— Isä, isä — herroja tulee!
Ristian kapsahti kartanolle ja katseli jyskyttävin sydämin nummenlaen
porteille, josta alkoi juuri laskeutua hevosmatkue. Tuutija-Mikko ajoi
pihalaakealle, ja kärreiltä laskeutui salkkua kantava herra, joka
jäi pyöriskelemään ja tähystelemään töyräitten rakennuksia. Ristian
asteli harvakseen ja posket valkeana herran luokse. Kartanokoira riisti
vitjoja kireälle ja haukkui välkkyvin leuoin.
Nummistoon saapunut herra kertoi Ristianille olevansa tuomari, jolle
Rasutovi oli lähettänyt valtakirjan rakennusten ja irtaimiston
myymiseen. Hän kertoi tulleensa tekemään luetteloa Rasutovin
omaisuudesta ja sanoi kuuluttavansa kohta huutokaupan. Ristian masentui
ensin sanattomaksi. Se päivä päivältä yhä ahdistavammaksi yltynyt
aavistelu, joka oli Ristiania muistuttanut lyhyen yltäkylläisyyden
loppumisesta, sai nyt muodon itsellensä salkkukainaloisesta herrasta
ja huutokaupan tulosta. Ja Ristian näki silmänräpäyksessä elämänsä
kuvan: sakeassa, pimeässä näreikkörinteessä välkähti ihmeellisesti
sammalikkoon ryöstäytynyt helakanvihreä valojuova, joka pian supistui
olemattomiin auringon hivuessa loitos.
— Vai, vai kirjotti Rasutovi! A mistä kirjotti? Vai on elossa vielä
Rasutovi, hyvä oli mies, hyvä, vai on elossa! Kuolleeksi, kuolleeksi
minä jo luulin. Mikäs — säästäähän Luoja hyviä ja soreita!
— Pariisista kirjoitti, sinne oli jo päässyt talvella pakenemaan.
— Vai sinne, vai sinne asti pääsi, a mikäs oli päästessä, kun oli laiva
ja kaikki itsellä, senkun seilasi vaan!
Ristian ja herra alkoivat kiertää nummistoa. Tuutija-Mikko riisui
hevosensa, laski sen pihaheinikkoon syömään ja kulki itse toisten
jäljessä nummelta nummelle muistutellen eloisia rakennusaikoja ja
ihmetellen nykyistä autiutta, joka vieläkin tulisi vahvenemaan.
Ristian availi ovia, selitteli, osoitteli ja viittaili. Herra merkitsi
näkemänsä pitkiin listoihin, lukitutti ovet ja otti avaimet haltuunsa.
Ensiksi seistiin läävän kynnyksellä ja katseltiin tyhjiä vitjasijoja.
— Kasakat, rosvot veivät täältä kujankukat. Eivät jättäneet edes yhtä
lapsille maitolypsikiksi. Kylältä pitää minunkin haettaa joka tippa!
Sitten kyyristyttiin sikalan ovesta sisään.
— Rasutovi jo hävitti aikanaan pois. Jonkin jätti, nekin kuolivat.
Kierros jatkui ovelta ovelle, ja saavuttiin pihalle. Sitä mukaa kuin
Ristianilta avaimet vähenivät, valtasi hänet melkein hikeä puserruttava
hätä. Hänen silmissään oli unena se kierros ovelta ovelle, jonka
he olivat tehneet tuon tuosta Rasutovin kera hopeapäisin kepein ja
yksiinlyövin, tyytyväisyyttä tihkuvin puhein. Mutta todellisuutena
oli nyt hänen silmissään avaimenanto avaimenannolta irroittautuminen
nummien maailmasta. Ristian availi ovia niinkuin pakkaspäivänä, hartiat
luimussa ja vastahakoisin sormin.
Päärakennuksesta palattaessa oli aurinko enää kahden korennonmitan
korkeudella nummien latvustosta. Hevonen oli valjastettu, ja
Tuutija-Mikko istui odotellen rattailla. Ummehtuneista, kolkoiksi
autioituneista huoneista tultuaan Ristian ja herra pysähtyivät vielä
hetkiseksi kynnykselle puhelemaan.
— No, saanhan minä varmaankin asua vielä huutokauppaan asti täällä?
— Tietysti, tietysti! Vielähän teillä on palkkakin saamatta. Rasutovi
käski maksamaan heti huutokaupan loputtua kaikki maksut.
