saattoivat he minua ulos, ja siellä kauppias huusi esiin vaununsa ja
sanoi: Ettehän te, Rias-Matti, osaa kaupunkiin, käykää nyt istumaan,
niin saatte ajaa Laivasillalle.
"Kiitoksia paljon, sanoin minä, ja siinä me erosimme.
"Kun pysähdyimme Laivasillan luo, kiitin minä herraa, joka kuskasi
minua, ja läksin astumaan hyljeveneelle, herätin toiset ja sanoin: Nyt
minulla on rahat taskussa ja nyt me lähdemme vesille.
"Kaunis ilma meillä oli matkalla, ja viiden päivän päästä laskimme tähän
rantaan, ja omaisemme olivat rannalla vastassa. Jukki, jolla nyt on pää
harmaassa, oli silloin pikku poika tyllerö."
"Vanha Matti on nähnyt paljon maailmassa", sanoi emäntä.
"Kyllä, kyllä on," sanoi Jonk-Err, "ja hän muistaa, mitä on nähnyt, ja
hän on aina katsellut hyvillä silmillä eikä koskaan pahoilla."
Sill'aikaa kuin Rias-Matti kertoi Tukholman matkaansa, oli Norrskatin
Isakki istunut ja selaillut kertomusta karhunpyytäjästä Heinäkankaasta,
ja toiset nyt kehoittivat häntä jatkamaan siitä, johon hän eilisiltana
oli lopettanut lukunsa siitä metsämiehestä. Isakki olikin vain
odottanut tätä lomaa ja alkoi heti sanella arvokkaasti ja juhlallisesti.
Minä en ollut hyvilläni tästä poikkeamisesta pois siitä keskustelun
suunnasta, joka olisi paremmin soveltunut minun tarkoituksiini, mutta
minä maltoin mieleni. Isakki pääsi sen jakson loppuun karhuntappajan
kertomuksessa, jossa hän vietti talvisen yön salolla honkain juurella
kituvan tulen ääressä, rohkea karhukoiransa sivullaan ja kaadettu karhu
päänalusena.
"Ei hänellä siinä ollut mikään paha olla, luulen minä", sanoi Jonk-Err.
"Ei, kyllä Vilhelm Enströmin olo oli tukalampi, kuin Ullus-Gabbel
pelasti hänet, kun hän jo makasi kuoleman kourissa tapetun hylkeen
päällä kulkevalla jäälautalla", huomautin minä.
"Emme me luulleet hänessä enää olevankaan henkeä," sanoi Ullus-Gabbel,
"mutta kuin kaadoimme viinaa häneen, niin virkosi hän kuitenkin." Hän
kertoi lyhyesti sen tapauksen ja pyyntimiesten vaarat ajojäissä siinä
kovassa myrskyssä.
Nyt oli lauantai-ilta, monta vaimoa oli vähitellen saapunut tupaan ja
seisattunut ryhmään uunin luo, päähuivit kädessä ääneti kuuntelemaan
miesten puhetta. Tuon tuostakin miehet ääneti ojensivat lasejansa
vaimoilleen, jotka maistelivat imelää, vaan väkevää juomaa. Jopa oli
aika kulunut myöhäiseksi, ja vieraat läksivät kotoihinsa.
Hyvästellessä minä kehoitin pyyntimiehiä palaamaan huomenna
iltapäivällä, sillä minä tahdoin kirjoittaa muistiin heidän
kertomuksensa pyyntiretkien seikkailuista. "Sunnuntainahan teillä
on hyvä aika", sanoin minä. "Näyttääpä olevan sunnuntai joka päivä
niin kauan, kuin te olette täällä Bergössä", virkkoi hyvänluontoinen
Rias-Matti.
Minä saatoin Norrskatin Isakkia aina hänen kotiinsa asti. Sakeata sumua
kohosi merestä, himmentäen kuun valoa; tuuli oli tyyntynyt ja meren
pauhu oli vähenemässä.
