näköinen. Tätä Norrskatin Isakkia pidettiin hyvin taitavana ampujana
ja kätevänä pyssyseppänä. Puheltiin paljon ammunnasta ja tarkastettiin
Rias-Matin hyljepyssyjä. Minä lausuin epäileväni, että heidän
kotitekoiset, raudasta taotut, raskaat pyssynsä pystyivät kilpailemaan
nykyisten tehdaskiväärien kanssa osumisessa kohti pitemmiltä matkoilta;
mutta sitä heti kaikki ryhtyivät vastustamaan. "Sen pitää olla kohti
osuva ja käydä hylkeen päähän 100:n, ehkäpä 150:nkin askeleen päästä",
sanoi Norrskatin Isakki. Hänen mielestään siihen tarvittiin hyvin
iso reikä ja sikäli paksut seinätkin. Minä huomasin vastustamisen
turhaksi vaivaksi; mutta olin pahoillani, ett'en ollut ottanut
mukaani jotakuta tarkkaa ekspressi-stussaria. Norrskatin Isakki kävi
noutamassa läheisestä kodistaan äsken tekemänsä hyljepyssyn, joka
oli oikea hirviö. Tavalliset, joita pidetään pyyntimatkoilla, ovat
jo nekin aika isot ja painavat 18 tai 20 naulaa, mutta tämä painoi
39 naulaa, oikea kanuuna; 8 luotiin meni 1 naula lyijyä ja 1 naula
ruutia 24 panokseen. "Se on tarkka, jos vain pysyy vakavana, ett'ei
värähdä ampuessa", sanoi mestari luottavasti. Päätettiin seuraavana
päivänä ampua pilkkaan muutamilla paraimmilla pyssyillä. Rias-Matti
oli ahkerasti ottanut osaa keskusteluun, ja minä kysäsin, milloin
hän viimeksi ampui hylkeen. "Jo on kohta 15 vuotta kulunut, kuin
viimeksi olin pyyntiretkellä, mutta jonkun lahtihylkeen ammun minä
silloin tällöin vieläkin, ja viimeisen ammuin viime juhannuspäivän
iltana." Hän kummasteli, että minä olin lähtenyt ulos meren saareen
näin myöhäiseen vuodenaikaan, ja sanoi, että minulla ei suinkaan
ollut suurta toivoa saadakseni ampua yhtään harmaata hyljettä, mutta
kyllä ehkä jonkun rantahylkeen, jos onnea sattui. Minun olisi pitänyt
tulla myöhemmin, jolloin jo saaristo on jäässä ja hylkeet nousevat
jään reunalle, taikka myöskin keväällä jäiden lähdön aikana, jolloin
lahtihylkeet nousevat yksinäisille mataloille kallioille, kiville tai
pienille uiville jäälautoille. Vastaukseksi minä selvästi esitin,
mikä oli tarkoituksena tulollani Bergöhön, ja mainitsin, että minulla
oli kanssani ihan äskettäin painettu kirja, jossa on monta kertomusta
metsästäjäin elämästä saloilla ja vesillä. Niistä, joita kiihkeä
halu vetää uskaliaasen, voimia koettavaan urheiluun joko avaroille
saloille taikka monenmoisesti vaihtelevalle, oikulliselle merelle,
on hyvin hauska kuulla, miten toiset ovat uutterasti ja väsymättä
temmeltäneet vaivoissa ja vaaroissa. Minä otin kirjan ja näytin
kuuluisan karhunpyytäjän kuvaa sekä hänen omia kertomuksiaan monista
karhuntapoistansa. Kirja kiersi kädestä käteen, ja kaikki ylistelivät
kolmenyhdeksättä ikäisen hämäläisen Heinäkankaan kuvaa. Viimein joutui
kirja Norrskatin Isakille, joka pyytämättä alkoi lukea hitaasti,
kovalla äänellä ja hyvin juhlallisesti. Kaikki muut vaikenivat ja
kuuntelivat yhä vilkkaammalla tarkkuudella.