— Vai käski maksamaan! Kyllä se on aika Rasutovi. Vai muisti minuakin
vielä, Kristian Petrovitsia. Niinkö kirjoitti, jotta maksa Kristian
Petrovitsille, maksa hänelle. Hyvä on mies, hyvästi katsoo ja hoitaa,
niin hoitaa kuin omansa. Maksa hänelle, maksa, sano terveisiä!
Ja Ristian heltyi puhua pälpättämään Rasutovista ja hänen hyvyydestään,
vaikka karu todellisuus ahdistikin rintaa.
— Kellarissa on minulla potatti ja lantut, saanhan pitää avaimen,
omat ovat potatit ja omat muut syömiset. Nälkä täällä muuten tulisi,
ellei olisi oma ruoka. Kanat ovat omat ja kukot. Muuta elokasta ei
olekaan kuin sitten tuo koira. Omalla ruuallani olen senkin syöttänyt,
kalliiksi on tullut!
— No maksetaan, maksetaan. Minä ilmoitan sitten huutokaupasta ja
tulostani. Hyvästi!
— Hyvästi, hyvästi! Kalliiksi, kalliiksi on tullut!
Ja kärrit alkoivat nousta kitisten jyrkkää pihatörmännettä porteille.
Ristian seisoi kivettyneenä kartanolla.
Ja siltä seisomasijaltansa Ristian lähti vielä nummien yli
kylänlaitaan kääpiötorpallensa. Tie johdatteli häntä kuivien, pihkalta
tuoksuvien töyräänlakien ja kosteitten sammalnotkojen kautta sille
metsäseinämälle, joka reunusti alaniittyjä ja kylänlaitaa.
Harvenevien runkojen välitse paistoivat jo alaniittyjen vihreät muodot.
Vastapäisen metsänlaidan latvustoa kirkasti vielä auringon lempeä
valo, mutta maanraja oli musta ja tyly. Ja Ristian näki ihmeeksensä
alaniittyjen saarekkeilla kyntötouhukkaita ukkoja, jotka hevosillensa
huikaten kulkivat selät kyyryssä vaoillansa. Näkyi vielä nuoria miehiä,
jotka nostelivat polvillensa rätkähtäneitä aitoja ja puhkoivat ojia
tiheästi heiluvin lapioin.
Ristian pysähtyi metsänlaitaan katsomaan. Avara niittyalue oli
täynnänsä uutta elämää. Ristian seisoi ja ihmetteli. Ukot ja nuoret
miehet paiskoivat ramakasti töitä kuin maanhimoissa. Ja entinen
pajuttunut niittyaarnio oli puhdistunut jo yhdeksi avaraksi näyksi,
jossa vaihettelivat vihreät ja mustat suunnikkaat.
Ja samana päivänä, jolloin Ristianille selvisi vanhan elämän vakuuttava
sammuminen, leimahti hänen silmiinsä nykyinen elämänsisällys uutena
ja nuorena. Ristian tajusi heti, jouduttuaan mieltäjäytävissä
ajatuksissansa silmästä silmään niittyaukeaman kanssa, että hänenkin
osuutensa ulottui vielä monin lapionpistämin ja kuokankääntämin tähän
uuteen elämään.
Metsänlaitaa hiljalleen astuskellen Ristian suuntasi kulkunsa
kääpiötorpalleen ja katseli oudossa lumouksessa niittymaiseman puhdasta
asua.
Kylätörmillä punersivat talojen päädyt, ja akkunat löivät tulta.
Ukot palasivat jyrisevin työrattain katoksillensa ja sekaantuivat
kujasilla iltaisiin karjalaumoihin. Veräjät narahtelivat, ämmät
kutsuivat soivin huudoin tarhojen avatuilla porteilla lypsikkejänsä,
ja kujasilla lasketteli nelkkomatnelistä ja karjalaumoja jakaen nuori
poika hevosellansa kohotetuin käsin ja riemusta hihkuen. Aivan uusi
iltatunnelma tulvahti kylään ja riemastutti huomaamatta ihmiset.
Ristian seisoi kääpiötorppansa nurmettuneella pihalla ja tunsi sen taas
kodiksensa, köyhäksi, kurjaksi kodiksensa. Hän katseli tupaa hartaasti
ja surumielisesti. Sen niukat muodot nostattivat hänen mieleensä
unentakaisen ajan, jolloin elämä oli ollut huolentäyteistä ja karua. Ja
Ristian valmisteli ajatuksissansa paluuta tähän unentakaiseen mökkiin.