"Jos sumu painuu maahan aamun tullessa, saamme huomiseksi kauniin
päivän", sanoi Isakki. Me sovimme, jos hänen ennustuksensa kävi
toteen, lähteä huomenna soutelemaan veneellä ja koettamaan ampua
jotakuta hyljettä.
Minun palatessani Rias-Matin asuntoon oli emännällä illallinen valmiina
pöydällä. Heti vahvan atrian jälkeen kävimme levolle ja nukuimme
paikalla, ukolla purutupakkaa suussa.
Soutelu merellä ja hylkeen ammunta.
Aikaisin aamulla minun herätessäni oli emäntä jo pessyt lattian ja
siistinyt tuvan, niin ett'ei näkynyt merkkiäkään monien vierasten
olosta siellä eilisiltana. Ukko istui uunin edessä, puolikuppinen
kädessä. Ovi selkoseljällään tuuletettiin tupaa, niin että tuntui
melkoisen kylmältä. "Ei saa olla siivotonta pyhäpäivänä eikä muuten
arkenakaan", sanoi emäntä kylväessään katajanhavuja ja kuivattua
minttua lattialle. Kun ovi suljettiin, vaikutti suuri tuli pian, ja
minä sain tuota pikaa vaatteet ylleni. Minun peseytyessäni haisteli
emäntä minun saippuatani ja huomautti, että sillä oli "kelvottoman
hieno ja hyvä haju", Rias-Matti ja minä läksimme yhdessä ulos
rappusille tarkastelemaan ilmaa. Sumu oli kadonnut, ilma tyyni, ja
lumi oli yöllä sulanut. Meren huokuminen kuului välipäiten, ilmoittaen
maininkien harvakseen vyörymistä rantaan nukkuneen myrskyn jälkeen.
Lännessä vielä pilkisteli tähtiä tummalla taivaalla, mutta idässä päin
kalpea valo ennusti uutta päivää.
Me vielä seisoimme ulkona, kun Norrskatin Isakki jo tuli, pyssy
kummassakin kainalossa. Hän kiirehti minua pian valmistautumaan lähtöön
ja arveli ilman antavan hyvää toivoa jonkun rantahylkeen tapaamisesta
"hyljekivillä". Minä pukeuduin vahvempiin vaatteihin ja panin mukaan
evästä.
Kymmenessä minuutissa ehdimme alas rantaan. Pieni vene, Isakin
pyyntiretki-varuksiin kuuluva, oli vedettynä piikivi-soraiselle
rannalle, johon meri oli viskellyt joukottain raakunkuoria. Me
työnsimme veneen ulos rannasta juuri samana hetkenä, kuin auringon
ylälaita pilkisti näkörajan takaa. Sinä aamuna tulikin kaunein auringon
nousu, kuin koskaan olen nähnyt. Kaikenkarvaisina heijastuivat säteet
pitkistä, harvakseen vierivistä, sileistä maininkiaalloista ja meren
päällä vielä siellä täällä viivähtävästä sumusta. Me sousimme taikka
oikeastaan vain Isakki sousi pysähtymättä kokonaisen peninkulman
Moikipään karille, mutta ei missään näkynyt ainoatakaan hyljettä
ylhäällä makaamassa.
Auringonnousu-näytelmä muuttelehti, kunnes viimein kirkas lämmittävä
paiste levisi taivaalle ja merelle, jättäen vain vähäisiä
kirkkaansinisen ja teräsharmaan vivahduksia läntiselle näkörajalle,
jossa yön sumut hitaasti haihtuivat auringon lämmön tieltä.
Me nousimme lukemattomista meren kuohun hivuttelemisista sileäksi
hankautuneelle kalliolle, jolla oli vaalea pähkinän karva, kuten
tavallista saariston äärimmäisillä kareilla. Kauan oli sielläkin
turha kaikki tähysteleminen kiikarilla, ei yhtään hyljettä näkynyt
lukemattomilla kivillä, jotka kohosivat merestä Moikipään luodon monien
pikku kallioiden ympärillä.