Siinä minulla oli hyvä tilaisuus tarkastella miehiä. Mitään erityistä
sukutyyppiä minä en voinut huomata, mutta sen sijaan näytti
jokaisella olevan luja itseluottamus sekä elävä, vilkas mieli.
Ruumiin rakennukselta ja kasvoilta olivat he hyvin erilaiset. Ainoa
yhtäläisyys ulkomuodossa oli, että heillä kaikilla oli tuuhea, musta
tukka, monella aivan pikimustakin, mutta silmät kuitenkin monella
siniset tai vaaleanharmaat. Jok'ainoa heistä jo ulkomuodollaan herätti
kunnioitusta ja luottamusta. Rias-Jukin palatessa illalliseltaan
pysähtyi Norrskatin Isakki lukemasta, ja Ullus Gabbel lyhyesti kertoi
hänelle, mitä jo oli luettu, sellaisella tavalla, että siitä kyllä
näkyi, miten hyvin hän oli käsittänyt nämä näille saarelaisille ihan
uudet kuvat autioilta saloilta. Milloin kukin toisista lisäsi hänen
kertomukseensa jotakin, josta näkyi, että kaikki olivat elävästi ja
tarkasti seuranneet kertomuksen juoksua. "Elämä hylkeenpyynnissä,
vaihteleva päivänpaisteisena ja pimeänä, tyynenä ja myrskyisenä, vetää
voimakkaasti puoleensa", sanoi Jonk-Err, "ehkäpä sen tähden, että se
usein on vaarallinen; mutta kyllähän voimme ymmärtää, että sitä, joka
on kasvanut metsäseudussa, mielensä vetää veriseen taisteluun väkevää
karhua vastaan." -- "Sanotaan kyllä", vastasin minä, "karhulla olevan
yhden miehen mieli ja yhdeksän miehen voima, mutta en minä huoli
verrata aseellisen karhunpyytäjän vaaraa hylkeenpyytäjäin taisteluun
henkensä edestä vyöryvien jäälohkareiden välissä myrskyn jyrinässä ja
kuohuvan meren huumaavassa pauhussa." Oli kuin kipuna olisi sytyttänyt
uljasten miesten mielikiihkon merelle. "Niin, siinä taistelussa me
olemme olleet mukana", sanoi Ullus Gabbel. "Ken ei ole kuullut sitä
musiikkia pyyntiretkellä ulkona maattomalla merellä, hän ei tiedä,
että se on juhlallisempi kuin urut kirkossa", sanoi Norrskatin Isakki
innoissaan. "Kaunein ja juhlallisin se musiikki kuitenkin on silloin,
kuin on eletty sen ohitse ja Herra jälleen antaa auringon paistaa
tyynelle merelle", arveli Rias-Matti. Minä näin, miten itsekukin
muisteli pahinta hengenvaaraa, kuin kukin oli kokenut pyyntiretkillä,
mutta kaikki olivat hetkisen vaiti.
Lukemisen aikana oli kaksi nuorta naista tullut tupaan ja pysähtynyt
uunin nurkkaan. Nyt he astuivat miestensä, Rias-Jukin ja Norrskatin
Isakin luo, ystävällisellä katseella muistuttamaan illallisen ja kodin
hiljaisen yörauhan odottavan heitä. Emäntä laski kätensä ijäkkään Matin
hopeatukkaiselle päälaelle, sanoen: "Vanhus on väsyksissä, hänen pitää
käydä levolle."
Ruvettiin siitä hajautumaan. Minä muistutin sopimustamme kokoutua
seuraavana aamuna Norrskatin Isakin luo pilkkaan ampumaan ja kysyin
Rias-Matilta, salliko hän minun kutsua huomisillaksi kaikki tyyni
totilasille hänen tupaansa. "Silloin me otamme esille pyyntimuistomme",
vastasi hän. "Ja Norrskatin Isakki lukee loppuun kertomuksen siitä
metsämiehestä", vastasi Jonk-Err.
Minä saatoin vieraita ulos ja maalahtelais-ystäväni menivät Jukin
kanssa pihan poikki hänen tupaansa, josta he saivat yösijaa.
