estääkseen ketään ottamasta puheen vuoroa sen jälkeen, kuin Rias-Matti
sai luetelleeksi ne bergöläiset, jotka olivat vanhoina hukkuneet
pyyntiretkillä. "Ettekö tule juomaan?" kysyi emäntä. Minä kyllä
käsitin, että hän tahtoi houkutella meitä tupaan, mutta me viihdyimme
hyvin siellä ulkona kauniissa kuutamassa.
Tuvassa seisoivat täydet lasit ja kupit rivissä pöydällä. Näyttääkseen
vierasvaraisuuttansa oli emäntä kaatanut yli reunain, niin että
taidokkaasti paikkaellut teevaditkin olivat puolillaan juomaa.
Hän käski joka miestä nimeltään ottamaan, sanoen: "Älkää säästelkö
sokuria, kyllä sitä riittää, vaikka teitä olisi vielä enempi."
Me veimme lasimme kanssamme ulos, minä asetin pullon "jamaikkaa"
rappusille niitä varten, jotka tahtoivat kaataa "vähän väkevää sekaan".
Emännällä oli ollut kylliksi aikaa keittää tee katkeraksi, mutta
täydestä se meni, ei sitä kukaan huomannut, sillä kaikkein mieli oli
kiintynyt keskusteluun, joka kosketteli näille miehille perin mieluista
ainetta.
Finnis-Iisakki vaati Rias-Mattia kertomaan onnettomuudesta "Hailuodon
jäämajassa", jolloin 70 Vöyrin vaimoa jäi yht'aikaa leskeksi.
Synninrangaistus Hailuodon jäämajassa.
Vanhus kertoi: "Ennen minä jo olen maininnut, että muinoin myöskin
vöyriläiset kävivät pyyntiretkillä. Kerran monta, monta, ehkäpä sata
vuotta sitte oli joukko venekuntia, yhteensä 70 nainutta pyyntimiestä
ja monta naimatonta, kokoutunut 'jäämajaan' eli 'kylmään pihaan'. Siksi
me sanomme sellaisia paikkoja, joissa jäät ovat röykköytyneet korkeiksi
seiniksi, niin että siinä on ikään kuin katoton huone. Pyyntimiehet
usein etsivät suojaa niistä jäämajoista purevilta merituulilta.
Hylkeetkin mielellään kokoutuvat sellaisiin paikkoihin, jos aukkoja on
lähellä jäässä taikka se paikoittain on niin ohutta, että ne voivat
omalla tavallaan käsillänsä sorvata siihen reikiä, noustaksensa ylös."
Suusta suuhun kulkenut tarina Hailuodon jäämajan tapauksesta kertoo,
että vöyriläiset olivat kaivaneet reikiä viinalekkereihinsä, saadakseen
helpommin imetyksi viinaa, sitte juopuneen ja pitäneen syntistä puhetta.
Punainen hansikas putosi taivaasta, ja eräs kippari otti hansikkaan ja
katseli sitä vakavana, mutta toiset nauroivat. Silloin kuului ääni,
kovempi kuin myrskyn pauhu, hitaasti lausuvan nämä sanat:
"Sinä nuori mies, joka hansikkaan otit, pidä varasi ja lähde rauhassa."
"Lähde pois täältä, sanoi ääni", huomautti Ullus-Gabbel, mutta useimmat
arvelivat, että tottahan Rias-Matti, joka oli vanhin, sen myöskin
paraiten tiesi.
