BERGÖN PYYNTIMIEHET
Kertoeli
Onni Wetterhoff
Suomensi Aatto S.
Helsingissä,
Werner Söderström,
1889.
JOHDATUS.
Saaristolaisemme täällä ylhäällä Itämeren pohjoisissa haaroissa on
voimakasta ja siveellistä väkeä. Monta mieluista muistoa on minulla
tallella seurustelustani näiden karaistuneiden, uljasten rantalaisten
kanssa sekä Suomenlahden kauniissa saaristossa että Pohjanlahden
karummilla rannoilla ja myöskin monessa paikassa Keski-Ruotsin
saarisilla rantamilla. Parikymmentä vuotta sitte oleskelin minä monta
vuotta Vaasan läänin pohjoisosassa ja väestö, jonka siellä opin
tuntemaan, on muistossani kunnioitettavimpana, kuin olen tavannut
missään maaseuduilla. Vaikka luonteen pääpiirteet suomea puhuvalla
väestöllä syvällä sisämaassa ovat samat kuin ruotsia puhuvalla
väestöllä rannikolla, niin jokainen, kuin oppii tuntemaan nämä seudut,
kohta huomaa, että ruotsalaiset pitäjät ovat kehto, jossa se luonne on
kehittynyt, joka erottaa Vaasan rannikon pohjalaiset kaikkein muiden
Suomen seutujen väestöstä.
Luullakseni yleensä pidetään liian suurena n.s. herrasväen
sivistyttävää vaikutusta kansaan. Ihan varmaan se vaikutus on näissä
seuduissa ollut hyvin vähäinen. Pikemmin tekee mieli olettamaan
kansan täällä vaikuttaneen suuresti niihin muutamiin herrasmiehiin,
tuomareihin, nimismiehiin y.m., kuin näillä seuduilla on. Jos esim.
kruununvouti koettaisi ylpeästi, halveksivasti tai juonikkaasti
käyttää valtaansa, niin hän piankin huomaisi hyvin epämukavaksi
olonsa tämän kansan parissa, jonka keskuudessa jokainen antaa ja
vaatii kunnioitusta. Vanhemmat kohtelevat lapsiansa hellästi ja
kunnioittavasti, joka aikaisin juurruttaa luonteesen itsetuntoa ja
vakavuutta.
Ehkä olen puolueellinen vertailuissani, kun itsekseni uskon, että
kehitys, jonka Ruotsin ja Suomen kansat uskollisessa veljesliitossa
ovat taistelemalla saavuttaneet, on tehnyt heidät muista helposti
huomattavaksi eri sivistysalueeksi, jonka pääpiirteiden selvimpänä
tuntomerkkinä on talonpoikaisvapaus ja siitä kasvanut itsetunto sekä
tasa-arvoisuus lain edessä ja yhteiskunnassa. Vaasan läänin pohjalaiset
ovat niin hoitaneet sitä esi-isäin perintöä, että missään ei ole
suurempaa siveellistä voimaa eikä karaistuneempaa kelvollisuutta kuin
heillä.
Tällaiset olivat tunteeni edeltä päin, kuin päätin käydä tutustumassa
kuuluisiin hylkeen pyytäjöihin Vaasan ulkosaaristossa.
Käynti Vaasassa.
Syksy v. 1883 oli pitkä ja kaunis täällä ylhäällä pohjolassa, vaikka
kyllä usein satoi. Minä olin viettänyt alkupuolen marraskuuta järvi-
ja metsärikkaassa Ruoveden pitäjässä. Yhden ystävän ja pitkäaikaisen
metsästyskumppanin kanssa olin pitkillä vainuretkillä nauttinut
metsämiehen raitista elämää sen seudun saloilla. Etäällä keskellä
saloa annoimme toisillemme veljellisesti kättä jäähyväsiksi ja
läksimme astumaan kumpikin omalle tahollensa, hän jatkamaan avarain
kruununmetsäinsä tarkastusta, minä kiiruhtamaan Vaasan junaan Filppulan
asemalle, jonne oli matkaa kaksi peninkulmaa. Minä saavuin Vaasaan
myöhään iltasella.
Seuraavan päivän käytin katselemiseen tätä Suomen kauneinta
pikkukaupunkia. Minua huvitti suuresti kauppatorilla kuunnella
lähipitäjien monia murteita. Minä koetin löytää joitakuita
saaristolaisia, mutta kaikki, joilta kysyin, olivat mantereelta. Moneen
vuoteen en ollut tavannut muiden seutujen kuin Hämeen maalaisia. Eri
luonteet näkyivät sen tähden sitä selvemmin. Ajatteleva hämäläinen on
hiljainen ja hiljapuheinen, eli ei ehkä sattumalta ole markkinoilla
joutunut humalaan. Mutta ollen tottumaton väkijuomiin, kuten hän on,
eksyy hän silloin päinvastaiseen liiallisuuteen; hän huutaa ja pauhaa
kuin hullu niin kauan, kuin helposti saatu humala kestää, mutta muuttuu
sitte heti entiselleen oikeaan luontoonsa. Hän palaa yksinkertaiseen
elämäänsä kotiin, jossa puutteet ovat hänen tuttuina vierainansa, ja
tyytyväisesti muokkaa hän kuin orja rakasta, isiltä perittyä maata niin
kauan, kuin aurinko on ylhäällä, kesällä usein 20 tuntia päivässä,
mutta korvaa mielellään unen tappiotansa pimeänä keskitalven aikana,
jolloin aurinkokin nousee myöhään ja laskee aikaisin. Ihmiset Vaasan
torilla sitä vastoin puhuivat kovalla äänellä, iloinen vapaus loisti
kaikkein kasvoista ja joka taholta kuului heleätä naurua.
Iltasella tapasin muutamia paikkakunnan metsämiehiä erään entisen
ystävän luona, Vaasan metsästysseuran monivuotisen sihteerin ja
julkisuudessa hyvin tunnetun K--rin. Kaikki olivat senlaatuista
väkeä, joiden seurassa minä viihdyn hyvin. Hyvinä kansan ystävinä ja
innostuneina uljaihin retkeilyihin saloilla ja vesillä tunsivat he
tarkoilleen koko seudun. Oltiin yksimieliset, että Bergön pyyntimiehet
olisivat paraita aineksia minun kuvaillakseni urheata miehuutta
koettelevaa hylkeen pyyntiä Pohjanlahden ajojäiden seassa, mutta
myöhäinen vuoden aika saattoi ehkä estää matkustusta tähän mainittuun
saareen, joka on kaukana meressä. Sen tähden katsottiin viisaimmaksi
minun lähteä veneellä Munisaloon, sieltä jalkaisin Sulvaan ja sitte
edelleen hevosella Maalahden pitäjän kautta Korsnääsiin. Minulle
annettiin monta osoitetta ja paljo terveisiä tutuille hylkeen
pyytäjille.
Seuraavana päivänä, 16 päivänä marraskuuta menin aamupuolella
laiturille, jossa saaristolaisten oli tapana käydä. Siellä tapasin
venekunnan, joka juuri varustautui lähtemään Munisaloon. He olivat
halukkaat ottamaan minut veneesensä, mutta juuri kuin yritimme
lähtemään, tuli joukko nuoria, iloisia saarelaisia laiturille, jossa
heidän suuri veneensä oli kiinni sidottuna. Minä kysyin, mihin he
aikoivat lähteä ja sain vastaukseksi: "Maalahdelle, tiedän mä."