Tuuli oli tyyntynyt melkoisesti, mutta meri kohisi vielä kovasti,
säännöllisessä, hitaassa tahdissa, vahveten ja heiketen, mikäli
mainingin kuohut sivelivät saarten rantoja. Minä astuin ylös harjulle,
jossa monet tuulimyllyt seisoivat kuin kummitukset kuutamotaivasta
vasten. Kauan minä siellä seisoin, ihastuksissani katsellen omituista
luonnon-näytelmää. Pilviä oli harvaan ripoteltu taivaalle, osa niistä
mustina möhkäleinä, toinen osa kirkkaassa valossa, välillä tummaa
taivasta, josta pilkuttivat välkkyvät tähdet. Meri oli edessä mustana,
ilman näkörajaa; se ikään kuin makasi ja kohina ikään kuin tuntui sen
raskaalta henkitykseltä.
Minun palatessani Rias-Matin tuvalle seisoi ukko rappusten reunalla
paljain säärin ja paitasillaan, etuhelma ylös nostettuna. "Seisotteko
te, vanha Matti, alasti kylmässä tuulessa?" kysyin minä. "Sen työn
minä teen joka ilta", vastasi ukko. Päästyä tupaan istahti hän sängyn
laidalle. "Nyt me käymme nukkumaan", sanoi hän, "mutta ensin minä
pistän uutta purutupakkaa poskeeni, -- te ette ehkä sitä käytä? Hyvää
yötä nyt!" Ukko ryömi lammasnahka-alustaisen peitteensä alle ja veti
uutimet eteen. Muutaman minuutin kuluttua minä jo kuulin hengityksestä
hänen makaavan. Jopa emäntäkin makasi sisäkammarissa.
Hetkisen minä vielä istuin järjestelemässä näinä kahtena päivänä
karttuneita havaintojani. Tapaukset olivat kyllä pienet, ja kuitenkin
tuntui minusta, kuin olisin kokenut jotakin minun elämän-käsitykselleni
hyvin tärkeätä.
Aamiainen Rias-Matin luona ja maalahtelaisten lähtö.
Minä heräsin ennen päivän valkenemista. Iloinen valkea levitti
suuresta uunista läheltä lattiaa huoneen nurkasta väräjävää valoa yli
koko tuvan. Rias-Matti istui jo pöydän vieressä, kahvikuppi kädessä,
ja emäntä pyyhki lattiaa. Minun noustuani ylös ja suoritettuani
aamupuuhani tarjottiin minulle kahvia. Matti otti kaapista pullon ja
kysyi, enkö minä tahtonut kaataa vähän viinaa kahviin. Kun minä eitin
turmelevani hyvää kahvia, vastasi emäntä, joka näytti mielellään
hoitavan puhetta jokapäiväisissä tilaisuuksissa: "Vanhus panee joka
aamu vähän kuppiin, mutta sitte hän ei koko päivänä tarvitse mitään
väkevää." -- "Te kyllä teette mielellänne itsekin samalla tavalla, jos
vain kertoisitte asian suoraan", virkkoi Rias-Matti, ystävällisesti
katsahtaen vaimoonsa. "Ette kai kadehtine sitä minulta", vastasi emäntä
hiljaa. Ukko nauroi ystävällisen iloisesti.
Vaikka viinan nauttiminen on hyvin yleinen tässä saarikansassa, on
väärinkäyttö kuitenkin hyvin harvinainen; "humalaan juomista" pidetään
hyvin alentavaisena.
Päivän valjetessa emäntä jo kantoi pöydälle aamiaisen, paistettua
kutun (hylkeenpojan) lihaa, perunoita, voita ja uunissa imellytettyä
ruisleipää, joka oli hyvin mustaa ja sitkeää. Minä koetin syödä
hylkeenlihaa, vaan se tuntui hyvin rasvaiselta ja vastenmieliseltä.
Emäntä huomautti: "Hylje on hyvää, kun se on suolaamatta; mutta se pian
vanhenee ja härskeytyy."