Vanhus jatkoi: "Kippari, joka oli korjannut hansikkaan, läksi pois
majasta ja kaikki hänen pyytäjänsä purkamaan telttaa. Eivät he
monta askelta ehtineet astua, kuin jäämaja hirvittävällä rytinällä
kaatui kokoon ja hautasi kaikki siinä olijat. Pelastunut venekunta
pysähtyi kauhuissaan ja kippari luki vavisten Herra siunatkoon. Sitte
he ottivat muista teltoista, jotka nyt olivat miehittä, pyssyt ja
muut arvokkaimmat tavarat, sovittivat ne omaan hyljeveneesensä ja
purjehtivat kotiinsa Vöyriin, jossa tuli suuri suru; ei siellä koskaan
unhoteta synninrangaistusta Hailuodon jäämajassa. Monta Vöyrin miestä
läksi korjaamaan telttoja, mutta myrsky oli särkenyt jään, ajanut
kaikki Pohjanlahdelle ja murskannut kaikki veneet."
Joukko nuorukaisia seisoi rappusten edessä hartaasti kuunnellen
Rias-Matin kertomusta. Minä kysyin, olivatko he valmiit kohta lähtemään
pyyntiretkille, ja he katsahtivat toisiinsa tavalla, josta kyllä näkyi,
että he kyllä olivat selvillä siitä asiasta.
"Kyllähän halu houkuttelee, mutta pitää ensin varttua valmiiksi
mieheksi", sanoi Norrskatin Isakki.
"Minä tulin täysikäiseksi samana vuonna, kuin ensi kerran läksin
pyyntiretkelle", sanoi Rias-Matti.
Minä nyt kehoitin miehiä tulemaan tupaan täyttämään lasejansa ja pyysin
muistorikasta Mattia kertomaan retkiänsä. Kuin kaikki ehdimme istuutua
pöydän ympärille ja juoda vanhuksen onneksi, alkoi hän.
Haaksirikko Finnin luodolla.
Kaksitoista vuotta minä olin pyytäjänä ja hyvä onni minulla oli
retkillä. Minä saatan sanoa, että olin kelvollinen pyssymies, ja moni
luuli minun tuottavan onnea sille venekunnalle, jossa minä olin. Kaikki
kipparit sen tähden tahtoivat mielellään minua kanssansa. Enimmäkseen
minä retkeilin setäni Erik Nymanin kanssa. Joka kevät me toimme kotiin
runsaan lastin ja kaikki miehet terveinä.
Ensimmäisenä vuonna, kuin minä olin kipparina, vuonna 1837, tapahtui
suurin haaksirikko, kuin minä olen nähnyt ja kokenut. Me oleksimme
kahden viikon kuluttua pyynnin alusta Grynskärin ja Gåshällanin
seuduilla 4 peninkulman päässä Bergöstä. Kiikarilla näkyi 8 eri telttaa
ja pyyntikävelyillä tapasimme usein toisten venekuntain miehiä.
Jokapäiväinen saalis oli ollut hyvä ja ilma kaunis ja tyyni, öillä kova
pakkanen, päivillä auringonpaiste. Maaliskuu on usein kauniin ulkona
merellä, mutta jääsokeutta pitää varoa. Meillä oli silläkin kerralla
yksi mies makaamassa veneenpohjassa ihan sokeana, silmät paisuksissa ja
pakottavina.
Maaliskuun 20 päivänä, muutama tunti ennen auringon nousua alkoi
koillisesta kohota pimeitä pilviä, sellaisia onnettomuutta ennustavia,
joilla ei näy tarkkaa rajaa ylös taivaalle päin. Sellaiset ne siihen
vuoden aikaan tullessaan tuovat lumipyryä. Me kiireimmiten panimme
kokoon teltan ja lastasimme veneesen saaliin, monta kymmentä harmaata
hyljettä, jotka olivat lumeen haudattuna veneen vieressä.
Ennen kuin saimme veneen ihan valmiiksi vedettäväksi jään reunaan,
johon oli neljännespeninkulma matkaa, oli jo myrsky päällämme,
lennätellen jäänhilsettä ja lunta niin tiheään, että hämärässä emme
nähneet sylenkään päähän eteemme. Jää särkyili kamalasti räiskyen.
Vähällä olimme joutua haaksirikkoon jo ennen, kuin saimme veneen
avoveteen ja purjeen ylös.
