Järvituitun huvilat seisoivat tyhjinä ja akkunaluukkujen jäykistäminä
kesänvihreissä puutarhoissa. Ihmiset liikuskelivat alakuloisina
ja hiljaisina, niinkuin näkymätön vihmasade olisi pieksänyt heitä
terävin vesipiikein yhtä mittaa ja turruttanut ilmeettömään
välinpitämättömyyteen. Aurinko paistoi, taivaankannen alle levittäytyi
vihreä näky, mutta Järvituittu oli vielä keväisessä yökirteessä.
Herrat jäivät tulematta. Siihen kiintyi koko Järvituitun huomio. Oli
tapahtunut paljon melskeistäkin talven vaiheissa, järvituittulaisia
oli joutunut kesken ikiänsä hautakuoppien pohjille, mutta sellainen
hätkähdytti vain ensi kokemalta ja kuulemalta. Pitkä, masentava
tietoisuus elämän kertakaikkisesta käännähtämisestä jäyti avuttomin
elein liikkuvia ihmisiä.
Ukot kävelivät päät riipuksissa huviloittensa vehmaissa pensaikoissa,
katselivat ovien liikahtamattomuutta ja kattojen harmaantumista.
Rappeutumisen ensimmäiset, tuskin huomattavat viivat alkoivat näkyä
jo selvemmin vihreää taustaa vastaan kuin ennen, jolloin ovet
hulmahtelivat auki yhtämittaa, akkunoissa näkyi ohitse vilahtelevia
vartaloita ja hiekkateillä soi lasten ilo ja aikuisten riemu
kesäpäivien helakoimpina kukkina. Tuvilla naiset kolusivat tyhjiä
paikkoja ja voivottelivat kaiken loppumista. Pienet perunamaat vaottiin
entisekseen harjakkeilleen, ja peltotilkut ahdettiin kaurankasvuun
ryhevien ojapajukkojen turviin.
Kaura nousi pian hentona vihreänä utuna pellokkeille. Ukot
istuskelivat katoksissa, tähystelivät lakiriukujen välitse sijaa
kärreillensä ja vielä muille nurkkiin jääneille ajokaluillensa.
Mutta kärrienkatselu viekoitteli valjastamaan hevoset, ja niin ukot
ajelivat taas vanhasta tottumuksestansa päivittäin asemalle entiseen
valtakuntaansa riitelemään kymmenin miehin parista maksuatinkivästä
kauppamatkustajarahjuksesta, jotka laihoin salkuin tulivat vielä
noudattelemaan entisien riistamaittensa polkuja. Hiljaisin, mietteliäin
ohjasottein ajettiin tiesuonta myöten köyhyyttä irvistelevälle
kapakkatorille. Sitä saartavat kaupat olivat tyhjiä ja alastomia.
Niiden pölyisissä akkunoissa roikkuivat vielä iankaikkiset
karttuunihuivit ja läkkiastiat, mutta ovien takana paistoivat hyllyt
kuin hampaattomat ikenet.
Kapakassa miehitettiin entisekseen vahakangasrikkoisia pöytiä ja
juotiin teetä imeskellen suut irvissä tahmeita karamelleja, joita
purettiin likaisten paperien sisästä sokeriastioista. Kaskut eivät
tahtoneet sujua millään naurunremakkaan asti, eikä piiskaryyppyjä
saanut itkemälläkään.
Toiset ukot kirosivat ja manasivat katkerasti niitä seteliruplanippuja,
joita he olivat kasvatelleet leveäselkäisiksi huikeina ajokesinä;
toiset taas hyvittelivät kirstujensa sopukkoihin keräämiänsä
hopearuplapinoja, joita kylän kauppa-apulaiset etsivät nyt
ostonhimokkaina jokaisesta tuvasta. Ja Järvituitun ukot pirstaantuivat
kahteen, toisiansa kateillen katsovaan nurkkaryhmään kapakassa.
Tuutija-Mikko huusi ukot aina arpaan, mutta muinoinen kiihoittava
pelijännitys laukesi hervottomaksi ja eleettömäksi rahannostoksi, jolle
jo melkein hymähdettiin.