Kirkkaan meren kohoileminen ja vaipuminen rauenneen mainingin
jälkeen väheni vähenemistään ja päivemmällä lakkasi kokonaan kaikki
rantakohina. Muutamia suuria joutsenparvia lepäili aikaisemmin aamulla
etäällä luodosta tyynellä merenpinnalla. Me kuulimme, vaikka välimatka
olikin pitkä, siipien räpinän ja näimme veden roiskinan, kun ne kaikki
yht'aikaa nousivat ja kiilajärjestyksessä lensivät etelään päin.
Muutamia koskelopoikueitakin oli lauhan ja pitkän syksyn houkutuksesta
viivähtänyt kauemmin tavallista; ne nyt lentelivät lipuellen pitkin
vedenpintaa ja kokoutuivat suuriin parviin lähtemään pitkälle
ulkomaan-matkallensa. Täällä pohjolassa on muuttolintujen koti; täällä
he rakentavat rakkauden ja lisäytymisen pesiä.
Norrskatin Isakki oli hauska kumppani. Vakava ja hidaspuheinen hän oli,
vaan samalla hänellä oli valpas ja ajatteleva mieli. Hylkeenpyyntiin ja
kalastukseen veti häntä yhtä paljon taipumuksensa kuin elatuspakkokin.
Me asettelimme itsellemme atrian kalliolle, ruoka ja juoma maistui
hyvin, ja me olimme hyvillämme, että meille oli johtunut mieleen
viettää pyhäpäivä merellä. Hän oli koko mestari havainnollisissa
kuvauksissa esittämään tapauksia hyljeretkiltä ja kalastuksesta; usein
hän pani yhä kasvavaa voimaa omituiseen Bergön murteesensa, milloin
hän vakuuttavalla tavallaan kertoi jotakin mieleen erittäin painunutta
seikkailua. Minä en ruvennut kirjoittelemaan niitä muistiin, että
tähän vuodenaikaan katsoen niin tavattoman meri-huviretken viehätys
ei haihtuisi. Illan vietossa Rias-Matin luona toivoin vielä kylliksi
saavani sellaisia kertomuksia.
Norrskatin Isakki oli yhtä kiihkeä kyselemään metsästyselämää metsissä
kuin minä talviretkiä merellä. Aavistavalla tarkkatuntoisuudella
tajusi hän minun koetukseni kuvata pääpiirteiltään jylhää autiota
metsää mäkineen ja notkoineen kuin pitkän pitkät aallokot; avaroita
harjumaita, joihin ainoastaan myrskyt ja kulovalkeat ovat tehneet
tilaa uusille puupolville; peninkulmain laajuisia kangasmaita, joissa
itsestään kuolleet jättiläispuut todistivat, että yhä puuhaileva
voitonhimo ei ole jaksanut korjata talteen, mitä salot ovat
vuosisatoina kasvattaneet.
Hän kummasteli suuresti, mikä apu metsämiehellä on koiristansa. Minä
huvikseni kuvailin hänelle, miten monenlaisia metsäkoiria, joista
kullakin lajilla on erilainen vaisto, metsämiehet opettavat ja
käyttävät apunansa metsästyksessä.
Enimmän kummastutti häntä "vainukoiran" kyky kulkea paljaallakin maalla
pitkin vanhoja jälkiä, erehtymättä siitäkään, mihin päin eläin on
juossut. "Miten ihmeellä se voi haistella jäljistä, missä jäljet ovat
olleet sinne tai tänne päin?" sanoi hän ja samoin sanon minäkin.