Kaikilla oli pusseja, paketteja, pulloja ja lekkereitä, arvattavasti
virvokkeita tuleviksi joulun pyhiksi. Sill'aikaa kuin niitä soviteltiin
veneesen, puhelin minä näiden iloisten ihmisten kanssa ja sain
selville, että minun oli edullisempi matkustaa heidän kanssansa
suoraan Maalahdelle. Niin tapahtuikin, minun sanottuani jäähyväset
ystävällisille munisalolaisille, jotka selittivät, että: "Teillä
olisi ollut kyllin hyvä meidän kanssamme, mutta ei teille tule yhtään
huonompi olo näiden toistenkaan kanssa."
MATKA MAALAHDELLE.
Kello 2 päästimme irti nuoran ja nostimme purjeet, Aurinko paistoi
pilvettömältä taivaalta, ilma tuntui kevyeltä ja lämpöä oli muutamia
asteita. Heikossa myötälaitaisessa laskettelimme hiljaista vauhtia,
hauskasti keskustellen, kunnes viimein tuuli kuoli kokonaan ja airot
työnnettiin veteen. Venekunnassa oli kaksi nuorta miestä ja neljä
naista, kaikki hyvin puetut tummavärisiin, kotikutoisiin vaatteihin.
Naisilla oli tummanruskeat tai harmaanpilkulliset puolivillaiset
leningit ja paksut topatut mekot sinisestä tai mustasta sarasta
sekä lämpöiset tummat huivit päässä. Miehillä oli lämpimät siniset
sarkavaatteet ja kirjava villahuivi lujasti kaulaan kierrettynä sekä
mustat lammasnahkalakit. Ensi hetkestä asti miellytti minua suuresti
olo näiden suoravaisten, kohteliasten, iloisten ja samalla vakavain
ihmisten seurassa. Minä kerroin heti kaupungista lähtiessä matkani
tarkoituksen ja mihin aioin, ja esittely oli pian tehty, niin että minä
tunsin matkakumppanini nimeltä, jopa heidän ulkonaiset olosuhteensakin.
Ville, veneen perässä, nuori naimaton isäntä äitinsä tilalla, oli
venekunnan vakavana päällikkönä. Mikki, iloinen nuorukainen, souti
vasemmalla airolla, jossa Fia Holm huovaten autteli. Fia oli kaunis,
nuori vaimo, katseessa miellyttävää surumielisyyttä; hänen miehensä
oli purjehtinut Hernösandiin myömään maalaistavaroita ja vaimo pelkäsi
hänen ei pääsevän kotiin ennen kevättä. Toisella airolla souti
Karolina, suurikasvuinen, kolmekymmen-vuotinen nainen, muoto terve ja
jäntevä; samalla puolella huopaamassa istui Bergs-Hann. Äänettömin
kaikista oli vanhin vaimo, emäntä varakkaasta talosta Maalahdelta.
Häntä kohtelivat toiset erityisen huomaavasti, mutta puhuttelivat
kuitenkin paikkakunnan tavan mukaan esinimeltä Brit-Stin. Kysymykseeni,
oliko hän leski, vastasi hän: "Kyllä minun mieheni elää, Jumalan
kiitos, ja on terveenä." Karolina kertoi Brit-Stinan miehen nuorempana
asuneen Korsnääsissä, mutta sitte naineen "Brit-Stinan ja talon"; nyt
he olivat rikkaat ja heillä oli täyskasvuisia poikia, eikä "vanhan
isännän ollut pakko työskennellä enempää kuin jaksaa". Vähän äreästi
vastasi Brit-Stin: "Kyllä minun mieheni käy vielä työssä ja pystyy
siihen kuin pojatkin."
Nuoremmat naiset lauloivat vuorotellen kauniilla, kirkkailla äänillä.
Laulut soveltuivat kaikki soudun tahtiin ja olivat yksinkertaisia,
alkuperäisiä sävelmiä kuten kansanlaulut. Sanat olivat usein
katkonaisia ja sisällys hajallinen. Eri toisintoina esiytyvä ajatus
oli nuoren tytön uskollinen rakkaus ja kaipaus ystävätä, joka ei
ollut palannut pitkältä merimatkalta. Erittäin kiintyivät huomiooni
Bergs-Hannin puhtaat, sydämmelliset sävelet ja vahva, soinukas
altto-ääni, joka teki hänen puheensakin lumoavaksi. Hän oli kaunis
tyyppi Pohjanmaan ruotsia puhuvista naisista, jos ollenkaan voi olla
puhetta mistään yhteisestä tyypistä siellä, jossa yksityispiirteet ovat
jok'ainoassa henkilössä niin selvät.
Minä koetan piirtää hänen muotokuvaansa. Hän oli pitkä, hoikka,
viisikolmatta-vuotinen, liikkeet vapaat ja sulavat. Paksu, tumman
kellertävä tukka oli kiharainen kaikkialla tukan rajassa; syvä jakaus
kaatoi sen kahtaanne korkealta päälaelta, joka kaareutui matalan ja
leveän otsan päällä. Paksu, kotitekoinen villahuivi oli soutaessa
pudonnut päästä alas niskaan ja jätti näkyviin paksun palmikon juuren;
alempana vyötäisten kohdalla näkyi sen latva ruumiin mukaisen mekon
päällä. Kirkkaan siniset silmät, pitkäin mustien ripsein ympäröiminä,
ja suorat tiheät kulmakarvat tekivät hänet lujaluontoisen, melkeinpä
ankaran näköiseksi, milloin kasvot olivat levossa, mutta sitä
suurempi oli hänen kauniin hymynsä vaikutus, johon usein liittyi
soinnukas nauru. Harvoin minä olen kuullut kenenkään nauravan niin
täysiäänisesti; silloin häneltä paljastuivat leveähköt, vahvat
hammasrivit, ja sievät kuopat painuivat poskiin ja leukaan. Hänen
ihonsa oli omituisen, tasainen, terve ja yhtäläinen yli koko kasvojen
ja kaulan, mikäli sitä näkyi. Hän varmaankaan ei osannut punastua eikä
kalveta, ja kuitenkin tuntui ehdottomasti katsojan mielessä, että veri
virtaili runsaana ja lämpöisenä hänen suonissaan. Hän näytti nauttivan
suurta kunnioitusta kaikilta ja hänen nainut veljensä Kalastaja Kalle
oli koko seudun taitavin veneen tekijä. Hann oli heidän kanssansa
yhtenä venekuntana verkoilla kalastaessa, ja he asuivat uudessa,
veljen rakentamassa talossa Åminneborgin tilasta lohkaistulla maalla,
Maalahden joen suussa. Matkakumppanini neuvoivat minua jäämään yöksi
Åminneborgiin, ja Ville lupasi saattaa minut seuraavana päivänä tällä
samalla veneellä Bergöhön, jossa paraimmat pyyntimiehet ovat.
Vähän ennen auringon laskua alkoi tuuli hiukan kasvaa, airot vedettiin
veneesen, molemmat priipurjeet nostettiin ja kohta lipui vene hyvää
vauhtia. "Hyvästi tekee työtä syystuuli", sanoi Ville ja lähetti Mikin
kokkaan katsomaan salakiviä erittäin vaikealla Maalahden rannalla.