Kun hän kulki takaisin nummistoon, olivat notkot jo kylmänhornakat
ja märät, mutta nummien selillä löi ilma kasvoihin lämpimänä,
pehmeänä aaltona; ja kun hän saapui nummenlaen porteille, seisahtui
hän taas katsomaan. Rakennusrykelmä tuntui yht'äkkiä vieraalta ja
kolkolta. Ristian rinnasti sen alaniittyjen eloisaan avaruuteen,
ja hänestä näyttivät nyt nummien saartamat rakennukset ahtailta ja
tylyseinäisiltä, uupuneilta ja elottomilta. Ristian seisoi ja ihmetteli
kuten aiemmin metsänlaidassa. Ja hänen lävitsensä löi merkillinen
lohdullisuuden ajatus, joka teki askelenkin keveäksi, kun hän taas
jatkoi kulkuansa.
Järvellä eteni nummiston rantaa kohden suon syöksemä sumuhyöky. Ristian
pujahti tupaan.
Mutta aamulla, kun Ristian tuli tuvasta pihalle, heloitti nummisto
taas kirkkaana ja väljänä. Aamuaurinko valaisi ison päärakennuksen
seinät iloisiksi, ja tuuli pelmutteli somasti vihreitä pihapensaita,
jotka puuskien yltyessä kiepauttivat lehtensä nurin ja näyttivät
saaneen äkkiä harteillensa sinisenharmaat viitat. Ja Ristiania alkoi
taas jyrsiä eilen täyteen voimaansa puhjennut hätä entisen elämän
sammumisesta. Hän käveli rauhattomana pihamaalla ja mietti, miten saisi
elämänsä taas sujumaan kylän köyhällä liepeellä. Ristian käveli ja
repi niskatakkuansa. Äkkiä hän seisahtui, manasi, tuumi hetkisen ja
meni sitten suoraan kellariin. Sieltä hän toi viimeiset silkkipaperein
verhotut pullot, laskeutui varovasti rantaan ja vei ne uimahuoneelle.
Senjälkeen hän nousi taas kartanolle mitättömiin aamuaskareihinsa.
Puolelta päivältä Ristian jo istui Rasutovin mattotuolissa, jonka hän
oli kantanut katoksen luhdista rantaan, onki ja ryyppäsi aina polviensa
väliin puserretusta kaulattomasta pullosta kirpeänmakean kulauksen.
— Pidetään nyt, Kristian Petrovits, viimeistä päivää ja pyhää tällä
mäenkannikalla!
Ristian lojui rentosenaan mattotuolissa, piiskasi ongen siimalla
lumpeikkoa ja viskasi lopulta ärtyisänä koko ongen laiturille. Sitten
hän jäykistyi katsoa killittämään suota, ajatusten takoessa päätöstä
yltäkylläisen nummielämän loppumiselle.
— Kuka edelle impaisee, se jälelle jämpäisee! Oikein sanoi kyläukko
silloin poltikkaispehkon siimeksessä. Minä impaisin itseni Rasutovin
vorniekaksi ja nyt kohta jämpäisen itseni sahuriksi taas ja
kerääjäukoksi. Kyllä minä taas tiedän miltä maistaa nyrttäytynyt,
pöytäjättöinen leivänkuivama näin kukonpojan ja lohikalan jälkeen.
Äkkiä räsähti toinen pullo siruiksi uimahuoneen seinään. Kohta
senjälkeen Ristian taittoi toisesta kaulan ja alkoi kallistella.
— Missäs sitta ellei rattaanrummussa! Minä olen raukka sellainen tiestä
litistynyt sitta elämänrattaan isossa rummussa, ja kierähtipä se mitä
suuntaa hyvänsä, niin siellä olen minäkin kiinni litistyneenä. Välisti
minä olen Pekon Ristian ja välisti Kristian Petrovits; välisti minä
syön leivän kovaa ja juon piimäharmaata, välisti taas syön punaista
kalaa ja juon viinapuun mahlaa kieli torvella. Missä laidassa vaan
pyörä rasahtaa, siellä olen minäkin, sitta. Ja viaton perhe sitten
minun kannoillani perässä. Nyt minä olen taas Pekon Ristian ja lähden
perheineni kylänlaitaan, sinne lähden tästä, sinne! Hyvästi, Rasutovi!
Ylen olit hyvä mies. Köyhää rakastit. Kättä annoit, rahaa annoit.
Hyvästi, hyvästi! Laivalla seilasit omallasi, minne lietkin seilannut.
Tänne jätit Kristian Petrovitsin, köyhyyteen jätit, kurjuuteen jätit.
Sinua itkee nyt Kristian Petrovits, hyvästi, Rasutovi, hyvästi!