Kuitenkin se onnistui meille sanomattomalla vaivalla. Kohta olimme
avovedellä eikä enää ollut jäihin särkymisen vaaraa, vaan myrsky
kiihtyi hirveän nopeasti aivan rajuksi, ja vei meitä suoraan ulos
avaralle Pohjanlahdelle. Joka mies oli vakuutettu, että se oli meidän
viimeinen matkamme, mutta ei kukaan uupunut raskaassa työssä pumpuissa.
Pikku veneet myrsky jo aikaisin aamulla vei pois, ja raskas hyljeamme
työnnettiin kohta samaa tietä. Kun masto purjeineen meni mereen, täytyi
työntää sinne lastikin, sillä kun vene ei totellut peräsintä, hyökyivät
aallot lakkaamatta yli laidan, ja ell'emme ajoissa olisi saanut pystyyn
varamastoa ja siihen pientä purjetta, niin emme olisi jaksaneetkaan
pitää pumpuilla ja muuten ammentamalla venettä tyhjänä. Jäähilse teki
meille suurta vastusta, sitä kokoutui kasoittain veneen kokkaan.
Jääsokeutta sairastava Raippaluodon poika säälitti meitä hyvin. Me
muut olimme kovassa työssä pelastamassa henkeämme, mutta hän makasi
avuttomana ja kipuja kärsien. Joka kerran, kuin myrsky viskasi venettä
aallonharjan poikki ja vettä tuli sisään, tunsi hän kuoleman esimakua
ja siunaeli itseään. Usein huusi hän: "Rias-Matti, joko nyt loppu tuli?"
"Minä koetin rohkaista häntä ja kehoitin luottamaan Jumalan huolenpitoon
ja kumppanien ponnistuksiin. 'Eihän vene vielä edes rutisekaan', sanoin
minä, 'sen onkin tehnyt itse Hollkullan Jossi.'
"Pahin vaaramme oli se, että purjeemme oli liian pieni suuren veneen
oman tuulialan rinnalla ja että vene ei totellut peräsintä, milloin
noustiin aallon pohjasta ylös harjalle, niin että me monesti syöksyimme
syrjittäin harjain ylitse. Moneen kertaan koetettiin purjehtia sen
verran viistoon, että vene olisi hiukan kallellaan ruvennut tottelemaan
peräsintä, mutta aallot aina viskasivat meidät aivan poikittain myrskyn
eteen. Silloin sieti ponnistella ennen kuin vene kääntyi jälleen
oikealle suunnalleen ja peräsimelle saatiin vähäkään tukea vedestä.
Samalla venettä lakkaamatta ammennettiin millä hyvänsä astioilla,
kuin kukin käteensä tapasi. Pumput olivat sitä paitsi lakkaamatta
työssä. Lumipyry lakkasi illan tullen, mutta pakkanen kiihtyi ja jään
kasvaminen veneesen teki meille suurta haittaa.
"Päivän pitkään näimme toisistakin hyljeveneistä monta ja yksi venekunta
oli puolenpäivän aikaan ollut ihan likellä meitä, mutta sitäkin näkyi
ainoastaan silloin, kuin satuimme yht'aikaa syöksymään aallonharjojen
ylitse. Kun heitä sen jälkeen ei enää näkynyt, käsitimme me heidän
matkansa loppuneen, ja valmiit me olimme ottamaan vastaan samanlaista
loppua itsekin.
"Ihmeellistä, että meidän voimamme eivät vielä olleet lopussa pimeän
tullessakaan.
"Minun täytyi ankarasti käyttää kipparinvaltaani, kun käskin, että
kahden miehen kerrassaan piti vuorotellen etsimän virkistystä
voimilleen makuusäkistä; ei kukaan olisi mielellään tahtonut lähteä
ijankaikkisuuteen niissä kääreissä. Paksar-Erkki, hän, joka sittemmin
hukkui jään laitaan saaren viereen, sanoi, ryömittyään vastahakoisesti
säkkiin: 'hyvää yötä, Rias-Matti, me ehkä tapaamme toisemme meren
pohjalla.'