Rias-Jukki astui tupaan maalahtelaisten kanssa. Heidän tervehdykseensä
vastasi emäntä ja käski heitä istumaan; hänellä oli tapana ottaa kaikki
yksinomaan itsellensä.
"Me tulemme sanomaan jäähyväsiä ja kiittämään seurasta", virkkoi
Ville. "Minä tulen saattamaan rantaan asti", sanoin minä. He sanoivat
jäähyväset isäntäväelle ja pyysivät Rias-Mattia ja Jukkia käymään
Maalahdella tervehtimässä. Vanhus lähetti terveisiä Enströmille.
Rantaan mennessä kysyin, mitä saisin maksaa kyydistä. "Ei teidän pidä
mitään maksaa", vastasi Ville. Kun minä koetin olla itsepäinen, sanoi
Mikki nauraen: "Ei teidän pidä maksaa, sillä silloin kai pitäisi
myöskin Kalastaja-Kallen ja minun maksaa." "Tuuli on lännessä, kuten
eilenkin", sanoi Ville, ikään kuin keskeyttääkseen koko maksupuhetta.
Rannalla pudistimme kättä jäähyväsiksi. He työnsivät veneen vesille,
tuuli paisutti heti purjeet ja vene läksi kiitämään, vasen laita ihan
veden rajassa. "Hyvästi!" kuuluivat kaikki kolme huutavan. "Terveisiä
Maalahdelle", vastasin minä ja huusin käsitorveen vielä "terveisiä
Bergs-Hannille", mutta he luullakseni eivät enää kuulleet sitä, kun
meri pauhasi kovasti ja vene kiehutteli vettä koskina.
Paluumatkalla rannasta kävin eräässä tuvassa, jossa asui pyyntiretkellä
kuolleen hylkeenampujan leski monen lapsen kera. Minun astuessani
tupaan olivat kaikki ahkerasti kutomassa verkkoja. Ainoastaan äiti
pysäytti työnsä, toi tuolin ja kysyi, saiko hän tarjota kahvia.
Nuorimman pojan tunsin minä samaksi poikaseksi, joka tullessani neuvoi
minua Rias-Matin asuntoon ja sitte Mikin kehoituksesta levitteli
poikain kesken huhua, että minä muka olin "Ruotsin kuningas". Hän oli
vasta seitsenvuotinen, mutta käsitteli verkkokäpyä jo varsin näppärästi.
Minä kysyin hänen nimeänsä. "Kalle", vastasi hän; "isänsä kaima",
lisäsi äiti. Vanhin poika, kaunis, neljäntoista vuoden ikäinen
nuorukainen, sanoi eilisiltana kuunnelleensa Rias-Matin tuvassa miesten
puhelua pyyntiretkistä ja Norrskatin Isakin luvanneen ottaa kuuden
vuoden päästä hänet pyyntimieheksi.
Äiti katsoi ylevästi poikaansa ja sanoi: "Hänestä tulee meidän isäntä,
jos saa elää."
Minä kysyin miten hän tuli toimeen leskenä monen lapsen kanssa, ja hän
kertoi mieheltään jääneen paljon kalanpyydyksiä ja kahden venekunnan
Munisalosta joka kesä kalastelevan hänen pyydyksillään, antaen hänelle
puolet saaliista. Sillä hän eli lapsinensa, jäipä aina vielä rahaakin
ostaa lankaa pyydyksien korjaamiseksi. Kalle sai äidiltään luvan lähteä
minun kanssani.
Minun palatessani Rias-Matin tupaan oli Ann-Ull siellä; tervehdykseeni
vastasi hän: "Te ette sanoneet hyvää iltaa eilen, niin kuin kaikki
muut." Minä jouduin vähän hämilleni suorapuheisen lapsen moitteesta,
mutta suklaa-konvehti pani alulle ystävyyden, joka sitte yhä kasvoi
koko ajan, kuin viivyin saarella.
Kävely Rias-Matin kanssa.