Pari Järvituitun resuisinta ukkoa ajeli monet päivät merkillisessä
humalantihkussa; he repivät ohjasperissä ollessaan hevosensa rennoiksi
ja hulluiksi, nauroivat päin silmiä kaikille ja heltyivät viimein
kamalassa pohmelossaan kapakalla kertomaan monipäiväisen humalansa
syyn: he olivat voidelleet leipäviipaleille paksulti kenkävoidetta,
syöneet sitten ne ja juoneet päälle hapanta kaljaa sekä saaneet
sisuksistansa nousemaan päähänsä oudon humalan, joka itketti ja
nauratti ja pani tiet luikertelemaan kuin elävät madot.
Asemalla oli ajuripuomin hevosrintama riippupäinen ja päivä päivältä
lyhenevä. Napitetut valjaat retkottivat rangoiksi laihtuneiden hevosten
selissä väljinä ja nahkaa kaluavina. Junat kolisivat sivuitse tyhjinä
kuin akkojen jauhovakat, ja pöly tuskin kiehui enää kotiansa ajavien
ukkojen kärrien vanassa. Junista ihmiset naureskelivat asemalla
seisovaa hevosrivin tynkää, mutta Tuutija-Mikko arvotti edelleen
naurusta välittämättä kapakan pihalla sorminluettavaa miesrykelmää ja
toi sen aina säännöllisessä jonossa puomille odottelemaan niitä kahta,
kolmea, jotka joskus eksyivät pudottautumaan asemalle ja halusivat
jonnekin tienmutkien taakse.
Ojavieriltä alkoi verkkaisesti nousta maan tielle vihertäviä
ruohonnukkaisia kielekkeitä. Varikset keinuilivat rauhassa
aidanseipäitten nenissä.
Ja vähin erin, sitä mukaa kuin ajurijono asemalla kutistui, alkoi
Järvituitun katoksissa jyrinä ja melske. Ukot nostelivat ajorattaitansa
ja kukkaperärekiänsä ylisille sekä laskivat maahan vastapainoksi
vanhoja risuäkeitä, lapioita ja kuokkia. Ja ylisillä seistessään ukot
katselivat seinänräppänöistä alaniittyjen laakeata maisemaa, jossa
kaartuilivat pajupehkojen pyöreät latvaviivat, ja hakivat niiden
aarniosta omat niittysuikaleensa. Pieniltä, masentavan pieniltä ne
näyttivät katosten ylisille, mutta ylisien hämärään nostetut rattaat ja
reet näyttivät vielä avuttomammilta ja tyhjäsylisemmiltä kuin vihreät,
elämää lupaavat maanpinnan muodot. Ja pitkät tuokiot tähysteltyään
ja mietiskeltyään ukot laskeutuivat maahan ja alkoivat käännellä
työasujansa ja pohtia rynnäkköä pelloillensa.
Juones seurasi kylänlaidasta maantien yhä pienentyviä pölypilviä ja
ukkojen kiivasta liikehtimistä pihoillansa, ja hän tunsi taas monesta
aikaa elämänhalua ja osuutta uuden päivän sisällykseen. Juones alkoi
viilailla kuokkansa pyöreää kärkeä kuten muutkin Järvituitun ukot.
Eräänä iltana oli Hiopin katokseen keräytynyt monta toistensa tulosta
tietämätöntä ukkoa tahkokiven äärelle ojalapioitansa teroittamaan.
Vuoronperään he pyörittelivät tahkon kampia ja painoivat lapioitansa
kiekkona pyörivään kiveen silmissänsä vesipoimun notkistelu sähisevällä
lapionterällä. Ukot puhuivat monesta aikaa maistansa ja töistänsä,
ja Juones innostui joukosta kaikkein viittilöivimpään ja kiivaimpaan
puhumiseen:
— Vanhat ihmiset sanoivat ennen, että likimmäinen on aina ensimmäinen.