"Auringon laskeutuessa hajautuivat pilvet, mutta myrsky oli pikemmin
kiihtymässä kuin heikkenemässä. Myöhemmin nousi täys'kuu, ja sen
valkoinen valo näkyi ja sammui pilvien halkeamista kuin vilkkumajakka.
Pimeistä pitkistä kuohuaaltojen laaksoista nousimme kohti taivasta
harjoilla kohiseviin kuun valossa välkkyviin hopeakoskiin ja sitte taas
syöksyimme huimaavaa vauhtia alas. Kuolema silmäin edessä värisin minä
kauhusta ja ihastuksesta, sillä kaunis ja juhlallinen on vihastunut,
väkivaltainen meri, kuin taivaan myrskyt mylleröivät sen rauhaa.
Mitä likempänä kuolema on, sitä vilkkaammin virtailee elämän kaipaus
läähättävässä sielussa, ja kaikki aistimet valvovat ihmetellen Jumalan
suurta työtä.
"Sairas pyytäjä Niilo oli lakannut valittamasta. Luullakseni hän oli
sielunponnistuksista, joita hän kivuissaan kärsi, nukkunut tai ehkä
vain uupunut horroksiin, sillä vasta aamun tullessa, jolloin myrsky
oli kiihkeimmillään, heräsi hän siitä, että hyökylaineet huuhtelivat
häntä. Alinomaisesta komentamisesta niille, joiden piti yhdellä airolla
autellen estää venettä vaarallisista äkkikäännöksistä, oli minun ääneni
jo ihan käheä. Suurinta varovaisuutta tarvittiin, ett'ei airo jäisi
kiinni hankoihin ja kallistaisi venettä, jolloin suuri aalto olisi
yht'äkkiä voinut hukuttaa meidät.
"Pumppuaminen ja ammentaminen oli alinomaisena työnä. Jos minä en
ajoissa olisi huomannut välttämättömäksi kahden miehen kerrassaan
levähtää ja voimistua, niin olisivat nyt jo kaikki olleet uuvuksissa;
mutta yhä kuitenkin vastustelivat ne, joiden oli vuoro ryömiä säkkiin.
Totellaan sentään aina kipparia, ja kaikki kyllä käsittivät, että
voimia meillä tarvittiin, jos tahdoimme pysyä heti uupumatta ja
hukkumatta. Minä sain itsekin kokea, miten vaikea oli toimetonna
syöksyä vaarallisesta silmänräpäyksestä toiseen, sillä auringon nousun
edellä, kuin jo olin koko vuorokauden yhtä päätä istunut kiinni
peräsimen varressa, väsyivät käteni ja Paksal-Erkki minut päästi
levähtämään."
"Kokenut kyllä tietää," sanoi Jonk-Err, "miten perässä istuminen
koettelee miestä, kuin myrsky ajelee hyljevenettä merellä."
"Jos silloin on liian pieni myrskypurje, niin että vene ei tottele
peräsintä, niin pitääpä siinä olla kokenut ja sukkela kippari, joka saa
veneen ja miehet pelastetuksi", sanoi Norrskatin Isakki.
"Kuinkas sitte kävi?" kysyin minä, ollen kiihkeä pidättämään
Rias-Mattia laveassa kertomisessaan tästä hänen ensimmäisestä ja
vaarallisimmasta pyyntiseikkailustaan.
Vanhus istui selkä suorana, vasen käsi nyrkkinä polvella, oikeassa
kauan maistamatta unohtunut lasi, joka seisoi hänen edessään pöydällä.
"Meitä myrsky sillä tavalla viskeli aallolta toiselle yli koko
Pohjanlahden", alkoi hän uudestaan.