Rias-Matti läksi mukaan Norrskatin Isakin talolle, jossa pilkkaan
ammunnan piti tapahtua. Mennessä kyselin minä Isakin kotioloja ja Matti
huomautti minun jo nähneen vaimon, kun hän eilisiltana kävi noutamassa
miestänsä. "Norrskatin Isakilla on kelpo vaimo", jatkoi hän; "yksi
poika heillä on ja yksi tulee kohta lisäksi, jos ei tule tyttö. Hän on
kunnollisimpia miehiämme; talo ei ole pienimpiä, ja hän tuli isännäksi
aivan nuorena, isän kuoltua, mutta kauan hän eli naimattomana, piti
talon kunnossa ja harjoitti verkkokalastusta palkkaväellä. Uljas mies
hän on pyyntiretkillä ja paras ampuja koko saarella."
Me istahdimme kivelle kumpikin puolellensa polkua, joka vei Isakin
taloon. Minä lausuin joitakuita sanoja selittääkseni luuloani, että
bergöläiset olivat voimakasta väkeä. Rias-Matti vastasi: "Niinpä
on, että pelkureilla ei ole oikeata olopaikkaa tällä saarella, he
saavat etsiä helpompaa toimeentuloa kuin Bergössä. Sekä kalastus että
hylkeenpyynti koettelee miestä. Meidän naisemme ovat myöskin lujaa
tekoa; ainoastaan kivulloiset ja vanhat istuvat tuvissa kutomassa
verkkoja, muut ottavat reippaasti osaa kalastukseen ja näkevät melkein
suurimman vaivan maanviljelyksessä, sillä miehet maissa ollessaan
rakentelevat veneitä ja venekaluja, tekevät kalastusneuvoja ja
maatyökaluja, pitävät kartanoita, venetalaita ja laitureja kunnossa
ja tekevät kaikki matkat sekä ostamaan tarpeita, joita ei saareltamme
saada, että myömään vuoden saaliit hylkeenrasvaa ja kaloja, ja
etsivät paraita hintoja milloin Ruotsista, milloin omasta maasta."
Kahdeksantoista kertaa oli Rias-Matti käynyt laivurina Tukholmassa
myömässä rasvaa. "Me tarvitsemme paljon rahaa tässä saaressa", jatkoi
hän, "viljaan, kalanpyydyslankaan ja kaikenlaisiin tarvepuihin; moneen
taloon ostetaan yksin polttopuutkin. Eikä lampaistakaan riitä kylliksi
villoja pukimiksi meille kaikille. Kun minä synnyin tällä saarella,
oli täällä 180 asujanta, ja viime vuonna oli väkiluku 670, mutta
tänä vuonna on 50 lasta kuollut kurkkumätään." Avioliitot ovat hyvin
hedelmälliset Bergössä, kertoi hän. Useimmat lapset syntyvät vähän
ennen miesten lähtöä pyyntiretkille eli yhdeksän kuukauden kuluttua
heidän palaamisestaan kotiin. "Bergöläiset tulevat nyt paremmin
toimeen kuin minun nuoruudessani, ja kaikin tavoin edistytään", sanoi
Rias-Matti.
Läheisestä tuvasta kuului virrenveisuu, ja Matti selitti isännän olleen
kauan sairaana ja kuolleen nyt kaksi päivää ennen minun tuloani; vaimo
ja lapset siellä nyt veisasivat virttä vainajan paarien vieressä.
Minä kysyin millä kannalla koulunkäynti ja lukutaito olivat, ja
vanhus vastasi kaikkein osaavan lukea, kirjoittaa ja laskea lukua
välttävästi. Kaikkina aikoina on lasten opettaminen ollut äitien
huolena. "Minun aikaisimmassa lapsuudessani ei ollut kirkkoa saarella",
sanoi hän, "ruumiit haudattiin Maalahdelle. Siihen aikaan pidettiin
hartaushetki pyhinä joka kodissa; samoin tehdään vieläkin monessa
tuvassa; tavallisesti veisataan vain joku virsi, mutta usein luetaan
myöskin uutta testamenttia tai jotakin saarnakirjaa. Papin tulot ovat
hyvin pienet, niin että meillä välistä on pappi, sellainen kuin on, ja
välistä ollaan ilman."