Minä otin esiin hyvin täytetyn ja tällaisille matkoille erittäin
soveliaan eväslaatikkoni, joka on sovitettu täyteen nelikulmaisia
lasiastioita, niin että tarvitsee ainoastaan avata kannen ja ruoka
on sievästi asetettuna edessä. Kaikki, paitsi Mikki, jonka täytyi
pysyä kiviä tähystelemässä, kokoutuivat nyt veneen perään. Ville otti
esiin pullon viinaa ja se kiersi kädestä käteen; naisetkin maistoivat
pisaran pullon suusta ihan kursailematta. Bergs-Hannin jälkeen tuli
vuoro minulle. Karolina kuitenkin sanoi ikään kuin puolustellen:
"Oppii tuota käyttämään viinaa, kun täytyy hoidella verkkoja kovassa
säässä." Ville selitti, että Karoliina oli leski, mutta tuli toimeen
hyvin miehettäkin, hän komensi väkeä siinä kuin toinenkin ja
silakoita hän otti merestä määrättömästi. Jälisteeksi tarjosin minä
suklaa-konvehtia ja Fia Holmista se oli "kelvottoman hyvää". Sitte
alkoi taas vuorotellen laulua ja leikillistä puhetta; varsinkin Mikki,
iloinen veitikka, oli erittäin kekseliäs. Muun muassa kertoi hän, että
Åminneborgin isäntä Isak Eriksson "oli varakas mies, mutta ei hän ole
osannut laittaa yhtään poikaa, kaksi tyttöä vain yht'aikaa, ja ne niin
yhdennäköiset, että sulhaset eivät voi erottaa, kumpi on kumpaisenkin".
Heidän murteensa omituisine sanoineen ja korkoineen oli vaikea
ymmärtää, varsinkin milloin he keskenään puhuivat lyhyitä lauseita,
mutta laulussa oli kieli jotenkin puhdasta ja samoin heidän
puhutellessaan minua. Lukemalla ja kirkonkäymisellä olivat kaikki hyvin
tottuneet "kirkkoruotsiin".
Bergs-Hann lauleli kauneimmat laulunsa, ja Ville ylisti häntä
paraimmaksi tytöksi laulamaan koko Maalahdella. Fia Holm kertoi
monenkin varakkaan miehen "sukeutuneen ja siivoutuneen Hannia
varten, mutta kaikki he saivat etsiä muuta parannusta ikävälleen;
ei Hann koskaan unhota Jukkia, joka jäi mereen Ruotsin matkalla".
Hann katsahti sinisilmällään äkäisesti kertojaan ja sanoi: "Onko Fia
sitte nähnyt minun surevan?" Ville istuessaan veneen perässä katseli
kauan Bergs-Hannin kiharatukkaista niskaa. Tyttö istui, kasvot veneen
keulaa kohti, ja katseli mereen vaipuneen auringon jäleltä välkkyvää
vaaleankeltaista valoa. Ville virkahti: "Laulakaapas, tytöt, niin sujuu
paremmin." Luulenpa, että Ville oli yksi niistä, jotka olivat turhaan
sukeutuneet ja siivoutuneet Bergs-Hannia varten.
Fia Holm alotti juuri surumielisen laulun, kuin kulku äkisti pysähtyi
ja vene, noustuaan salakivelle, kallistui sivulleen niin, että kaikki,
mitä oli irtainta; viskautui oikealta laidalta vasemmalle. Karolina
putosi suorastaan minun syliini ja minä sain kyllä kokea, että hän
ei ollut irtainta tavaraa. Me olimme vähällä saada yhdessä kylmän
kylvyn kuten Mikki, joka tosiaankin veneen kallistuessa heilahti yli
laidan. Minä olisin mieluisemmin suonut saaneeni solakan Bergs-Hannin
syliini kuin raskaan Karolinan. Mikki nousi kivelle ja työnsi veneen
pois karilta; ainiaan valmis laskemaan leikkiä, sanoi hän: "Olkaa
laulamatta, Bergs-Hann, enhän minä näe ollenkaan pohjaa enkä kiviä, kun
te laulatte."
Tuuli tyyntyi taaskin vähitellen ja soutaen kuljettiin loppumatka.
Vakava ja mukava verkkovene lipui nopeasti pitkin kirkasta veden
pintaa, jonka syvyydestä näkyi välkkyvä tähtitaivas, ja kuun
hopeahohto kimalteli veneen tekemissä väreissä. Tahdissa suurten
airojen säännöllisen jysähtelemisen kanssa hangoissansa ja veden
loiskahtelemisen kanssa lauleli Bergs-Hann yksinkertaisia laulujansa.
Minä tunsin viihtyväni hyvin näiden raitisten, teeskentelemättömäin
ihmisten seurassa. Hann keskeytti laulunsa ja näytti kaksinkertaista
rakennusta, joka kuun valasemana kuvastui taivasta vasten matalalla
rannalla edessämme. "Tuossa on Åminneborg," sanoi hän, "ja siellä
eroovat meidän tiemme", lisäsi hän ajattelevasti, ikään kuin valittaen,
että hauska matka niin pian loppui.
Me olimme nyt siinä lahdessa, johon Maalahden joki laskee. Molemmilla
rannoilla oli paljo talaita, meriaittoja ja nuottakotia sekä
kaikenkokoisia veneitä sadoittain, osaksi vielä vedessä, osaksi jo
vedettynä maalle tai talaihin talviteloilleen. Tässä minä aloin
ymmärtää, miten ahkerasti Maalahden kansa verottelee merta. Meidän
suuri veneemme vedettiin Villen tilavaan talaasen ja kukin otti
tavaransa. Mitä minä itse en jaksanut kantaa, ottivat toiset.
Minä kiitin hauskasta matkasta ja kehoitin heitä kaikkia tulemaan
Åminneborgiin lämmittelemään, ett'ei meidän vielä niin paikalla
tarvitsisi erota. "Kiitoksia itsellenne, että olette ollut hyvä
kaikin tavoin", vastasi Bergs-Hann ikään kuin kaikkein puolesta, ja
minua ilahutti, että ehkä osasin käytökselläni näyttää, mitenkä he
kaikki näinä muutamina hetkinä olivat saavuttaneet minun sydämellisen
kunnioitukseni ja luottamukseni. Fia Holm osoitti ystävyyttään
kysymällä, enkö minä tuntenut puutumista eräässä paikassa siitä, että
niin kauan olin istunut kovalla veneen teljolla. Minä kyllä käsitin
hänen hyvän tarkoituksensa, vaikka hän lausuikin kysymyksensä sanoilla,
joita minä en huoli kertoa.
Åminneborg oli muinoin ollut paikkakunnan ainoa herraskartano. Suuri
päärakennus oli nyt kylmillään ja suljettuna, mutta suuri tuli
loisti tilavan siipirakennuksen ikkunoista. Isäntäväki toivotti
meille tervetuloa ja leipäuunissa loimottava tuli oli meistä varsin
mieluinen pitkän merimatkan jälkeen. Kaikki asettuivat, riisuttuaan
päällysvaatteensa, riviin uunin eteen ja tuttava puhelu alkoi
talonväen ja vierasten kesken. Minä pyysin yösijaa ja se luvattiin
varsin hyväntahtoisesti. Molemmat kauniit kaksoissisaret ilmestyivät
kohta tupaan ja Mikin lauseen minä heti huomasin todeksi; he eivät
ainoastaan näöltään olleet aivan yhtäläiset, vaan äänikin oli niin
samankaltainen, että sulhasien neuvottomuus saattoi kyllä olla totta.