Muistatko, kuinka ennen yhdessä ongittiin; muistatko, kuinka sikoja
syötettiin; muistatko? Muistatko vielä, kuka sinulle aina madon
koukkuun pani, muistatko kuka sylkäisi ja kalalykyn toivotti. Hyvästi
— ylen olit hyvä mies. Minkä annoit, niin annoit, jottet kahdesti
katsonut, etkä sanonut: muista antaneeni! Aina sanoit: ota, Kristian
Petrovits, sinulla on paljon suita, ota, vie, on minulla kyllä, ota,
suut täytä. Niin, niin, prossait, prossait, Rasutovi! Lohesi söin
kyllä, mutta pois söin paleltumasta. Kukonpoikiasi söin, Rasutovi,
mutta pois söin kärsimästä. Niin söin kuin olisit käskenyt: syö pois
vaan, Kristian Petrovits, köyhä olet, paljon on sinulla suita, syö
pois, juo pois, muille joutuisivat; hyvän panit aina madon onkeen,
hyvät annoit neuvot — viskaa onki tuohon, siinä on kalan pesä, siitä
saat kuin saatkin! — Prossait, Rasutovi, hyvästi, hyvästi! Tänne jätit
minut, köyhyyteen jätit!
Ja Ristian pillahti itkemään. Aikansa niiskuteltuaan hän katsella
toljotti laineitten kieppua ja auringon hehkuvaa kuvaista veden
vellahtelussa ja herkistyi sitten laulamaan surumielistä laulua:
Kyy kyy kylänlaidassa, siellä on huono ellää,
sirkatsuu ja sianlihaa siellä ei ookkaa kellää.
Kerrankin sai koko Järvituitun asemalla seisonut ajuririntama yht'aikaa
kyydin. Aamujunista tipahteli monennäköistä miestä, herraa ja narria,
ja kaikki tahtoivat Rasutovin nummille, huutokauppaan.
— Tiedetään, hyvä — ajetaan!
Tuon tuosta hurahti nummenlaen porteilta kärrikuorma pihalle. Nummisten
teillä käveli miesryhmiä, jotka koputtelivat seiniä, tarkastelivat
katokseen nostettuja työkaluja ja pitivät monenlaista arvostelevaa
puhetta. Ristian ja muuan kyläukko kantelivat päärakennuksesta
huonekaluja, astioita, lamppuja ja kaikenkaltaista tavaraa, jotka
ladottiin keskelle pihaa isoiksi röykkiöiksi. Aina uuden sylyksen
tullessa kartanolle syöksähti sen kimppuun penkovia, koputtelevia ja
tunnustelevia miehiä. Tavara läjät suurenivat. Kartanolle saapui yhä
uutta väkeä.
Kaikki Järvituitun ukot olivat tulleet huutokauppaan. He istuivat
riveissä kujarakennusten seiniin nojaillen ja katselivat vieraitten
häärimistä kartanolla ja tavaroiden ilmestymistä auki leuhahtelevista
ovista. Juones sinkoili rivistä huomautuksia ja letkauksia, säälitteli
ja hyvitteli. Toiset olivat vaiti. Ukot istuivat muurina pihan laidassa
ja katselivat entisen elämänmenon jatkuvaa sammumista, joka oli ollut
heidän silmissänsä viime aikoina ainaisena näkynä. Jokaisella ukolla
oli osuutta tähän nummiston kaupunkiin, kenellä seinännostona, kenellä
lankunvetona, kenellä lapionpistona, kenellä vasaranlyöntinä, kenellä
mitenkin. Mutta kukaan ei vapissut repimisen eikä hävittämisen pelosta;
äijien mielissä oli vain häipyvä, raukea muisto, jolla ei ollut
masennuksen painoa. Ja ukot katselivat tyynin otsin, miten vieras väki
himokkaasti kolkutteli ja tutki heidän kättensä jälkiä, hyötyäkseen
niistä ja viedäkseen ne mukaansa. Rakennukset ja niiden tekijät olivat
liikahtamattomia ja rauhallisia: seinät kohoilivat ainaisia varjojansa
luoden, ja ukot istuivat tarkkaavin silmin niihin painautuneina. Mutta
heidän edessänsä hälisi levoton, intohimoinen joukko: kunpa minä saisin
tuon! tuota minä yritän! tätä en laske hevillä käsistäni! ahah — tämän
minä pidänkin itselleni!
Tuonottain nummistossa käynyt salkkuherra ilmestyi päärakennuksesta
kartanolle. Hajautunut väki hyökkäsi tavaravuorien ympärille tiheäksi
päärmeeksi.