Me istuimme siimeksessä tuulelta, ja pilvettömältä taivaalta paistoi
aurinko lämpimästi. Sievät pikku talot olivat ikään kuin ripoitellut
sinne tänne valkoiselle maalle; ne levittivät mieleen rauhan ja
kodikkaisuuden tunnetta. Kahden tunnin kuluttua nousustaan aurinko
ei ole kovin korkealla taivaalla siellä pohjoisessa siihen aikaan
vuodesta; sen valo heijastui tulen tavoin monen monesta ikkunasta.
Rias-Matti osoitti monta taloa, joissa eilisillasta minulle tutut
pyyntimiehet asuivat, ja hän selitteli minulle monta paikkakunnan
omituista oloa. Minulla ei ole paljoa puhuttavaa lukijalle siitä
tuntikaudesta, jonka istuin kuunnellen vanhuksen avomielisiä
ilmoituksia tuosta maatilkusta, johon hänen elämänrakkautensa oli
kiintynyt, mutta hän itse yhä paremmin selvisi minulle sellaiseksi
mieheksi, joka on sopusoinnussa itsensä ja maailman kanssa, mikäli hän
näet tunsi ja ymmärsi maailmaa.
Rias-Matin isoisän isoisällä, Simon Erik Nymanilla, oli ollut
hallussaan kaikki se maa, kuin näkyi siitä paikasta, jossa me istuimme.
Tila moneen osaan jaettuna, on vieläkin maakirjassa nimeltään Nyman.
Joka tilanosa on paloiteltu vielä moneen pikkupalstaan ja vanhusten
eläketilkkuun, joilla kullakin on eri nimensä. Enimmät asujamet ovat
likeisempää tai etäisempää sukua Rias-Matille. Minä mainitsin, että
hänen vaimonsa, kun minä heille saavuin ja vanhus oli poissa vesillä,
oli kertonut sukulaisten koettaneen estää hänen uutta naimistansa.
Ukosta se oli vastenmielistä kuulla; hän vastasi: "Vai niin! Suu on
muutamilla kuin lampaan perse, se ei voi yhtään pidättää, vaan siitä
ehtimiseen vieriskelee ulos, mikäli on tulevaa. Minun poikani ja
tyttäreni ovat jo vanhat ihmiset, kuten sanotaan, ja kaikki he elävät
omin neuvoin. He kunnioittavat minua kaikki ja pitävät arvossa minua
vanhoilla päivilläni, mutta hänen ja heidän välinsä ei ole koskaan
ollut oikein hyvä. Jäätyään leskeksi minun nuoremmasta veljestäni,
joka oli kelpo mies, mutta hukkui nuorena pyyntiretkellä, on juuri
hän antanut minulle kaikkea sitä apua, kuin yksinäinen mies tarvitsee
tuvassa naistoimiin. Minun tyttärilläni on, kuten sanoin, omat kodit
hoidettavana. Kun minä vanhoillani tahdoin häntä hylkäämään omaa
pikku taloansa; myömään kalanpyydyksessä, joita hänellä oli paljo,
ja muuttamaan minun luokseni, sanoi hän nuoresta pitäin tottuneensa
olemaan itsenäinen emäntä kodissaan eikä vanhanakaan huolivansa
muullaisesta elämästä. Hän oli kyllä taipuvainen tulemaan, jos me vain
vihkimisellä yhdistettiin pariskunnaksi; ja silloin minä päätin anoa
konsistorilta lupaa vihkimiseemme. Pitää ollakin kaikenlaisia temppuja
ennen kuin lanko ja käly saadaan vihkiä yhteen. Hän on urhakka vaimo
ja hyvä sydämmestään ja kaikki kyllä pitävät häntä kunniassa, vaikka
saavatkin kuulla häneltä monta äreätä sanaa, sillä suuta hänellä kyllä
on. Kalastuksessa, jota me enimmäkseen harjoitamme yhdessä Jukin ja
hänen vaimonsa kanssa, on hän vikkelä ja soudussa väkevä kuin mikähän."