Minulla oli kanssani teetä ja emäntä laittoi siitä kaikille virvoketta,
mutta hän oli pannut sekaan kanelia ja minä mieluisemmin join isännän
kanssa lasin Jamaikka-totia. Kaikki olivat viimein asettuneet istumaan
ja huviksensa he, kuten näytti, vastaelivat minun kysymyksiini, kun
tiedustelin paikkakunnan oloja ja tapoja. Mieluisimmin minä kuuntelin
Bergs-Hannin kertomuksia sulavalla altto-äänellä. Hän kuvaili laveasti,
millaiset ovat "seppelepidot" (kuuliaiset), "häät", "talkoot", joissa
kiireenä heinäaikana lähimmät naapurit auttelevat odotellen illan
juhlaa, "öitsit" ja muut sellaiset niissä tavallisine panttileikkeineen
y.m. iloisine tapoineen, joita näillä raitismielisillä rantalaisilla on.
Vilhelm Enström.
Kun Isak Erikssonille mainitsin matkani tarkoituksen, sanoi hän ihan
lähellä asuvan laajalti tunnetun pyyntimiehen, ja minun pyynnöstäni
lähetettiin häntä noutamaan. Hänen nimensä oli Vilhelm Enström,
ja hetken kuluttua kompuroi hän tupaan kahden kepin varassa ja
Bergs-Hannin veljen Kalastaja-Kallen taluttamana. Kaikki nousivat
ja tervehtivät kunnioittavasti rampaa miestä. Hän puhui, näiden
seutujen mieheksi, tavattoman puhdasta ruotsia. Nuorempana oli hän
kesät kulkenut laajalti työssä laivanveistämöissä ja ollut monta
kertaa urakkamiehenä. Kaksitoista vuotta sitte olivat häneltä jalat
paleltuneet hylkeenpyyntiretkellä ja nyt hän eli yksikseen läksiäimenä
Åminneborgissa, helpottaen naapurien avuliaisuutta kaikella, mitä hän
suinkin jaksoi jalkojensa kolotuksen lomassa tehdä käsillään. Hänen
ruumiinsa oli nyt viidenkuudetta vuoden ijässä kumarassa kuin vanhan
ukon ja hänen muotonsa, oli kivuista kuihtunut, mutta kyllä näkyi,
että Enström oli ollut kookas ja kaunis mies parhaassa ijässään. Hyvin
puettu ja kammattu, kärsivällinen ja harvasanainen hän oli, ja vielä
nytkin kunnianarvoisen näköinen mies.
Minä sanoin hänelle matkustaneeni etelästä tänne pohjoiseen saaristoon
vartavasten kuulemaan kertomuksia hylkeenpyynti-elämästä ja sen
vaivoista.
"Siitä minä kyllä osaan tehdä teille selvän", vastasi hän. Me kävimme
istumaan, isäntä, Enström, Kalastaja-Kalle ja minä, pöydän viereen,
naiset ja nuorukaiset puolipiiriin meidän ympärillemme.
Me joimme toistemme onneksi ja Enström alkoi kertoa siitä kerrasta,
jolloin hänelle "tapahtui vahinko pyyntiretkellä". Kaikki tiesivät
tapauksen, mutta ehkäpä ei kukaan ollut kuullut harvasanaisen miehen
kertovan, miten se oikeastaan oli tapahtunut.
"Kahdeksantoista vuotta kävin minä pyyntiretkillä ja viime vuosina oli
meitä ainoastaan kaksi venekuntaa Maalahdelta, yhteensä 16 miestä. Me
läksimme puolipaaston ajoissa ulos merelle, aikaisemmin tai myöhemmin
sen mukaan, millaiset pakkanen ja tuulet olivat olleet talvella.
"Niistä kuudestatoista on nyt elossa ainoastaan kolme. Vuonna 1873
tehtiin viimeinen pyyntiretki Maalahdelta ja sillä matkalla minä kärsin
kovasti. Minä olin päällikkönä venekunnassa, johon sillä kertaa kuului
ainoastaan 5 miestä. Viidellä hevosella monen saattajan, miehen ja
naisen, seurassa matkustimme 4 1/2 peninkulmaa Bergö-Gaddin jäätikölle,
jossa tämän saariston pyyntimiehet sanovat jäähyväset saattajilleen
ja Luojaan luottaen poistuvat mannerjäältä kuudeksi tai kymmeneksi
viikoksi etsimään hylkeitä myrskyn ja ajojäiden seasta.
"Hevonen oli valjastettu suuren hyljeveneen eteen ja siinä oli kaksi
pienempää venettä. Muilla hevosilla oli kuormana ruokavaroja, aseita,
ampumaneuvoja ja puoli syltä puita ruuan keittämistä varten.
"Sillä kertaa saattoi vaimoni Ann-Stin pikku Kustin kanssa minua
Bergö-Gaddiin asti. Hänelle oli syntyvä lapsi pääsiäisen aikaan. Minä
en koskaan ollut haluttomampi lähtemään hylkeenpyyntiin kuin silloin,
ja parastapa olisi ollutkin jättää se matka tekemättä. Mutta siihen
aikaan tuntui, kuin jokin olisi vastustamattomasti houkutellut niihin
vaaroihin ja seikkailuihin, ja entisten retkien muisto kiusasi kovasti.
Sinäkin päivänä, kuin tapasimme jäänreunalla monet Bergön ja Korsnääsin
venekunnat kaikkine saattajineen, välkkyi jäälakeus ja avara meri
kauniisti päivänpaisteessa. Oli ikään kuin juhlahetki, kuin pullo
erotessa kulki kädestä käteen; mutta aika kylmä oli ja minä käskin
Ann-Stinaa antamaan pikku Kustille ryyppyä ja neuvoin häntä hyvin
peittämään itseään ja poikaa kotimatkalla.
"Me purjehdimme suoraan Pohjanlahden perää kohti ja seuraavana päivänä
pääsimme 5 peninkulmaa lähelle Fjäderäggiä. Isovene vedettiin kappaleen
matkaa jäälle ja n.s. teltta laitettiin kuntoon, masto ja raakapuut
kannattimiksi purjeille, jotka sovitettiin katoksi veneen päälle. Sitte
alkoi jokapäiväinen pyytäminen, kuten sanotaan. Ainoastaan yksi mies
jää teltan luo, kaikki muut lähtevät aikaisin aamusilla ulos jäälle
etsimään hylkeitä, missä niitä on jään päällä. Ne ammutaan, jos ne ovat
valppaat, taikka tapetaan nuijimalla, jos makaavat, ja se tapahtuu
usein sellaiseen aikaan, jona ne eivät voi paeta mereen, koska ne
reijät ovat jäätyneet kiinni, joista ne ovat ryömineet ylös jään päälle.
"Kolmantena päivänä siitä, kuin laitoimme teltan, läksin minä päivän
vaietessa kauniilla ilmalla kävelemään, vetäen jälestäni pyyntisauvaa,
8 kyynärän pituista, suksen kaltaista puuta, jonka kahdessa eri
koterossa raskas hyljepyssy ja pitkä kiikari ovat. Sen suksen avulla
hypätään leveäin jäärailojen yli ja sen avulla myöskin hiivitään eli
ryömitään pyssyn kantomatkalle hylkeistä. Minä aioin tutkia jäätä
ja keliä koilliseen päin teltasta. Ajojäät olivat jäätyneet yhteen.
Lumetonta jäätikköä astuin minä reippaasti ja noin 172 peninkulman
päässä veneestä ammuin harmaan hylkeen, joka oli yksinään jään päällä.
Minä pystytin verisen jääpalan 'jäänharjalle'; siksi me sanomme
sellaista paikkaa, jossa ajojäät ovat kasautuneet harjaksi. Sen
jääpalan asetin viitaksi paluumatkalle ja ammutun hylkeen merkiksi.
