni. Sikari suussa makasin minä kauan silmät puoliummessa, ja
ajatukseni alkoivat kuljeksia noilla oikullisilla harharetkillä,
joita tavallisesti on unen edellä. Minä mietiskelin, mitenkä kansain
sivistys ja siveellinen kehitys on hitaasti mutta varmasti edistynyt
aikaa myöten. -- Sitte ajattelin, miten onnellinen sellainen vanhuus
on kuin Rias-Matin. Hän voi katsella kolme vuosisadan neljännestä
taa päin ja iloita siitä, mitä hän näki. Minä ajattelin myöskin
tuota, ehkäpä vaan ohi menevää ajan vammaa, joka on tarttunut moneen
tätä sivistyksen edistystä näkemättömään, jotka häpeemättömässä
itsekkäisyydessään luulevat olevansa kutsutut parantamaan maailmaa
siten, että he, muutamia kymmenkuntia, kokoutuvat lipun ympärille,
johon kirjoittavat jonkun parannuspuuhan, joka ehkä ei ole muuta
kuin turha löyhäys tai ihmisystävällinen korulause, joka ei koskaan
vaikuta mitään siveelliseen kehitykseen, sillä se kulkee perintönä
suvusta sukuun ja sitä hoitelee joka yksityisihminen syvimmässä ja
sisällisimmässä tiedossaan -- Niille, jotka ovat kadottaneet elämän
uskon, ja niille, joihin on tarttunut se usko, että ihmiskunta sitä
tietä, jota se tähän asti on käynyt, syöksyy syvyyteen, ja varsinkin
niille, jotka luulevat käsissään pitävänsä edesvastausta sekä ohjia
ja piiskaa, joilla maailmaa nyt on ajettava jyrkkää mäkeä ylös --
heille kaikille luullakseni olisi Bergön ilma terveellisempi kuin
Hankoniemen, Marstrandin tai noiden muiden kylpypaikkojen, joissa on
talven kihinästä heikonneet hermot muka parannettava merikylvyillä ja
juoruilla. Vakava tunne mielessäni, ett'ei mitään äkillistä mullistusta
ollut maailmalle tulossa, minä viimein nukuin.
Jäähyväiset ja lähtö Bergöstä.
Aurinko jo paistoi minun herätessäni, ja Rias-Matti oli jo mennyt
rantaan varustamaan venettä matkalle.
Juotuani kahvia läksin ulos nauttimaan raikasta meri-ilmaa. Ilma
oli auringonpaisteinen ja lämmin kuten edellisenäkin päivänä, mutta
etelätuuli oli kovennut. Harjulta, jossa tuulimyllyt seisoivat, näin
meren vieriskelevän korkeina valkopäisinä laineina, ja kohina oli kova.
Minun palatessani tupaan oli vanhus jo tullut rannasta, ja molemmat
Isakitkin saapuivat pian juhlapuvussa, valmiina lähtemään. Aamiainen
tuotiin pöydälle: paistettuja hylkeen eviä ja kokonaisia perunoita sekä
kaikki, mitä minun eväslaatikossani oli jäljellä ruokaa ja juomaa.
Sitte tuli Jukki ja lahjoitti minulle erittäin kauniin, harmaan
hylkeenpojan nahan. Me söimme navakasti, kestääksemme lähes viisi
peninkulmaa pitkän matkan.
"Pitääpä täyttää itsensä, ett'ei tarvitse syödä ennen kuin Vaasassa",
sanoi Finnis-Isakki, ja kyllä hän söikin niin paljon, että tavallinen
mies olisi sillä ruoalla tullut toimeen muutamia päiväkausia.
Norrskatin Isakki huomautti, että "kelvollisimmat pyyntimiehet syövät
pyyntiretkillä vähän aamulla, vaan vahvasti illalla".
"Onpa se asia miten sattuu", sanoi vanhus. "Finnis-Isakki söi vahvasti
sekä aamuin että illoin, mutta parempaa pyyntimiestä minulla ei ollut
koskaan niinä monena vuotena, kuin olin kipparina pyyntiretkillä." --
Hän nousi pois pöydästä ja pani kätensä ristiin, kuten hyvä tapa on
tehdä atrian jälkeen. Sitte hän alkoi sovitella tuolin selkälaudalta
yllensä pyhävaatteita.
Minä kiitin emäntää sopivin sanoin pitkällisestä vierailustani ja
kysyin, mitä saisin maksaa kaikesta hyvästä kestityksestä ja kaikesta
hänen suuresta vaivastaan. Samalla muistutin, että hänen kotinsa oli
joka päivä koko ajan ollut meillä kaikilla kokouspaikkana ja että hän
vaivojansa säästämättä oli niin huolellisesti pitänyt kaikki siistinä
ja puhtaana.
"En minä koskaan kärsi siivottomuutta", sanoi hän. "Maksakaa, mitä
ansainnee."
Rias-Matti, joka juuri koetti vetää kaulusta ylös kaulaan käärityn
villahuivin alta, keskeytti äkisti työnsä. "Teidän käyntinne Bergössä
katsomassa meitä hylkeenpyytäjiä on huvittanut meitä, ja jos itse
olette tyytyväinen matkaanne, on kaikki hyvin. Kiitoksia emäntä
saakoon, mutta rahaa siitä ei makseta yhtään." Ja siihen sen puheen
täytyi jäädä.