Minä olin ottanut mukaan pulloon kahvimehua ja lämmitin sekaan
merivettä väkiviinalampulla. Lämmin juoma maistui hyvältä, ja
Isakista oli "konsti" käsittämättömän sukkela. Hän kertoi, miten he
keittivät ruokansa pitkillä pyyntiretkillä. Koivunkanto (padan jalka)
asetetaan jäälle ja neljän siihen lyödyn viisituumaisen naulan nojaan
sovitetaan pata tulisijaksi; rei'istä padan pohjasta käy ilmanvetoa.
Sen suuremman padan päälle ripustetaan rautakantimiin pienempi pata,
jossa ruoka kahdesti päivään keitetään. Puina käytetään kuusituumaisia
koivupuikkoja, jotka heti sammutetaan, kuin ruoka on valmis, sillä
täytyy säästää puita. Pyyntiretkillä on lämpimänä ruokana keitettyä
hylkeenlihaa, ohrajauhovelliä (matkavelliä) ja leipäsoppaa, jota
keitetään edellä kerrotusta matkaleivästä, juustopalasista, voista ja
merivedestä.
Korkealla taivaalla purjehteli petolintu. Iisakki luuli sitä
kalasääskeksi (falco haliaetus), mutta kuin se laskihe lähemmäksi
ilmassa juuri meidän kohdallamme, ehkäpä katsomaan, voisiko siepata
meidät kynsiinsä, huomasin minä sen merikotkaksi (haliaetus albicilla).
Kysymykseeni, näkyikö merikotkia merellä pyyntiretkien aikana, vastasi
Isakki ei näkyneen. Itämerellä ja Suomenlahdessa niitä lintuja hyvin
usein nähdään talvella ajojäillä; sanotaan niiden joskus iskevän
kyntensä pieniin hylkeihin, vaan ovat silloin aina vaarassa joutua
veden alle.
Isakki kertoi tavattoman tapauksen viime pyyntiretkeltä. Venekunta,
jossa oli Korsnääsiläisiä ja bergöläisiä, pyyteli aukealla
Pohjanlahdella, johon ei maata näkynyt mistään päin. Kiikarilla
katsellen näkivät he suurella jäälautalla ison eläimen seisovan
pystyssä korkeilla jaloillaan. He luulivat sitä ensin hevoseksi, vaan
purjehdittuaan likemmäksi näkivät he, että se oli suurempi kuin mikään
hevonen. Heidän päästyään lähes pyssynkantomatkalle syöksyi eläin
veteen, mutta kimpuroi suurella vaivalla kohta jälleen ylös pienemmälle
lautalle ja jäi siihen hoipertelemaan sillä horjuvalla alustalla.
Ihmetellen, mikähän eläväinen se oli, ampuivat he monta laukausta aivan
läheltä, ja se iso eläin kuoli siihen pikkulautalle heidän käsiinsä.
He olivat luulleet sitä hirveksi, mutta olisihan heidän muistaakseen
pitänyt hirvellä olla sarvet, mutta se eläin oli mulipää. He nylkivät
eläimen ja paloittelivat ruumiin sekä kauan arveltuaan keittivät lihaa
ja söivät ja huomasivat sen olevankin hyvänmakuista.
Vasta kotiin palattuaan ja taljaa näyttäessään saivat he varmaan
tiedon, että se tosiaankin oli hirvi. Se oli eksynyt jäälle ja myrsky
oli sitte ajanut sen ulos merelle.
Isakki nosti kiikarin siimalleen ja ilahutti minua sanoilla: "Nyt pian
veneesen, hylje on tuolla kivellä, josta sitä on hyvä ampua."
Hän antoi minulle kiikarin ja viittasi kahta kalliota, joiden välillä
näkyi pienempiä yksinäisiä kiviä. Eräällä kivellä makasi mustaturkkinen
rantahylje päivänpaisteessa. Me sousimme pitkän kierroksen,
päästäksemme toisen kallion turvissa lähelle, mutta kuin kiipesimme
ylös sen päälle, oli matkaa hylkeen luo vielä pari sataa askelta.