Sitte astuin edelleen, kunnes arvelin puoli päivää kuluneen; silloin
käännyin astumaan telttaa kohti. Ilma oli ollut kaunis koko ajan,
mutta nyt alkoi yksinäisiä tuulen puuskia tulla koillisesta ja ajella
pilvenhattaroita, joista putoili harvakseen lumihiutuvia; pakkanen oli
jotenkin kova. Minä olin sinä päivänä hyvässä pyyntikunnossa, kuten
me sanomme, enkä tuntenut näkönikään rasittuvan häikäsevästä jäästä;
sen tähden minä saatoin laajalti tähystellä hylkeitä, mutta niitä ei
ollut ylhäällä sillä taholla, jonne olin astunut. Railot ja halkeamat
jäässä olivat kuitenkin vain vähän jäätyneet ja hylkeet olisivat kyllä
helposti voineet tapansa mukaan etukäpälillään eli 'käsillään' alhaalta
päin sorvata reikiä ohuihin paikkoihin paksumpien jäiden väliin,
mutta ne olivat varmaankin ilman muutoksen odotuksessa siirtyneet
toiselle taholle. Vähitellen muuttui myöskin ilman väri ja tasainen
tuuli alkoi lennättää teräviä jääpuikkoja; mutta kun minun tieni kävi
myötätuuleen, en siitä tuntenut suurta haittaa. Töin tuskin löysin
ammutun hylkeen, mutta vaikka teltalle ei olisi pitänyt oleman matkaa
kantakaan peninkulmaa, ei sitä enää näkynyt, sillä jääpuikkoja lenteli
yhä tiheämmin ja myrsky kiihtyi kiihtymistään joka silmänräpäys. Hyvin
tietäen vaaran olevan käsissä, kiiruhdin minä, minkä suinkin jaksoin,
vetäen jäljestäni pyyntisauvaa ja 3 kyynärän pituista hyljettä.
Aavistamattoman nopeasti kiepahti myrsky ihan pohjoiseksi ja yht'äkkiä
pauhasi raju lumimyrsky ympärilläni. Ajojäiden heikosti jäätyneet raot
halkeilivat ja jäät läksivät liikkeesen hirvittävällä rytinällä, joka
kuului kovemmin myrskyn pauhuakin.
"Sydän vapisevana kiiruhdin minä yhä eteen päin heiluvilla
jääkappaleilla. Kaksi kertaa putosin kylmään veteen, ja kadotettuani
pyssyn ja kiikarin jätin myöskin hylkeen ja vedin ainoastaan sauvaa
jäljestäni. Viimein huomasin olevani suuremmalla jääkentällä ja luulin
päässeeni lähelle venettä, mutta en nähnyt sylenkään päähän eteeni.
Helpotuksesta huoahdellen juoksin, kovasti huutaen, eteenpäin kompassin
mukaan, mutta siinä oli taas edessäni avovettä, joka jo kuohui suurissa
laineissa."
Kaikki olivat vaiti kuunnelleet Enströmin kertomusta ja istuivat nyt
jokaisella tyhjä kuppi käsissä polvilla. Kiihkeätä uteliaisuutta
näkyi kaikkein kasvoista. Hän jatkoi: "En tiedä, mitenkä jälleen
löysin hylkeen. Minä en tiennyt, että se oli jäänyt minulta samalle
jäälautalle. Hetkiseksi minä kauhuissani vaivuin kuolleen eläimen
päälle, jonka ruumiissa vielä oli vähä lämpöä jäljellä. Jumala minulle
antakoon anteeksi! Minä en ajatellut omaa autuuttani, vaan Ann-Stinaa
ja pikku Kustia."
Pehmeäsydämminen Fia Holm nyyhki ääneensä ja Bergs-Hann katseli,
silmät kauniisti loistavina, Enströmiä, joka vaipui syviin ajatuksiin.
Yksinpä Mikinkin muoto, josta tavallisesti iloinen veitikka pilkisteli,
osoitti tänä hetkenä sydämmellistä osanottoa. Bergs-Hann ensinnä
keskeytti äänettömyyden: "Tänä iltana on Enström oikein tehnyt reiän
puhelaatikkoonsa; antakaas nyt meidän kuulla, miten sieltä pelastuitte."
Enström jatkoi: "Minä tein jäästä pyöreän seinän suojaksi lumimyrskyä
vasten ja jääpalasista kummun sen sisälle ja pystytin pyyntisauvan
hätämerkiksi; sitte laskeuduin istumaan kuolemaa odotellen. Monta
pitkää tuntia olivat ajatukseni kauheassa tuskassa. Minä en ollut
ennen tiennyt elämän edes voivankaan tuntua niin rakkaalta. Tajussani
välisti välähti ajatus, että viimein olin pelastuva ihmeen kautta, ja
silloin aina johduin ajattelemaan Ann-Stinaa ja poikaa, mutta viimein
sammui kaikki toivo. Minun jalkani ja sääreni kohmettuivat yhä enemmän
ja minun sieluni värisi niin, ett'en osannut rukoilla Isämeitääkään.
Minä muistan, että näin päivän valkenevan ja että sinitaivasta näkyi
jäätuiskun lävitse, jota myrsky hurjasti vielä ajeli pitkin jäätikköä,
mutta taivaasta ei enää tullut lunta. Muistan vielä senkin, että
minusta sittemmin tuntui hyvältä, että myrskyn pauhu ja ajojäiden
kohina oli lakannut.
"Minä heräsin täyteen tuntooni kovasta rykimisestä ja seisoin silloin
pystyssä Niilon ja Ullus-Gabbelin (Gabrielin) tukemana. Heillä oli
ollut suuri vaiva saadessaan minua henkiin, ja totisesti, jos minä
olisin tiennyt, millaisiin kärsimyksiin minä heräsin, niin enpä
suinkaan olisi kiittänyt heitä, että he kiskoivat minut pois kuoleman
syleilyksestä, jossa jo oli kaikki kärsiminen lakannut. Minulle
suuhun kaadettu pitkä ryyppy oli mennyt väärään kurkkuun ja saanut
aikaan kovan rykimisen, joka jälleen pani veren liikkeelle ja herätti
elonkipinän, joka vielä ei ollut kokonaan sammunut. Minä en muista
millä tavalla minut vietiin suureen veneesen, joka nyt oli vedessä
jäälautan reunassa.
"Ennen myrskyä olivat kaikki muut paitsi minä ehtineet teltalle, joka
tuota pikaa hajotettiin ja suuri vene vedettiin avoveteen. Myrskyn ajan
ajelehtivat he koko yön ajojäiden seassa, onneksi veneen murtumatta, ja
kun myrsky lakkasi, näkivät he kiikarilla tähystellen minun hätämerkki,
ja riensivät pelastamaan päällikköänsä.
"Minun jalkani olivat mäsäin villasukkain ja hylkeennahkakenkäin kanssa
jääneet yksiksi möhkäleiksi sillä aikaa, kuin niitä, vielä ihan
tunnottomia möhkäleitä vähitellen sulatettiin, nautin minä mielihyvällä
paljon lämmintä viinaa ja hyljevelliä. Minä tunsin sinä, niin
sanoakseni, 'uudesta syntymisen' hetkenä olevani paljon terveempi ja
halukkaampi elämään kuin sitte koko pyyntiaikana. Pyytämisen minä olin
ihan kelpaamaton ja sen tähden vietin seitsemän pitkää viikkoa teltassa
vahtina ja kokkina ja purjehtiessa makuusäkissä. Minun jalkojani
pakotti hirveästi yöt päivät; tupakan hiki haavoihin pantuna tuotti
minulle parasta lievitystä. Ennen pyynnin loppua olivat kaikki varpaani
poissa nivel niveleltä eikä pakotus siihen lakannut; noita muodottomia
jalanmöhkäleitä pakottaa vieläkin, silloin tällöin vain vähän heikoten.