"Te pysähdyitte siihen, kuin Paksal-Erkki päästi teidät peräsimestä."
"Niin se olikin", sanoi hän. "Minä vaivuin makuusäkkien päälle maston
etupuolelle sairaan Niilon viereen. Kuinka sinä voit, Niilo?" sanoin
minä.
"Minä olen valmis, sanoi hän; jos myrsky ei taukoa ennen, kuin tulemme
jääpilstaleiden laitaan Ruotsin rannalle, niin on minun loppuni
tiedossa. Jos te muut pelastutte ja palaatte kotirannoille, niin viekää
terveisiä ja sanokaa minun kuolleen suuressa tuskassa. Vaikea on erota
täällä sellaisissa kivuissa ja pakotuksissa, voimatta näkevin silmin
katsoa ylös taivaasen. Minä olisin mielelläni tahtonut elää kauemmin.
"Hän oli jo kauan sitte lakannut tuntemasta mitään pelkoa veneen
pahoista kallistumisista taikka aaltojen hyökymisistä hänen päällensä.
Vähemmän hän myöskin aristeli päivänvalon ja myrskyn vahingollisuutta
veristyneille silmille, eikä hän kuunnellut minun kehoituksiani, että
hänen pitäisi koettaa kärsivällisesti lievittää kipujansa ja odottaa
paranemistansa suojassa tuulelta kumarassa etuteljon alla, kuten
tavallista on.
"Lyhyin sanoin meidän keskustelumme kävi, sillä joka hetki seisoi
kuolema silmäimme edessä, eikä yhtään käynyt keskeyttää kenenkään
ponnistuksia, kun jokaisen piti olla valmis ottamaan minä hetkenä
hyvänsä vastaan pahinta hengen vaaraa. Lepo ei ollut minullakaan
muuta kuin jäsenien, sillä kiihtyneillä sielunvoimilla minä tajusin
lakkaamattomat hyökkäykset, joilla kuolema uhkasi meitä raivoavassa
meressä."
Vanhus katsoi vakavasti minuun ja vetosi sitte muihin sellaista
kokeneihin pyyntimiehiin. "Me olemme kaikki olleet sellaisilla
matkoilla ja me tiedämme, että elämä on kallis, kun on kestetty koetus
kiivaassa taistelussa kuolemaa vastaan", sanoi hän.
"Ja kuolema on kallis, kun on Rias-Matin tavalla kestetty koetus
elämässä", pistin minä väliin.
"Niin se on, kuin meidän vanha Matti puhuu", sanoi Jonk-Err.
"Lähellä kuolemaa on jokainen meistä ollut," sanoi Ullus-Gabbel, "mutta
jos niin pitäisi käydä, että minun täytyisi jäädä pyyntiretkelle, niin
kyllä minä tahtoisin nähdä meren ja taivaan viime hetkenäni; Niilolla
oli pahin hätä, hän kun oli jääsokeana."
"Kuinkas se retki sitte päättyi?" kysyi Norrskatin Isakki.
"Niin se kävi, että kaikki purjehdus pysyi kerrassaan mahdottomana,"
vastasi Rias-Matti, "sillä turhaa vaivaapa oli veneen
ohjaamisponnistukset. Suurimmalla vaivalla saimme pidetyksi veneen
pystyssä ja käännetyksi aina perän kohti myrskyä lakkaamattomassa
myrskyn viskelemisessä.
"Päivällä, kuin jo olin jälleen istumassa peräsimen vieressä, huomasin
meren ja taivaan rajan lounaassa ihan suoraan myrskyn alla välähtelevän
valkoiselta ja huusin silloin toisille: muutaman tunnin kuluttua olemme
ajojäissä, ja siihen me hukumme, ell'ei ihmettä tapahdu. Niilo pyysi
jotakuta meistä lukemaan virttä, kun vielä oli aikaa. Paksar-Erkki,
joka silloin oli lepäämässä yritti alottamaan yhtä niistä virsistä,
joita me usein luemme pyyntiretkillä, mutta jo parin säkeen perästä
paiskasi iso hyökylaine veneen puolilleen vettä, niin että joka käsi
tarvittiin estämään uppoamista. Saimme vielä silläkin kerralla veneen
melkein tyhjäksi, vaan silloin toinen aalto aina lisäsi työtä.