Minä katsoin hyvällä kiikarilla hyljettä, ja se näytti olevan niin
lähellä, että ikään kuin olisin voinut kädelläni taputtaa sen sileää
leveää päälakea. Se makasi sivuttain meihin, kädet ja evät suorana,
pursto ja pää matalalla kivellä.
Isakki souti nyt suurella vaivalla aaltojen matalikolle kokooman
hauraruohon läpi, salaellen lähestymistämme kiven takaa aina toisen
lähemmän kiven taa. Siten pääsimme kivelle, josta oli matkaa enintään
85 askelta hylkeen luo, joka makasi pursto meihin päin. Minä tahdoin
ampua, mutta vielä katsoi Norrskatin Isakki matkaa liian pitkäksi.
Siltä matkalta olisi tottunut pyssymies voinut hyvästi tähdätyllä
ekspressi-stussarilla ampua joka luodin kahvikupin pohjaan. Soutaa
lähemmäksi hän ei myöskään uskaltanut, kun näet pelkäsi hylkeen
säikähtyvän ja sukeltavan pois kiveltä. Hän kysyi, tahdoinko minä
kaalaa vedessä kivelle, jota hän osoitti ja josta saattoi olla enintään
50 askelta matkaa hylkeesen.
Minä en huolinut ryhtyä tuohon turmiolliseen kylmävesi-parannukseen.
Isakki riisui nutun, västin ja housut, vaan piti hylkeennahka-kengät
jalassa, ett'ei ehkä leikkelisi jalkojaan teräviin kiviin ja lipeilisi
paljain jaloin. Tietysti ne muutamat sanat, kuin me vaihdoimme,
lausuttiin suurimpana salaisuutena, jota hylkeen ei pitänyt kuuleman.
Hiljaa hän lipui veteen, mutta lähestyminen kiveä olikin vaikeampi,
kuin hän oli aavistanut. Tiheään sulloutuneet haurat kietoutuvat hänen
jalkoihinsa ja sääriinsä ylös aina vyötäisiin asti, ja paikoittain
ylettyi vesi hänelle vyötäisten yläpuolellekin.
Hitaasti hän kuitenkin tunkeutui eteen päin, pitäen raskasta pyssyä
ylhäällä vedestä. Kiusaus ampumaan oli minulla suuri, mutta pelotti sen
tosiaankin huvittavan kohtauksen lyhentäminen ohi osumisella. Isakin
äsken tekemä, kaksileiviskäinen pyssy lepäävänä pitkin pituuttaan
kivellä, tähtäsin minä maltillisesti keskelle hylkeen purstoa ja
ajattelin, että minun vain tarvitsi nyäistä liipasinta, niin heti olisi
eläin repaleina.
Viimein pääsi Isakki halukivellensä, hiivitti pyssynsä sen nojaan ja
tähtäsi niin kauan, että minulta alkoi vavista sormi, joka oli valmiina
nykäsemään liipasinta.
Samana silmänräpäyksenä, kuin kuulin Isakin laukauksen, laukasin
minäkin kanuunan. Suuret ruutipilvet liitelivät karin kohdalla, mutta
savun alitse näin minä hylkeen makaavan vielä kivellä. Molemmat
luodit läpisivät pitkin veden tyyntä pintaa niin kauas, kuin silmä
kantoi. Isakki taputti pyssyänsä sanoen: "Tämä on kohti-osuja!"
Mutta käännyttyään näki hän savusta, että minäkin olin ampunut. En
muista enää, mistä syystä varmaan tiesin minun luotini osuneen liian
korkealle, mutta taputin kuitenkin kanuunaani minäkin ja sanoin: "Tämä
myöskin!"
"Se voi virota", sanoi Isakki, jo ihan lähtemäisillään taas veteen
kiiruhtamaan hylkeen luo. Hän osoitti pyynti-intoa, jota en olisi
luullutkaan olevan niin paljoa muuten vakavassa miehessä. Hän oli viime
pyyntiretkellä ampunut noin 100 hyljettä, kaksi vertaa kuin kukaan muu
Bergön pyyntimies. Kiikarilla minä näin hylkeeseen käyneen takaraivaan
ja ilmoitin havaintoni Isakille. Hän rauhoittui ja pyysi minua tulemaan
veneellä sinne.