Vasara alkoi kolkutella, ja tavaravuoret hajosivat hitaasti pieniksi
röykkiöiksi kartanon nurkkiin, rattaille ja puitten juurille.
Jokaisesta rikkinäisestä astiastakin käytiin sotaa, ja vasara julisti
tuomiotansa kumein paukahduksin.
Iltaan mennessä oli koko kaupunki sen kymmenillä isännillä. Kuka
lukitsi makkaratupaa omanansa, kuka suunnitteli läävän purkamista,
kuka peitteli ansarin lasikattoa. Täyteläiset kuormat alkoivat nousta
hitaasti porteille, ja jokaisella poistajalla oli kainalossansa
kantamus. Niinkuin armoton hyökylaine olisi syöksynyt tavaroin
kuormitetun laiturin yli ja jättänyt jäljelle vain synkät laituriarkut
muun mukanansa viedessään, samoin jätti aamulla kartanolle syöksynyt
ahnas ihmistulva vain autiot seinät nummistoon. Muun se vei mukanansa
himokkaasti ja välkkävin silmin.
Ristian, Juones, salkkuherra ja tämän ajuri jäivät vielä tilintekoon.
Tässä tilinteossa tehtiin Ristianista rikas mies. Hän ahtoi
ällistelevin sormin viisituhatta markkaa palkkarahoja ruttuiseen
kukkaroonsa ja sai luvan ottaa Rasutovin muistoksi kaiken myymättä
jääneen rojun itsellensä. Juones sai viisisataisen omiksi
palkkarahoikseen ja lähti hyvitellen salkkuherran rattailla kylään.
Ja viimeisestä illasta nummistossa tulikin Ristianille ilon ilta. Hän
nuohoi Lovissan ja lapsikatraansa kanssa kaikki lukitsemattomat suojat
ja luhdit ja keräsi vähän kerrallaan kartanolle uuden tavaravuoren,
joka oli kuitenkin riekaleinen ja köyhä, mutta joka Ristianista näytti
saaliinkomealta. Siinä oli Rasutovin mattotuoli, joka oli jäänyt
uimahuoneelle, ankkuritynnyrit, onget, valjasroitot, tyhjät pullot,
rikkeimet puutarhatuolit, rännien alaiset saavit, kaivonämpärit ja
monet muut. Pimeään asti hiipivät Ristianin joukot ympäri nummistoa ja
rakensivat aina välillä hellin käsin tavaravuorta.
Yö meni uneksiessa uudestaan alkavaa kääpiötorpan elämää, johon näytti
jo nyt leimahtaneen pitkä ja kirkas valonsäde.
Jo varhain aamulla liikuttiin taas nummistossa. Ristian ja Lovissa
telkesivät hädästä kirkuvia ja siipiänsä pieksäviä kanoja saaveihin,
ämpäreiihin ja koreihin säkkikatteiden pimentoihin. Lapset kantelivat
rakennusten takaa leikkikalujansa ja monenlaista muuta murua.
— Viedään ensiksi nämä elukat ja sitten puretaan tuo Rasutovin
muistopatsas tuosta kartanolta. Muistoksi sen saat, sanoi salkkuherra,
muistoksi! Ja onhan tuossa minulle tavarapatsasta kyllälti. Se on vielä
Rasutovia kaikki!
Lovissa ja lapset tarttuivat varovasti kanojen vankiloihin, ja pian
hävisi niitä kantava jono nummien taakse.
Ristian irroitti kartanokoiran ja puhua suostutteli tälle:
— Tule sinäkin, rukkasnahka, vielä meille; pääset kerran lomalle
sinäkin! Suu enemmän taikka vähemmän minun hovissani ei merkitse paljoa!
Tavaravuoresta Ristian lohkaisi mattotuolin selkäänsä ja lähti koiraa
taluttaen toisten jäljessä.
Ja päivän mittaan siirtyi Rasutovin muistopatsas kaikkine nitvaleineen
kääpiötorpan nurmikolle. Sitä ahdettiin sitten iltapuoli minkä
mihinkin, tupaan, aittaan ja kotaan.
Vielä illalla Ristian lähti kävelemään kylään aikeissa kuulustella
myytäviä maitolehmiä. Lapsiparvi juoksi samaan aikaan nummistossa
leikkimurut sylissänsä pelokkaana ja taaksensa vilkuillen. Autioissa
nurkissa oli vilahdellut — mitä lie vilahdellut. Lapset juoksivat
tiiviinä katraana kumisevien töyräitten yli kylän turvalliseen
läheisyyteen.