"Valkoiset kuohut tuolla ajojäiden seassa alkoivat näkyä yhä selvemmin
ja sitä mukaa väheni pelastuksemme toivo.
"Auringon vähän alettua keskikorkeudestaan näytti myrsky hiukan rupeevan
heikkenemään, ja me koetimme kaikin voimin ohjata alas Ahvenanmerelle,
niin että myrsky puhalteli hiukan vasemmalta takaa, toivoen siten
välttävämme tai ainakin viivyttävämme vaarallista joutumistamme
ajojäihin. Mutta samalla kasvoi veneen täyttymisen ja mereen hukkumisen
vaara, eikä pieni purje kuitenkaan estänyt myrskyä kuljettamasta meitä
mielensä mukaan. Ei siinä auttanut mikään, täytyi laskea vain kohti
jäitä.
"Viimein havaitsimme ja tunsimme Finnluodon keskellä aaltoilevia
ajojäitä, jotka olivat sille röykköytyneet kokonaisiksi vuoriksi.
Me olimme siis Geflen lahdessa. Finnluoto on 7 peninkulman päässä
manteresta.
"Monta hyljevenettä näkyi edellämme, mutta koska me näimme ainoastaan
ne, joita myrsky paraillaan heitti aallon harjan ylitse juuri silloin,
kuin itsekin olimme harjalla, niin emme osanneet arvata kuinka monta
niitä oli. Aina siitä asti, kuin lumituisku lakkasi, olimme usein
pitkällä merimatkalla nähneet jonkun veneen. Lähestyessämme ajojäitä
näimme muutamia venekuntia jo taistelemassa lähellä Finnluotoa
pauhaavien jäiden keskellä, toisia oli lähempänä edessämme ja
sivullamme. Kaikki koettivat nyt pelastua luodolle.
"Meillä oli vielä pari meripeninkulmaa matkaa jäihin ja me huomasimme
myrskyn yhä enemmän heikkenevän. Me emme jaksaneet estää aaltoja
heittelemästä meitä yhä lähemmäksi, mutta nyt jo kuitenkin saatoimme
kääntää keulan vastatuuleen ja ankaralle soudulla viivyttää
joutumistamme jäihin. Toisista veneistä oli moni tehnyt samoin kuin
mekin, ne olivat laskeneet alas myrskypurjeen ja sousivat hengen
edestä. Niilo oli kuunnellut meidän keskusteluamme, hän nousi nyt
istumaan ja huusi: Rias-Matti, onko vielä pelastuksemme mahdollinen? --
Herralle ei mitään ole mahdotonta."
Vanhus oli vaiti hetkisen ja jatkoi sitte minulle erittäin puhuen:
"Minä en jaksa niin tarkkaan, kuin teidän tähtenne tahtoisin, kuvailla
toivottomia ponnistuksiamme ajojäissä aina seuraavaan aamuun saakka,
jolloin myrsky jo oli tyyntynyt ja suuri onnettomuus Finnluodolla
tapahtunut. Yksi venekunta hukkui väkineen kaikkineen ajojäihin, toinen
venekunta oli hukkunut jo ennen Pohjanlahdella ja meidän veneemme
särkyi, mutta me pelastuimme kaikki toiseen veneesen, jonka sallimus
hädän hetkenä tai lähellemme. Niilo pelastui siten, että sidoimme irti
leikatun purjenuoran hänen kainaloihinsa ja Paksar-Erkki ja minä sen
avulla pidimme häntä ylhäällä, kunnes meidät pelastettiin. Hän eli
kauan ja kävi monella pyyntiretkellä sen jälkeen."