Minä sauvomalla tunkeuduin haurakasain läpi, me korjasimme hylkeen
ja näimme pään musertuneen suuresta luodista, niin että aivoja näkyi
haavasta ja oli niitä kivelläkin.
Ajatellen Isakin märkiä vaatteita kiirehdin minä kotimatkaa. Aurinko
oli jo pari tuntia sitte ruvennut alenemaan puolipäiväisestä
korkeudestaan ja meillä oli koko peninkulma matkaa kotirantaan.
Ihmeelliseltä tuntui minusta tämä viehättävä pyhämatka pohjaisella
Pohjanlahdella pienessä soutuveneessä marraskuun lopulla, kuin jo olin
muualla nähnyt maan lumisena ja kuullut matalain vesien kitisevän
rannoilla jäätymäisillään.
Oli ihan kuin syyskuun päivä, ilma tyyni ja lauhkea siellä ulkona
merellä auringonpaisteessa, mutta Isakki ennusti monesta merkistä,
että vahva tuuli oli nouseva etelästä ehkäpä jo ennen meidän kotiin
ehtimistämme, ja aivan oikein, jo puolivälissä alkoi merenpinta
värehtiä ja tuuli kiihtyi vähitellen.
Kuin saavuimme lähelle Bredskärin pohjoista nientä, pyysin minä Isakkia
hiukan levähtämään, sillä minä näin jotakin omituista mykyrää kivellä
niemen nokan edustalla. Kiikari käännettiin sitä kohti ja huomattiin
hylje. Me sousimme suoraan sivulta eläintä kohti ja nousimme maalle
eräästä lahukan pohjasta. Siihen asti, kuin niemi peitti meiltä kiven,
näimme yhä sillä hylkeen, vaan kuin astumalla hiivimme niemen kärkeen,
oli se sill'aikaa jo sukeltanut veteen.
Isakki kävi noutamassa eväämme, ja kiven takana me sitte kuiskaellen
söimme päivällisemme niemeä nenässä, vähän päästä aina pilkistäen,
nousisiko hylje jälleen ylös kivelle. Sill'aikaa tuuli kiihtyi ja meri
alkoi kuohuen loiskia kiven yli.
Hämäräkin jo rupesi tulemaan, ja Isakki arveli, että oli turha enää
toivoakaan saada ampua paennutta hyljettä. Me läksimme soutamaan.
Ihmeellistä oli nähdä, miten pian meren muoto oli muuttunut. Äsken
vielä ihan kirkas vedenpinta kohoili nyt jo vaahtopäisiksi aalloiksi,
ja soutumme Bergöhön pienessä veneessä ei suinkaan ollut enää vaaraton.
Ennen kuin ehdimme perille, oli kuu jo korkealla taivaalla sotkemassa
valoansa laskeutuneen auringon vielä viivähtävään kajastukseen;
siitä syntyi omituisia valon väreitä taivaalle ja merelle. Etäällä
pohjoisessa on päivä lyhyt marraskuun lopulla.
Jättäen hylkeen rannalle kiiruhti Isakki kotiinsa saamaan kuivia
vaatteita yllensä, ja minä astuin Rias-Matin kotiin. Siellä oli jo
monta pyyntimiestä koolla.
Viimeinen ilta Rias-Matin luona.
Emäntä oli hyvää tarkoittaen tehnyt suuren tulen uuniin. Minusta, kun
olin karaistunut koko päivän merellä olosta, tuntui liian umpinaiselta
ja kuumalta tuvassa. Niinpä ehdotin, että istuisimme rappusilla. Vaikka
emäntä liiankin selvään osoitti tyytymättömyyttänsä siihen puuhaan,
pantiin minun ehdotukseni kuitenkin toimeen.