Sitä kipua minä kyllä saanen kärsiä, kunnes kuolema tulee toisen kerran.
"Tähän nyt saattaa kertomukseni loppua. Tiedättehän kaikki, että
Ann-Stin kuoli lapsen synnytykseen sill'aikaa, kuin minä makasin sillä
onnettomalla pyyntiretkellä. Kiitoksia hyvyydestänne, että olette
ystävällisesti helpottaneet minun raskasta elämäni taakkaa."
"Niin, niin," sanoi Isak Eriksson, Åminneborgin kunnioitettu isäntä,
"moni saa kokea paljon maailmassa, mutta ken on paljon kokenut, hänellä
on paljo ystäviä." Minä mielessäni vertailin Isak Erikssonin elämän
käsitystä toiseen, jossa miestä arvostellaan menestyksen ja rikkauden
mukaan.
Lähtö Åminneborgista ja purjehdus Bergöhön.
Nyt oli aika lopettaa päivä ja kaikki ottivat jäähyväset. Fia Holm
katsoi sydämmellisesti minua silmiin ja pudisti niin herttaisesti
minun molempia käsiäni, että minä kyllä saatoin arvata, miten hyvästi
Holm oli kotonaan viihtyvä, kun hän palasi mereltä. Ville, Mikki ja
Kalastaja-Kalle uudistivat tarjouksensa saattaa minut seuraavana
päivänä Bergöhön. Minä lupasin seuraavana aamuna ennen lähtöä käydä
Bergs-Hannin ja hänen veljensä kodissa.
Syötyäni maukkaan illallisen, lämmintä leipää, hyvää voita ja lihavaa
iltamaitoa ja toivotettuani ystävälliselle isäntäväelle hyvää yötä,
kävin lepäämään karkeille, sileäksi mankeloiduille lakanoille.
Herätessäni seuraavana aamuna tunsin mielihyvää, niin kuin olisin
äsken päässyt kauan ikävöidyn tarkoituksen perille tai voittanut
jonkun pahan vastuksen. Aurinko paistoi huoneesen ja ikkunoista loisti
maa valkoisena yöllisestä pienestä lumisateesta. Minun pukeutuessani
ja katsellessani mukavaa, kotitekoista talonpoikais-ylellisyyttä,
astui sisään, kahvitarjotin käsissä, toinen kaksoissisar, tai ehkäpä
hän oli toinen. Hän niiaten toivotti minulle hyvää huomenta. Minä
kuulin viereisessä tuvassa väen vilkkaasti keskustelevan omituisella
murteellaan. Tyttö ilmoitti heidän olevan murkinalla.
Tervehdittyäni talonväkeä läksin molempien tyttärien seurassa
tervehtimään Kalastaja-Kallea ja Bergs-Hannia. Heidän kotinsa tosiaan
ansaitsi ylistelemiset, jotka Mikki oli eilispäivänä matkalla siitä
lausunut. He istuivat nyt kaikki ahkerasti verkkoa kutomassa. He
lakkasivat työstään meidän astuessamme sisään ja toivottivat meille
tervetuloa. Kallen vaimokin oli pitkäkasvuinen, kaunis nainen,
ystävällinen ja avomielinen. Hän tarjosi hyvää kahvia ja oli
iloissaan, kun minä kiittelin heidän hyvästi järjestettyä kotiansa.
Kalastaja-Kalle ja minä puhelimme matkasta Bergöhön ja minä lausuin
pelkoni, että sisävedet ehkä ehtivät jäätyä ja tehdä vaikeammaksi
minun palaamiseni Vaasaan, mutta hän rauhoittaen selitti meriveden
vielä olevan niin lämpöisen, että se ei voinut jäätyä, ell'en minä
viipynyt useampia viikkoja Bergössä. Kalle pyysi vaimoaan laittamaan
evästä kuntoon ja läksi käskemään molempia toisia, Mikkiä ja Villeä,
laittamaan itseänsä ja venettä valmiiksi. Minä jäin hetkiseksi
kuuntelemaan Bergs-Hannin kertomusta heidän verkkokalastuksestaan
ja hän kertoikin niin, että sitä oli hauska kuulla. Hän kuvaili
kalastuspaikat sileäksi huuhtoutuneilla yksinäisillä kallioilla ulkona
meressä, jossa monella venekunnalla on talaansa, kala-aittansa ja
makuuvajansa sekä yli koko kallion korkeita telineitä, joilla suuret,
aina 18:kin kyynärää korkeat verkot kuivataan. Kauniilla ilmalla
kesällä on siellä elämää ja iloa, kertoi hän, paljo työtä kalain
puhdistuksessa ja suolaamisessa sekä pyydyksien hoidossa, varsinkin
milloin saanti on runsas; mutta välillä myöskin laulua ja piiritanssia
ja iloista leikkiä. Juhannuksen aikaan on Pohjanlahti kirkas ja
kaunis koko vuorokauden, niin että ilokseen katselee ylt'ympäri.
Kun minä kysyin, eivätkö he ottaisi minua neljänneksi mieheksi
veneesensä, vastasi hän sointuvasti nauraen: "Te kaiketi luulette, että
pyydysmatkat ovat vain pelkkää auringon paistetta", ja hän kertoi;
miten he myrskyssä ja aukean meren suurissa laineissa usein hengen
vaaralla korjaavat kalliita pyydyksiänsä ja monesti ne sinne jäävätkin
ja he itse saavat heikolla veneellä monena pimeänä syysyönä laskea
mihin myrsky viepi, kuolema ihan silmäin edessä, kunnes he myrskyn
vaiettua nälissään ja uuvuksissaan voivat kääntää veneensä kaukaista
kotia kohti. Kun kalalokit lähtevät pois kalastuspaikoilta ja pakenevat
sisäsaaristoon, silloin on kiire korjata pyydykset, sillä myrsky ei ole
enää kaukana.
Kun minä ihmettelin, ett'ei näkynyt yhtään lapsia, vastasi vaimo:
"Kalle sanoo monesti: mitä me teemme sellaisella vallattomalla
pikkuväellä, joita sinun vain pitää istua kiikuttelemassa? Toista
olisi, jos sinä heti voisit laittaa ne sellaisiksi, että ne kelpaisivat
johonkin."
Kalastaja-Kalle palasi sanomaan, että vene oli valmiina. Minä sanoin
jäähyväiset. Bergs-Hann ojensi minulle suuren kätensä ja ystävällistä
hyväntahtoisuutta näkyi sydämmellisistä sinisilmistä.
Aamiainen syötiin Isak Erikssonin luona, ja turhaan koetettuani
saada maksaa vierailustani siinä ystävällisessä talossa erosin minä
heistäkin, sanottuamme molemmin puolin sydämmelliset jäähyväset. Hyviä
muistoja jäi mieleeni.
Purjehdus Bergöhön oli huvittava ja omituinen. Lumiset saaret ja karit
välkkyivät auringon paisteessa ja tekivät meren synkän näköiseksi.
Oli pari astetta kylmää ja kovanlainen tuuli puhalteli lounaasta.