"Hänen poikansa, myöskin Niilo nimeltään, oli minun kanssani
pelastamassa Vilhelm Enströmiä silloin, kuin hän palellutti jalkansa",
sanoi Ullus-Gabbel.
"Kuinka sitte pelastuitte Finnluodolta?" kysyin minä.
"Kolme venettä ja 16 miestä hukkui, muut veneet kärsivät enemmän tai
vähemmän vahinkoa ja kaikki lasti joutui hukkaan. Kaksiviidettä miestä
pelasti henkensä, mutta ei kukaan päässyt ilman verisiä ruhjehaavoja.
Paitsi niitä venekuntia, joista kaikki miehet hukkuivat, hukkui muista
ainoastaan kaksi miestä. Jäljellä olevat kuusi venettä laitettiin
kuntoon, ja niillä purjehdimme hiljaisessa etelätuulessa meren yli ja
saimme vielä hyvän saaliin ajojäistä, jotka pysyivät kevätsulamiseen
asti meidän kotirannoillamme. Enimmät hylkeet sillä retkellä tapettiin
nuijimalla, sillä paljo ampumaneuvoja ja monta pyssyä oli joutunut
mereen Finnluodolla."
Vanhuksen vaiettua olivat kaikki muutkin kauan vaiti ja kaikkein
silmissä näkyi harrasta myötätuntoisuutta, jolla he olivat seuranneet
kunnian arvoisen, valkotukkaisen Rias-Matin vilkasta kertomusta
ensimmäisestä ja pitkällisimmästä hengenvaarastaan pyyntiretkillä.
Pikakirjoittajalla olisi ollut arvokas tehtävä kiinnittäessään
paperille yksinkertaiset, voimakkaat sanat ja kuvaukset, joita hän
lateli esiin muistostaan.
Keskusteluja ja kertomuksia onnettomuuksista pyyntiretkillä.
Me joimme kaikki Rias-Matin onneksi ja miehet antoivat sitte lasinsa
vaimoilleen, kuten Bergössä on tapana.
Norrskatin Isakin vaimo pysähtyi lasi kädessä minun eteeni ja sanoi:
"Kyllä arvaatte, että täällä kotona saarella on vaikea olo, milloin
miehillä on myrsky merellä. Me emme hädässämme voi muuta kuin lapset
ympärillämme rukoilla Jumalaa miestemme puolesta ja sitte tuskaisessa
levottomuudessa odotella, kunnes ne palaavat, jotka eivät ole jääneet
mereen, Isakki on palannut, mutta olenpa niiden surusta, jotka ovat
kadottaneet miehensä, kylliksi nähnyt, miltä tuntuisi, jos hän kerran
jäisi tulematta."
"Jumalan olkoon kiitos minun puolestani", sanoi emäntä, ottaen
vanhuksen lasin. "Minä näin ensimmäisen mieheni kuolevan kotisänkyyn ja
saanen kyllä sen ilon, että näen vanhan Matin tekevän samoin."
"Kyllä minunkin luullakseni te saatte sen ilon", sanoi Rias-Matti ja
kaikki yhtyivät hänen hyvänlaatuiseen nauruunsa.
"Olkaapa vääntelemättä sanojani", sanoi emäntä, pannen lasin
maistamatta pöydälle. Hän ojensihe ja katsoi naisiin, jotka
istuivat uunin nurkalla. "Ei täällä ole yhtään nuorta vaimoa, joka
sydämmellisemmin suree miestään kuin minä, kuin Matti täältä lähtee."
"Sen tietävät kaikki ja minä paraiten", sanoi valkopäinen vanhus. "Ja
muuten, kyllä te hoitelette minua niin, että hyvin näkyy, että tahdotte
pitää minua kauan elossa."