Me kävimme istumaan miten sattui, muutamat rapuille, toiset ulos
viedyille tuoleille ja jotkut tikapuille, jotka seisoivat nojallaan
kattoa vasten. Rias-Matti istui tuolilla keskellä rappusia.
Hyväntahtoisella eukolla oli vähä samaa vikaa kuin hylkeellä, "kuin se
on tuore"; hän itsepäisesti purisi, että "vanhus on mukana kaikissa
hullutuksissa'".
"Pankaa te vain vettä kiehumaan, eukkoseni, kuten vieraamme pyysi",
sanoi pahastumatta Matti iloisesti, kuten hänen tapansa oli. Puhevalta
oli alussa vapaa, ja keskustelu kierteli kaikenlaisia aineita. Sitte
tuli Norrskatin Isakki ja kertoi hyvin laveasti, miten kaikki tapahtui,
kun hän matkallamme ampui hylkeen Moikipään karilta, aivan kuin se
olisi ollut joku hyvinkin merkillinen tapaus.
Muhkea emäntä ilmestyi ovelle ja sanoi, ystävällisesti vilkaisten minua
kohti: "nyt kiehuu vesi."
Minä menin tupaan ja annoin hänelle teevarastoni, mutta sokuria sai hän
panna itse.
"Sitä ei pidä puuttuman", sanoi hän. "Ei teillä kaiketi ole laseja
niin monelle miehelle", sanoin minä. Hän ojentihe: "Eikö ole? Onpa
kyllä, vaikka pitäisin häitä vielä kerran." -- "Eihän ole tarviskaan
kestittää kaikkia, kuin kokoutuu katsomaan, miten pitoja pidetään
sunnuntai-iltana Rias-Matin rappusilla."
Minä luotin, että nöyrä emäntä kyllä tuli toimeen yksinäänkin teen
puuhassa, ja läksin ulos muiden luo. Hauskalta näytti kokous ulkona
sinertävän valkoisessa kuutamassa; vuori suojeli etelätuulelta ja ilma
oli miellyttävän lauha.
Minä kävin istumaan Rias-Matin viereen, ja kun keskustelu ei ruvennut
itsestänsä kääntymään sinne päin, kuin minä tahdoin, sanoin suoraan,
että minä halusin sinä iltana kuulla heidän muistojansa pyyntiretkiltä
ja merkillisimpiä seikkailuja.
"Rias-Matti se paraiten osaa kertoa teille hylkeenpyynnistä", sanoi
Ullus-Gabbel.
Mustaverinen Finnis-Isakki virkkoi siihen syvällä passo-äänellään:
"Kolmetoista vuotta kävin minä Rias-Matin kanssa pyyntiretkillä, me
olimme joka vuosi yhdessä pyytämässä, eikä yhtään hukkunut koko sinä
pitkänä aikana. Ne kolmetoista vuotta olivat minun ensimmäiset ja
vanhuksen viimeiset käydä hylkeen pyynnissä."
Rias-Matti osoittaen Finnis-Isakkia sanoi: "Hän oli rohkein pyytäjä
kaikista; hän ei ampunut paljoa, mutta hän kulkee railojen ja
jääharjanteiden yli, mistä ei kukaan muu pääse, ja kuin pyynti päättyi,
oli Finnis-Iisakki aina tuonut enimmän rasvaa teltalle. Hän on uuttera
ryömimään ja sukkela käyttämään tuuraa, milloin on nuijittava harmaita
hylkeitä ennen kuin ehtivät reikiinsä."
"En luule Bergössä olleen ketään, joka on käynyt niin monella
pyyntiretkellä kuin Rias-Matti", sanoi Jonk-Err.