Pilkkaan ammunta.
Minä muistutin, että jo oli aika mennä Norrskatin Isakille. Niinpä
läksimme ja astuimme harjun poikki. Varsinaisia ajoteitä ei ole
Bergössä eikä niitä tarvitakaan, mutta polkuja on ristiin rastiin
poikki kallioiden. Meidän astuessamme tupaan istui emäntä kutomassa
kangasta ja Isakki puuhaili pyssyjen parissa, jotka olivat käsillä
suurella pöydällä. Tupa oli avara ja siisti; liedessä porisi kirkkaaksi
puhdistettu kahvipannu, lattia oli äsken pesty ja ripoiteltu täyteen
katajanhavuja. Katossa oli joukko tarvepuita orsilla kuivamassa.
Ikkunan edessä seisoi visakoivuinen höyläpenkki; samalla seinällä
oli sorvikone ja ruuvipenkki sekä paljo työkaluja. Näkyi kyllä,
että kodikas uutteruus vallitsi tuvassa. Meille toivotettiin
tervetuloa ja tuskin ehdimme istuutua, kuin emäntä jo edessämme
niiasi, kahvintarjotin käsissä. Nelivuotinen poika, isänsä tarkka
pienoiskuva, seurasi häntä uskollisesti kinterillä ja matki kaikkia
hänen liikkeitänsä. Lyhyen palleroisessa muodossaan, tukka tuuhea ja
sysimusta, vaaleanharmaissa silmissä vakavan luottava katse, oli Pikku
Isakki varsin hupaisen näköinen. Minä annoin isälle sikarin ja hän,
ollen tottumaton polttamaan, joka tapa ei ole yleinen saarella, kävi
usein sylkemässä lieteen, samalla puhellen pyssyn teosta ja hyvästä
ammunnasta. Rias-Matti hymyillen osoitti pikku Isakkia, joka astuskeli,
puikko suussa, isänsä sivulla heilutellen ruumistansa merimiehen
tavalla, ja sylki tuleen kuten vanhempi Isakkikin. Kun poikanen sattui
isänsä jalkain eteen, pysähtyi hän ja laski kätensä pojan tuuhealle
tukalle, mutta ei siltä pysäyttänyt puhettansa. "Pikku Isakki tulee
niin isäänsä", sanoi äiti. Rias-Matti kutsui pojan luokseen ja
nosti hänet hajasäärin polvelleen. Minä näin vanhuksen katseessa
ystävällisiä ajatuksia kauas kohti tulevia aikoja. Norrskatin Isakki
selitteli pyssynteon kehitystä hamasta piilukkoisista aina nykyisiin
"sisävipuisiin" nallilukkoisiin asti; ensimmäiset nallilukot olivat
olleet "ulkovipuiset". Hän oli kuullut puhuttavan takaa ladattavista
luotikivääreistä, jopa nähnytkin niitä, mutta ne olivat kaikki
"puotitavaraa", joka hänen mielestänsä oli hyvin huono ominaisuus
pyssyssä.
Pyssymies toisensa perästä saapui tupaan, jokaisella vankka
"hyljepyssy" kädessä. Kaikki noudattivat saaren yleistä täydellistä
tervehdystapaa, antoivat kättä ympäri tuvan joka hengelle, unhottamatta
pikku Isakkiakaan, joka nyt jälleen seisoi isänsä vieressä. Kun kaikki
saivat juoneeksi kahvia, läksimme ulos, pikku Isakki astui myöskin
mukana kantaen pitkää kepakkoa, joka hänestä oli hyväkin hyljepyssy.