Pitkulaisten, korkealle kuohuvain aaltojen harjat murtuivat kohisten
valkoisiksi koskiksi, jotka soveltuivat kylmänvihreään meriveteen
kuin -- mitenkä sanoisinkaan -- kuin "kerma rabarberihyytelöön". Vene
oli koko matkan kallellaan oikealle puolelle, ja joka kerran, kuin
kynnimme aallon harjojen poikki, roiski vettä vasemmalta puolelta,
kasvattaen jääkuorta vaatteillemme ja veneen teljoille. Mutta kylmä ei
minua vaivannut, minä kun olin hyvästi varustautunut tälle marraskuun
matkalle. Mikki, ollen ohuessa puvussa, värisi nähtävästi, mutta ei
antanut iloisuutensa jäätyä; hän vain välistä sanoi: "Paholainen
lähteköön enää matkoille." Meidän lähestyessämme Bergötä läheni jo
aurinkokin sitä linjaa, jossa taivas ja meri yhtyivät hehkuvassa
valossa. Mikki sanoi, osoittaen auringonlaskua ja pudistellen
ruumistansa: "Eiköhän noilla tuolla ole lämpimämpi."
Luminen vuorenharjanne, joka saaresta pistihe ulos mereen, oli
koristettu tuulimyllyillä, joista osa seisoi, vaan monta oli
käymässäkin. Kalastaja-Kalle sanoi Mikille: "Huiskuttele käsilläsi kuin
nuo kummitukset, niin haihtuu sinulta kylmä ruumiista."
Me olimme jo vähän niemen siimeksessä, kuin lahtihylje näytti mustaa
päätänsä tuulen päällä lähellä meitä. Mikki kiihkeästi huusi minulle:
"ampukaa, ampukaa!" mutta kun minulla oli kanssani ainoastaan
haulipyssy, en minä tahtonut haavoittaa eläintä, koska en kuitenkaan
olisi saanut sitä tapetuksi. Sitte Mikki pyysi Villeä kääntämään
venettä vähän tuuleen päin, otti etuteljoilta harmonikkansa ja alkoi
soitella polskaa. Hylje näyttäytyi yhä lähempänä venettä ja kohottihe
korkealle vedestä ikään kuin kuuntelemaan. "Jos on hyljepyssy veneessä,
varoo se kyllä eikä tule niin lähelle", sanoi Kalastaja-Kalle. "Hylje
on aika valtava uimaan; monesti seuraa se venettä, joka purjehtii
täyttä vauhtia", sanoi Mikki.
Ensimmäinen päivä Bergössä.
Sinne päin, josta me tulimme, ei näkynyt saarelta monta asuntoa. Me
laskimme pieneen venevalkamaan hyvillämme, että saimme maata jalkaimme
alle. Kylmä tuuli oli kuitenkin vähitellen kangistuttanut jäsenemme,
ja me, niitä nuorrutellaksemme, läksimme juoksu jalassa ryntäämään
tuulimyllyjä kohti. Meidän päästyämme seljänteen harjalle oli edessämme
vuoritasanko ja sillä monta, enimmäkseen punaiseksi maalattua taloa.
Enström oli minua myöten lähettänyt terveisiä vanhalle Rias-Matille,
joka aikoinaan oli ollut saaren arvokkaimpia pyyntimiehiä. Pieni,
puhelias poikanen näytti meille tietä Riaksen taloon. Hän arvaili
tiellä, mitä meillä saattoi olla asiana ja mistä me olimme tulleet
kylmän ilman kanssa. Mikki tulkitsi hänen saarelaismurrettansa niin
hyvin, kuin osasi. Poika tahtoi kaikin mokomin tietää, mikä minä olin
miehiäni, ja Mikki sanoi: "Hän on Ruotsin kuningas, senhän voi nähdä
lakistakin." Nähtävästi epäilevänä ja hyvin uteliaana kysyi hän itse:
"Oletteko te Ruotsin kuningas?" -- Silloinpa me jo olimmekin perillä,
Rias-Matin tuvan edessä, jossa hyvästi aseteltu havukimppu kehoitti
meitä pyyhkimään jalkojamme rappusten edessä ennen astumistamme sisään.
Emme vielä ehtineet porstuaankaan, kuin suuri vanhanpuolinen vaimo
tuli meille vastaan. Minä kysyin isäntää ja kerroin, että minulla
oli hänelle terveisiä Maalahdelta Enströmiltä ja että minä toivoin
saavani viipyä muutamia päiviä Rias-Matin luona. Vaimo pyysi meitä
astumaan sisään ja sanoi Matin olevan ulkona merellä, vaan hänen jo
kohta pitävän tulla kotiinkin, koska oli jo aamusella lähtenyt vain
nostamaan verkkoja ja panemaan niitä kuivamaan. Enströmiltä olin
kuullut Rias-Matin olevan jo 80 vuoden ijässä; minua kummastutti, että
hän vielä kalasteli näin myöhään syksyllä ja tällaisella ilmalla.
Emäntä kehui hänen reippauttansa ja sanoi häntä niin vanhaksi, että hän
muisti kaikki saaren asujamet, "ennen kuin ne olivat syntyneetkään". --
"Matin nuorin veli oli minun ensimmäinen mieheni, -- mennä vuonna otin
tämän; hän on koonnut rahaa ja hänellä on paitsi taloa paljo pyydyksiä.
Sukulaiset yrittivät rettelöimään ja estämään meidän vihkiäisiämme,
mutta ukkopa ei antanutkaan itseään komentaa -- enkä minäkään -- sitä
paitsi."
Hän käski meitä istumaan ja pyysi anteeksi, että oli kaikki niin
siistimättä. Katsellessani pikku tupaa huomasin anteeksi pyynnön
varmaan tarkoittaneen huomauttaa minulle, miten sievänä ja siistinä
hän piti kotiaan. Ikkunain ympärillä oli valkoiset verhot; huonekalut,
ovet ja vuorilaudat olivat maaladut sinisiksi ja punaisiksi, kuten
sängyn uutimetkin olivat paksusta, sinisen ja punaisen kirjavasta
puolivillaisesta. Suuri kaappi, ovi peileihin jaettuna ja listat
hyvin korkeat, peitti jäännösosan siitä seinästä, jossa sisemmän
kammarin ovi oli. Keskelle kaappia oli sovitettu käkikello, heiluri ja
painot näkyvinä lasiovesta. Hyljepyssyjä sekä kiikareja, kompasseja
ja ilmapuntareja, jotka johtivat mieleen, että Herra välistä "oli
siunannut rantoja" haaksirikkoisilla laivoilla, riippui seinillä, jotka
olivat verhotut tummilla, kirjava-värisillä papereilla. Koko tupaa
kävi sanoa aistikkaaksi; se vähän muistutti tavallisen Itämeren-laivan
kajuttaa, suurennettuna tietysti. Lattia oli hyvästi saumatuista
kuusilankuista, puhdas ja ilman mattoja. Suuri leivinuuni oli porstuan
oven ja kammarin oven välisessä nurkassa, suu avoin ja lähellä lattiaa,
päällä savun kokoojana taitavasti muurattu ja paksuilla raudoilla
varustettu totto. Kalkki oli maalattu samalla punamulta-öljyvärillä
kuin kaikki muukin punainen tuvassa. Ilma, josta lemusi heikko mintun
tuoksu, ei minua oikein miellyttänyt, mutta todisti, että isäntä ei
ollut tupakkamies.
Me otimme käsille eväämme, ja emäntä asetti pöydälle suuremman ja
pienemmän petrolilampun. Luulenpa, että hän oli luonteeltaan vähän
"kerskaileva". Syötyä ja emännän väkevää kahvia juotua läksivät Kalle
ja Ville ilmoittamaan lähellä asuville "pyyntimiehille" minun tuloani
ja matkani tarkoitusta. Mikki meni ulos narraamaan poikia, joita oli
hyvä joukko kokoutunut näkemään Ruotsin kuningasta. Hetken kuluttua
palasivat lähettiläät ja toivat mieluisan vastauksen: "Ne lupasivat
tulla, nämä pyyntimiehet, joka talosta." Siitä suosiosta minun kaiketi
oli kiittäminen niitä hyväntahtoisia suosittajoita, joille olin
sananviennin uskonut toimeksi. Ystävyys minun ja kolmen maalahtelaisen
saattajani välillä oli vanha ja vakautunut.