Ja mikäs meitä on sitten likempänä kuin jalansijamme. Sen kun kynnämme
nurin ja annamme työntää viljanterää, niin elämme kuin elämmekin,
vaikka hiljaisemmin ja äänettömämmin kuin ennen! Ja maa — se on
aina ensimmäinen: sanotaan laiva — missä sen luulette rakentuvan
ellei maalla? Eivät suinkaan sitä aalloilla läjään hakkaa — maalla
se naputetaan vedenkyntöön. Ja lentokone: maasta se lähtee ja
maahan palaa, p— — —a hänen lipittelystänsä tuolla petäjänlatvojen
seassa, maata se nuohoaa sekin. Selvintä on tarrata kaksin kourin
maan kannikkaan ja idättää sen pinta miestä elättäväksi. Ja se
venäläiselle posaalustaminen oli huono juttu. Minä sen oikein jo älysin
viimeisellään, kuin tongin poltikkaisjuuristossa Rasutovin matomyyränä.
Silloin minä hoksasin, että kohta sitä posaalustetaan itsellemme vitjat
kaulaan joka mies ja sitten olisi käynyt kuin esiukoille: vitsaa
selkään ja potkua pakaraan! Ja sillä aikaa kuin ajaa jyristelimme
teitten lääneillä, kasvoi niityille pajupehkoja kuin tatteja sateen
jälkeen kankaille. On niissä nyt työpesä ukoille niinkuin onkin! Mutta
maata sitä on tongittava niin maan päällisten kuin alaistenkin. Vielä
tästä kilkistytään siivo eläjiksi, mutta ajan se ottaa.
Ukot hymähtelivät, myöntelivät, koettelivat hivuttelevin sormin
teriensä pystyväisyyttä ja erkanivat omiin katoksiinsa. Juones jäi
vielä Hiopin kera juttelemaan ja suunnittelemaan.
— — —
Mustan taivaan alla juoksi harmaa, hätäinen pilvilompare kuin
ahdistettu eläin. Metsänlatvat olivat painuneet tuulisukaan.
Järvituitun ukot perkasivat alaniityillä ojanpohjia näkymään
pajupensaiden ja heinämättäiden seasta. Väliin syöksähti pilvistä
rankka sadekuuro ja juoksutti ukot latoihin. Vähin erin ojat
puhdistuivat kuitenkin suoriksi viivoiksi latojen ympärille, ja
kaadettujen pensaiden juuret töröttivät harmaina, koukkuisina
käsivarsina. Ukot innostuivat puhdistuvien niittysuikaleiden
avartumisesta ja möyrivät märässä heinikossa läähättävin suin ja
pakottavin kupein.
Illalla kulkivat Järvituitun ukot ensikertaa jalkamiesjonona sitten
linnaretkensä lähdön. Silloin sateli puuskittain samoin kuin nytkin.
Tiessä ja mielissä oli silloin harmaan masennus, mutta nyt oli sateesta
kirkastunut ja puhdistunut vihreys voimakkaana elämäntuntona. Ja
huolimatta työn väsyttämistä jäsenistä ja ilkeänmäristä vaatteista ukot
haastelivat eloisasti ja kääntyivät aina väliin taaksepäin osoitellen
niittypalasiansa ja laatien suunnitelmiansa.
Pitkin viikkoa avaroitui alaniitusto. Ukot palasivat iltajonoissansa
entistä vilkkaampina ja ryhdikkäämpinä. Kuskipukeilla lakoon painuneet
hartiat alkoivat suoristua ja jalat tottua alituiseen askelenottoon.
Heinä tehtiin Järvituitussa nälän ahdistaessa sydänalaa. Sitten
alettiin kyntää rukiille maanpintaa mustaksi. Alaniityillä vetivät
hevoset selät vempeleillä raskaita auroja, ja ukot painoivat
heinämättäissä sihisevää terää syvältäkulkevaksi. Moni ukko huomasi
auran kurjessa kieppuessaan, että silmissä voi vilistää muitakin
ajatusta antavia juomuja kuin maantien ruskea nauha. Turvelepeen
kääntyessä maahan puhkeava musta vana aukaisi ajatuksille laajan
tulvamaan. Työ sujui melkein huomaamatta. Vasta läkähdyksissään
pysähtynyt hevonen töksähdytti perässänsä kulkevan ukonkin huomaamaan
ympäristönsä. Ja Järvituitun ukoista alkoi kyntäminen olla rattoisaa
rahtia. Ennen olivat he sen tehneet ajokiireitten välissä niukin
naukin. Ajatus viihtyi hyvin vaon maailmoissa, ja uusia näkyjä kihosi
alati mieleen. Ruismaat olivat pian valmiina mustina suunnikkaina
vihertävässä niittyalueessa ennennäkemättömän laajalla Järvituitussa.