Rias-Jukki sanoi, ikään kuin vaihtaakseen puheenainetta: "Kerran oli
isä jo lähteä pois meiltä ihan minun näkyvissäni. Se oli 1854, kun
jouduimme haaksirikkoon Östholmassa Ruotsin rannalla."
Vanhus katsoi kauan ja vakavasti poikaansa, vaan pysyi vaiti.
Jukki jatkoi: "Meitä oli kaksi venekuntaa sillä retkellä yksissä. Isä
oli kipparina meidän veneessämme ja Paksar-Erkki toisessa. Me olimme
oleskelleet jäillä Norrkallanin tienoilla 6 peninkulman päässä Bergöstä
luodepohjoista kohti ja meillä oli 13 kymmentä hylkeitä veneessämme.
Toisella venekunnalla oli vielä enempi. Ilma oli ollut kaunis aina
retken alusta asti, mutta viime päivinä oli se muuttunut, ja eräänä
aamuna nousi aurinko, pahannäköinen kajastus ympärillään. Noin kello 12
aikaan tapasi myrsky yht'äkkiä meidät."
Rias-Matti virkkoi väliin: "Ja se oli juuri Marianpäivänä, ja joka
mies oli kotona teltan luona teurastelemassa hylkeitä ja erottelemassa
rasvoja, joita oli kasoissa veneen vieressä. Jumalanpalvelus oli jo
aikaisemmin pidetty." Hän antoi Jukin kertoa edelleen.
"Kiireesti ja vaivalla lastattiin rasva ja nahat veneesen ja teltta
rikottiin. Oli runsas neljännespeninkulma matkaa jäänreunaan ja venettä
vedettiin jäätä myöten niin kiireesti, kuin suinkin jaksoimme. Mutta
myrsky oli jo särkenyt jäätä laidasta ennen, kuin me ehdimme sinne,
niin että me odottelimme, kunnes irtonaiset jääkappaleet läksivät
ajelehtimaan. Viimein pääsimme onnellisesti avoveteen. Muistanpa
varsin hyvin, miten kiihkeä myrsky jo silloin oli, mutta meri ei vielä
lainehtinut korkealla. Mannerjäästä irtautuneet ajojäät saimme hyvästi
kierrellyksi, mutta sitte kiihtyi myrsky hillittömän kiihkeäksi, ja
yht'äkkiä katkesi masto ja meni purjeineen mereen, että ei auttanut muu
kuin leikellä poikki nuorat."
"Oli se kova päivä sekin", sanoi Rias-Matti.
Jukki jatkoi, ikään kuin erittäin minulle: "Me pyyntimiehet olemme
kaikki olleet laskemassa myötämyrskyyn, ja isä jo kertoi teille,
millainen se tanssi on. Me työnsimme mereen ensin lastin, sitte
rasva-ammeen, ja joka mies oli joko pitämässä venettä tyhjänä vedestä
taikka airoissa kipparin komennon mukaan estämässä venettä kääntymästä
poikki myrskyyn."
Vanhus keskeytti: "Hämärän tullessa oli rajumyrsky täynnä märkää
lunta, niin sakeana, että minä perästä en enää nähnyt eteen sattuvia
kuohulaineita. Ammentajat eivät mättäneet pois vettä, vaan lumisohjoa
veneestä."
"Myrsky päiväpaisteisella merellä," sanoi Finnis-Isakki, "silloin edes
näkee, mitä on tulossa, mutta lumimyrsky pimeässä, se on hirvakka."
"Ja sitte kestää niin kauan päästä meren yli", sanoi Norrskatin Isakki.
"Kun purjehditaan hyvällä tuulella lyhyessä ajassa meren yli, niin
viivytään kaksi vertaa silloin, kuin aallot heittelevät tyhjää venettä."
"Välistä se seisoo kuin siirapissa aallonnotkelmassa, kunnes se
yht'äkkiä heilahtaa kuohuvalle harjalle", virkkoi Ullus-Gabbel.