Ensimmäisenä saapui kesk'ikäinen mies, puvultaan ja muodoltaan
"luotsivanhimman" näköinen. Siivosti ja kunnioittavasti tervehti hän
ensin talon emäntää, kysellen hänen omaa ja vanhan Matin terveyttä.
Kun minä tervehtiessäni sanoin nimeni, käsitti hän, että sen
kohteliaisuuden muka piti olla molemminpuolinen. "Minun nimeni on
Johan Erik, mutta täällä Bergössä sanovat minua meidän murteellamme
Jonk-Erriksi", sanoi hän istuutuessaan penkille lähelle minua.
"Maalahtelaiset kertoivat teidän asianne. Kyllä meidän saarellamme
tapaatte monta kokenutta pyyntimiestä. Vanhalta Rias-Matilta saatte
kuulla kaikki saaremme asiat ihan alusta asti." Itse oli hän jo ollut
28 vuotta mukana pyyntiretkillä ja aikoi tänäkin talvena lähteä
"kippariksi" erääsen Korsnääsin veneesen. "Korsungit, kuten me heitä
nimitämme, seuraavat tavallisesti Bergön kippareja." -- "Jonk-Err on
taitavin kippari koko saarella, siitä asti tietysti, kuin minun mieheni
lakkasi käymästä retkillä", sanoi emäntä, jolla oli hyvin suuressa
määrässä tuota kaunista omansa kiittelemisavua.
-- "Rias-Matin kanssa ei kukaan voi kilpailla", sanoi Jonk-Err, "hän
lakkasi vasta 65 vuoden ijässä, ja minulla on vasta 51 vuotta."
Vähitellen astui tupaan miehiä toinen toisensa perästä, ja jokaisen
asia oli tervehtiä kaikkia tuvassa ennestään olijoita. "Hyvää
iltaa, Norrskatin Isakki" -- "hyvää iltaa, Kalle" -- "hyvää iltaa,
Finnis-Isakki" -- "hyvää iltaa, Ullus Gabbel" j.n.e. Minä olin
kuvitellut mielessäni, että ensinnä tulleella Jonk-Errillä oli
erityinen arvo saaren miesten kesken; mutta nyt huomasin heidän
kaikkein olevan "luotsivanhimpien" näköisiä. Niinpä sanottiinkin
milloin kestäkin läsnä tai poissa olijasta: "Hän on paras mies
pyyntimatkoilla."
Viimein aukesi ovi vielä kerran ja Rias-Matti astui tupaan;
silmänräpäyksessä minä arvasin tulijan siksi. Hän otti päästään
lammasnahkalakin ja katseli ympäri, oudostellen niin suurta
vierasjoukkoa. Emäntä ehti ennen minua ja selitti lyhyesti koko
asian. Matti toivotti ystävällisesti ja selvällä Ruotsin kielellä
minulle tervetuloa ja pyysi minua pitämään hyvänäni, mitä talossa oli.
Kaikki olivat nousseet seisomaan, tervehtivät vuorotellen vanhusta
ja moni lausui ilmi kummastelunsa, että "meidän vanha Matti" vielä
oli niin reipas 80 vuoden ijässäänkin. Riisuutuessaan puheli hän
milloin kenenkin kanssa syyskalastuksesta, pellavalankain hinnasta
j.m.s. Minuun hän ei kiinnittänyt erityistä huomiota. Viimein hän
paitahihasillaan pysähtyi lieden eteen, jossa emäntä ahkeraan
hämmenteli kiehuvaa pataa. Ukko valitteli, että kylmyys oli vähän
kiusallinen noin vanhoina päivinä.
Pitääpä minun kuvaella vanhuksen näkö. Hän oli kauneimpia ukkoja,
kuin olin koskaan nähnyt. Ollen keskikasvuinen piti hän ruumistaan
suorana ja liikkui hyvin vilkkaasti, ja samoin hänen puheensa ja
kasvojensa vilkkaat liikkeet osoittivat hänen luonteessaan olevan
jäntevyyttä ja virkeyttä enempi, kuin hänen ikäisillään muuten on.
Mutta kerron tässä vain hänen ulkomuotonsa, sillä kunnioitusta
herättävän vanhuksen sisällisen olemuksen ja luonteen kuvaaminen
on tämän kertomuksen tärkein osa ja vaivalloisin tehtävä. Hänellä
oli korkea, paljon ajatuksia sisältävä päälaki, lumivalkoisen tukan
seppelöimänä. Vaikka hänen ryhtinsä oli reipas, kasvonsa elävät ja
katse vilkas, oli sentään mahdoton erehtyä hänen ijästään. Koko hänen
olemuksestaan näkyi jaloutta, avomielisyyttä ja niin lujaa luottamusta
elämän arvoon, että ainoastaan harvat paraimmistakaan voivat sitä
säilyttää elämän myöhäisen lopputiliin asti. Unhottamatta hetkeksikään
arvokkaisuuttansa liikkui ukko tulen edessä, iloisen vallattomasti
kääntäen milloin mitäkin ruumiinsa puolta tuleen päin. Hän sylki tuleen
ja pisti uutta purutupakkaa poskeensa. Pieni kuusivuotinen tyttö astui
tupaan ja lausui tuttavasti: "Hyvää iltaa, ukko!" Vanhus nosti tytön
syliinsä ja suuteli häntä; ilmeisesti olivat ukko ja lapsi hyvät
ystävät. Rias-Matin kanssa oli tupaan tullut hänen poikansa Jukki, ja
hänen luoksensa pysähtyi lapsi, tervehdittyänsä ensin kaikkia muita ja
saatuaan jokaiselta ystävällisen vastauksen: "Hyvää iltaa, Ann Ull!"
-- "Ukko hemmoittelee Ann Ullin pilalle", sanoi Jukki. -- "Äiti sanoi,
teidän pitäisi tulla syömään." -- Lapset teitittelevät Bergössä aina
vanhempiansa.
Emäntä toi pesuvadin ja pyyheliinan Matille, kysyen: "Tahdotteko pestä
kätenne?" Aviopuolisotkin useammin teitittelevät kuin sinuttelevat
toisiansa. "Ullus Gabbel", sama mies, kuin 10 vuotta sitte pelasti
Enströmin ajojäistä, huomautti: "Rias-Matti kyllä tiesi, mitä teki,
kun otti vanhoillaan vielä uuden akan." -- "Jos ei itse tiedä, muilta
kysymättä, mitä pitää tehdä, niin vähän ne tekemiset maksavat", vastasi
Rias-Matti niin vakavasti sointuvalla äänellä, että puhelu sille
taholle kerrassaan keskeytyi. Pöydällä oli vielä minun eväslaatikkoni
ynnä mitä emäntä oli tuonut lisää minulle ja maalahtelaisille. "Te,
herra, näytte jo syöneen", sanoi Rias-Matti, "mutta nyt pitää minun
käydä käsiksi illalliseeni." Emäntä raivasi pöydän, toi kivivadilla
velliä sekä voita, leipää ja maitoa. Ukko pisti ison palan voita
velliin ja söi sitte ahkeraan ja kauan, kuitenkin ottaen samalla osaa
puheluun.