Minä otin kunnon emännän vähän syrjään ja kuiskasin vait'olon ehdolla,
että minä aioin Vaasassa otattaa Rias-Matista valokuvia. Hän hymyili
hyvillään. "Tottahan lähetätte yhden sellaisen valokuvan tänne
saarellekin", sanoi hän.
Minä ensin aioin kysyä Jukilta, mitä kaunis hylkeennahka maksoi, mutta
pelkäsin hänen ottavan sen epäkohteliaisuudeksi ja sen tähden kiitin
häntä vielä kerran siitä mieluisesta muistilahjasta.
Matin ja Jukin vaimot ja Ann-Ull seurasivat meitä rantaan. Siellä
olivat koolla kaikki, jotka eilisiltana olivat olleet Rias-Matin luona;
he tahtoivat sanoa minulle jäähyväsiä ja samalla tilaella kaupungista
minkä mitäkin. Yksi tahtoi tupakkaa, toinen nahkaa, kolmas kahvia ja
sokuria ja jotkut rommia, viinaa j.n.e. äärettömiin. Jokainen antoi
myöskin rahaa ostoksiin, mutta ei mitään luetteloa kirjoitettu, kaikki
vain pantiin hyvin harjautuneesen ulkomuistiin. Kaikki puhuivat
kovasti, että kuuluisi meren pauhinassa, Minä mielelläni muistelen
vilpitöntä ystävyyttä, jota kaikki osoittivat minulle erotessa.
Purjehdus Vaasaan.
Rias-Matti istahti pitämään perää, molemmat toiset siirtyivät
keulapuolelle, ja minulle komensi perimies: "Kiinni nuora!" Purjeet
pullistuivat, ja kohta sähisi vesi perässä ja kuohui keulassa. Me
laskimme pitkin saaren etelärantaa. Norrskatin Isakki ja toisetkin
osoittelivat yksinäisiä kiviä, joilta he olivat ampuneet rantahylkeitä.
Finnis-Isakki kertoeli, miten rantahylkeitä pyydetään verkoilla.
Rihmana käytetään silloin kolminkertaista hamppulankaa, niin paksua
kuin tavallinen purjelanka, ja silmät kudotaan niin, että on neljä
tuumaa solmujen väliä. Nämä verkot lasketaan ympäri sellaisista
kivistä, joille hylkeet tavallisesti nousevat. Ne sotkeutuvat verkkoon
joko jo kivelle pyrkiessään taikka toiselle puolelle alas sukeltaessaan.
Rias-Matti huomautti, että ainoastaan rantahylkeitä pyydetään sillä
tavalla, sillä harmaat hylkeet harvoin eksyvät sisäsaaristoon eikä
niitä pidä mitkään verkot eikä rihmat.
Finnis-Isakki kertoi kerran monta vuotta sitte myöhään keväällä,
jolloin ei enää monta suurta ajojäätä ollut Pohjanlahdessa, olleensa
pyytelemässä toisella pikku veneellä yhdessä rohkeudestaan kuuluisan
Ros-Jukin kanssa. Eräällä jäälautalla, joka jo oli "puolimätä", näkivät
he suuren harmaan hylkeen ylhäällä, mutta niin kaukana jään laidasta,
että pyssy ei kantanut. "Ros-Jukki läksi pyyntisauvan ja pyssyn
kanssa ryömimään lähemmäksi. Hän ampui ja osui kohti, mutta hylje
nosti päänsä ja heilutteli sitä sivulle ja toiselle, ja silloin me
näimme, että sillä oli hyljeverkko ympärillä, ja verkonlavut kalisivat
ja veri purskui. Minulla tuli aika työ pelastaessa sekä hyljettä
että Ros-Jukkia, ja läpimärjät me olimme, kuin sousimme takaisin
hyljeveneelle."
Puhaltelipa tuuli aika navakasti, ja kun meillä välistä oli laskettava
pitkät matkat ihan myötäiseen, koeteltiin siinä perimiehen voimia ja
tarkkuutta, mutta en huomannut vanhan Rias-Matin siitä rasittuvan
enempää, kuin merimies paraassa ijässään olisi rasittunut. Me moneen
kertaan tarjouduimme päästämään häntä levähtämään, mutta hän vastasi
olevansa tottunut aina istumaan perässä omassa veneessään.
Hupaisella purjehdusmatkalla sovittiin, että heidän piti jäädä yöksi
Vaasaan ja seuraavana päivänä tulla minun kanssani valokuvaajaan.
Meidän ehtiessämme perille levitti Pohjanlahteen laskeutuvan auringon
ruskottava valo lumoavaista kajastustaan kauniille uudelle kaupungille,
jonka vanha nimi kyllä säilyy ijankaiken.
Valokuvaus ja ero Vaasassa.
Illalla kokoutui monta metsämiestä hupaisaan illanviettoon
arvokasten "Bergön pyyntimiesten" ympärille. Sieltä erottiin vasta
paljon myöhemmin sitä aikaa, jolloin Rias-Matin oli tapa nukkua
lammasnahkapeitteensä alle. "Hyvässä seurassa", sanoi Matti, "pitää
vanhankin joskus osata olla nuori nuorten kanssa."
Pyyntimiehet makasivat yönsä erään bergöläisen luona, joka asui
käsityöläisenä Vaasassa.
Aamulla söimme aamiaista yhdessä ja menimme sitte valokuvaajaan. Kuvia
otettiin sekä ryhmissä että yksitellen. Rias-Matin piti "istua" monta
kertaa, koska ne puuhat houkuttelivat vanhusta nauramaan, niin että
hänen oli vaikea pitää elävää muotoansa hiljaa.