"Se on totta," sanoi vanhus, "44 keväänä peräkkäin minä en nähnyt
lumenlähtöä maalta, ja aina minä terveenä ja eheänä palasin kotiin,
vaikka monesti kyllä ilman lastia ja venettä. Ne olivat silloin menneet
pohjaan ajojäiden seassa taikka oli myrsky ne ajanut jollekin karille
palasiksi. Muut venekunnat, jotka myrsky oli ajanut samalle taholle,
onneksi minut aina pelastivat."
"Rias-Matti oli aina iloisin mies kaikista pyytäjistä, eikä hän
suvainnut korvissansa mitään valitusta", sanoi Finnis-Iisakki.
"Rohkeutta pitää pyyntimiehellä olla, pelkurit tulevat täihin, eikä
kukaan tahdo maata samassa säkissä sellaisen kanssa", huomautti
Ullus-Gabbel.
"Koko aikanani", sanoi Finnis-Isakki, "ei minulla kipparina ole ollut
kuin yksi pelkuri pyytäjä, ja se oli korsungi, ensikertalainen. Hän
hukkui samalla retkellä Isonkarin kulmaan pohjoisessa Merenkurkussa,
jossa Norrskatin Isakki venekuntineen joutui kokonaan haaksirikkoon.
Veneet ja lasti joutuivat ajojäissä hukkaan, mutta joka mies ryömi
hengenhädin jäiden päällitse maalle, paitsi se pelkuri poika. Minä
olen nähnyt monta hukkuvan sellaisessa vaarassa, mutta ei kukaan
ole parkunut niin hirveästi kuin hän, vaikka pitihän hänen siinä
toki ymmärtää, että kullakin oli kylliksi tekemistä oman itsensä
pelastamisessa. Meitä kyllä säälitti se kaunis poika parka, hän aikoi
keväällä pitää häänsä maalahtelaisen talollisen tyttären kanssa."
"Peninkulma minulla ja minun venekunnallani oli sillä kertaa matkaa
maalle," sanoi Norrskatin Isakki, "siitä johon veneemme ja lastimme
hukkui ajojäihin, ja silloinpa saimme koetella voimiamme painiskellessa
kaatuvien jääkappaleiden kanssa, joita myrsky alinomaa särjeskeli yhä
pienemmiksi. Jos putosi veteen, oli joka kerran yhä vaikeampi päästä
ylös toiselle jäälautalle."
"Nuorille notkeille ja sukkeloille se käy päinsä," virkkoi Rias-Jukki,
"mutta vanhain ja kankeiden ei ole helppo pelastua, kuin vene
pirstautuu ja myrsky särkee ajojään pieniksi kappaleiksi."
"Totta on," sanoi Rias-Matti, "minä yksin olenkin niin onnellinen, että
olen saanut käydä pyyntiretkillä 65 vuoden ikään asti."
"Erik Högback murskautui ja hukkui ajojäihin Raahen kohdalle, vaikka
kaikki nuoremmat miehet pelastautuivat lähimmälle maalle."
"Erik Östman vanhus hukkui samalla tavalla tässä Bergön edustalla
ihmisten näkyvissä."
"Johan Vest, aikomaan arvokkaimpia kippareja, kuoli pyyntikävelyllä
ajojäihin keskellä Pohjanlahtea; ankara myrsky nousi äkkiarvaamatta,
eikä hän koskaan palannut teltalle. Samalla kertaa olin minä samassa
hengenvaarassa, mutta Pitkä Erkki, rohkeimpia miehiä, kuin minä olen
tuntenut, uskalsi hengen uhalla lähteä toisella pikku veneellä rikki
hankautuneen jään sekaan ja pelasti minut, kuin jo olin ottanut
useampiakin kylmiä ryyppyjä. Hänen tehdessään työtä kuin jättiläinen
myrskyssä jäiden seassa, makasin minä hyljeveneelle palatessa melkein
tunnottomana pienen veneen pohjalla. Pitkä Erkki hukkui sitte kahden
vuoden kuluttua itse samalla tavalla kuin Johan Vest."