akan silmät suurenevat, kuin näkee vanhan ukkonsa paperipalasella."
Toimitettuaan monet ostoksensa tulivat he ravintolaan, jossa minä
asuin. Olipa heillä kullakin koko kasa eri kokoisia kääröjä.
"Me tulemme nyt sanomaan teille kiitoksia ja hyvästi", sanoi
Rias-Matti. Minä läksin heidän kanssaan venerantaan.
"Tietäkää, että olette aina mieluinen vieras, milloin tulette meidän
saarellemme", sanoi Norrskatin Isakki.
"Se on tosi, se", säesti Finnis-Isakki.
"Jääkää hyvästi!" sanoi kahdeksankymmenvuotias, ojentaen kovan kätensä.
"Minä elän mielelläni, mutta minun aikani ei voi enää olla pitkä.
Kiitoksia hyväntahtoisesta käynnistänne minun isäini saaressa. Me ehkä
emme tapaa toisiamme enää toiste."
Minä seisoin hetkisen rannalla, katsellen kallistelevaa venettä. Sillä
oli edessä pitkä luovinta syksyiseen vastatuuleen, joka oli koonnut
voimia matkallaan Pohjanlahden yli.
Ajatukseni kävivät tähän suuntaan: Monisatavuotinen sopuisa rakkaus
synnyinmaahan on paras takaus, että ajan hyökylaineet eivät murra
varustusta, jonka karaistunut siveys ja koeteltu miehuus niin
ruotsalaisilla rannikoillamme kuin suomalaisilla seuduilla syvälle
sisämaahan asti panevat vaaroja vastaan, joita sisällinen eripuraisuus
ja ulkonaiset uhkaukset voivat loitsia esiin.
Minä jo samana päivänä matkustin kotiseudulleni Hämeesen erittäin
tyytyväisenä käyntiini "Bergön pyyntimiesten" luona.