Kahden kyynärän korkuista kiveä käytettiin musketin alustana;
puupölkäre, keskipaikka pilkaksi noettuna, asetettiin tuulen päälle
toiselle kivelle, jonka takana oli vuoren seinä. Minä kysyin oliko se
heistä pitkä matka; Norrskatin Isakki vastasi: "Pitemmältä matkalta
ei juuri tuhlata kutia hylkeille." Mitatessa huomattiin sitä olevan
ainoastaan 75 askelta. Monta tuntia sitte ammuttiin, ja minun entinen
luuloni toteutui. Joka kerran, kuin osui ohitse taikka huonosti,
keksittiin aina jotain muuta syytä kuin vikaa pyssyn tarkkuudessa;
milloin oli syynä tuuli, milloin taas oli luoti litistynyt pyssyyn
painettaessa. Lataamiseen meni summattoman paljo aikaa, ja joka
laukauksen jälkeen puhdistettiin piippu ruudin tomusta. Milloin joku
luoti sattumalta osui pilkkaan, ylistettiin "vanhaa kohtiosujaa" ja
pantiin se siinä kunnossaan syrjään odottamaan ensi tilaisuutta,
jolloin se saataisiin ojentaa kohti hylkeen päätä. Minä huomautin,
että eilen oli puheltu ampumisesta 150 askeleen päästä, mutta kuin
mittasin sen verran maata, vastattiin yhteen suuhun: "Ei pidä
haaskata kuteja noin pitkälle matkalle." Täällä huomasin saman asian
kuin maalaispyssymiehillä metsäseuduissa; arvataan liian pitkäksi
matkat, ne kun aina arvostellaan silmämäärällä. Sata askelta ovatkin
oikeastaan 60, ja 50 askeleeksi ilmoitettua onkin vain 30 askelta.
Kaikki kuuntelivat hyvin tarkkaan minun esitystäni, miten edullista
heidän olisi käyttää pyyntiretkillä takaa ladattavia stussareja.
Suomen urheiluklubin jokavuotiset kilpa-ammunnat, joissa maamme
kaikki pyssymiehet saavat omalla seudullaan kilpailla suuremmista
ja pienemmistä palkinnoista ammunnasta pitemmiltä ja lyhemmiltä
matkoilta, eivät vielä silloin olleet alkaneet eikä minulla siis ollut
niitä vastustamattomia todistuksia, kuin niiden kilpailujen tulokset
antavat rahvaan pyssyjen arvaamattomasta huonommuudesta kaikenlaisten
takaa ladattavien stussarien rinnalla. Kaikki mielellään tunnustivat,
että takaa ladattavat olisivat kevyemmät kantaa pyyntikävelyillä ja
helpommat pitää puhtaana ruudintomusta ja varsinkin ruosteesta, joka
on hyvin kiusallinen ulkona merellä, jossa vesi on suolainen. Minun
vakuutukseni, että nykyiset tehdasstussarit, myöskin takaa ladattavat,
ovat erinomaiset suuresta tarkkuudestaan, näytti viimein kuitenkin
herättävän heidän huomiotansa. Sovittiin, että minun piti Helsingistä
tilata muutamia sellaisia Vaasaan, jossa niitä saaren pyssymiehet
saisivat käydä koettamassa.
[Tässä sopii mainita, että muutamia Larssenin ekspressi-stussareja
lähetettiinkin samana syksynä Vaasaan, mutta Bergön pyssymiehet eivät
niitä hyväksyneet. Ollen tottuneet raskaihin kivääreihinsä, jotka
omalla painollaan tekevät ponnahduksen tuntumattomaksi lauaistessa,
joka aina tapahtuu jonkun alustan varassa, tukematta tukkia olkapäähän,
pelkäsivät he keveän stussarin kovaa ponnahdusta ja ampuivat huonosti.]
Iso joukko nuorukaisia ja poikia oli kiihkoisina katselijoina läsnä
kilpa-ammunnassa. Joukolla he joka laukauksen jälkeen juoksivat
noutamaan pilkkapuuta. Minä kysyin, vieläkö he luulivat minua Ruotsin
kuninkaaksi. Ei, sitä he eivät enää luulleet. Muuan pikku poika sanoi:
"Te olette kippari Hämeenlinnasta." Suurempi poika selitti hänelle,
että siinä maassa ei ole mitään merta eikä hylkeitä. "Site minä en
koskaan mene sinne", vastasi pikku poika.
Varustautuminen pyyntiretkelle.