Ukot levähtivät viikkokauden, pistäytyivät illoin istumassa ison
lumiauran siivillä kyläkankaalla, muistelivat siellä menneitä ja
puhuivat tulevista mahdollisuuksista.
* * * * *
Oli elokuinen päivä. Järvituitun ukkojen jono kulki maantiellä
pyhävaatteiden ja kiiltäväkuoristen saappaiden jäykistämättä; käsissä
roikkuivat pienet eväsnyytit. Ukot katselivat ahnaasti maisemanrantaa
ja tietä, jonka jokainen raitiouppoamakin pysyi lähtemättömästi
heidän muistissansa, ja ajattelivat äsken umpisukkulaan pulahtanutta
ajuriaikaansa.
Kun he kuulivat takaa rattaiden heikkoa jyrinää, seisahtuivat he kuin
käskystä ja vilkaisivat olkansa yli. Silloin ei vielä ajajaa näkynyt.
Tuutija-Mikko ajoi vielä monen käänteen takana puomivartiollensa
menossa. Kun hänen eteensä aukeni pitkä, mutkaton tiesuoni, huomasi hän
sen päässä loivalla mäennenällä ukkojen hitaasti kulkevan virran. Mikko
myhähti ääneensä:
— Jokainen ajaa omalla höyryllänsä!
Mikon saavuttua takimmaisten miesten kohdalle loikkivat nämä hänen
rattaillensa ja ajoivat viittilöiden toisten sivu.
Järvituitun ukot olivat nyt menossa jonnekin päivämatkojen päähän
siemenrukiin ostoon.
Asemalla ukot istuivat rivissä laituripenkeillä junaa odotellen ja
katselivat ensikertaa vierailla silmillä puomin hevosrintamaa. Kurjalta
se nyt näytti, melkein mustalaiskuormastolta. Haikeus ja samalla
kaukainen voitontietoisuus vaihtelivat matkaanlähtijöiden mielissä.
Juna saapui. Hevoset seisoivat riippupäin ja roikkuvin huulin kuin
vanhat tatit. Entinen hevosrintaman juoksuvalmis tepikoiminen ja
valjaskulkusten iloinen soitto oli jätetty kaurapussien kera tallien
nurkkiin. Ja Järvituitun ukot etenivät pian junan uumenissa kauas
omilta mailtansa ja teiltänsä etsimään apua uuden elämänsä niukkuuteen.
* * * * *
Ieva puhdisti parhaillaan sienikorin sisällystä veitsentyngällä ja
pulahdutteli sienien liukkaita hattuja vedentäyteiseen kivipottiin, kun
Juones iltaa toivotellen astui tupaan ja laski olaltansa ovensuuhun
raskaan haarapussin. Hän puhua häkelsi kiireisesti muutaman sanan ja
hävisi kartanolle, jonne pian Hioppi ajaa retuutteli työrattainensa.
Rattaiden pohjalla pötkötti isovatsainen säkki, jonka ukot korvista
heilauttaen mätkäyttivät maahan. Sitten Hioppi ajoi tiehensä ja Juones
palasi tupaan. Ieva varusti pöydän syömäkatteilleen, ja Juones alkoi
kertoa matkansa vaiheita:
— Kyllä siinä sydän löi kuin lautaseinää, kun joutui jalkamiehenä
kuljeksimaan vieraita kyliä ja kun koirat haukkua kolkuttelivat melkein
kinttutaipeessa kiinni; eipä niitä saanut heveltää ohjasperillä
niinkuin kotona. Nyt sitä nähtiin meidänkin ukkosakilla, miltä tuntuu
seistä vieraalla kynnyksellä säkintäytettä ruinaten. Ajettiin junassa
päiväkausi ja tipahdeltiin aina pari ukkoa paikkaansa, ettei olisi
samassa kylässä tallottu toisiamme varpaille. Kyllä piti olla talot
kylässä niinkuin siinäkin, missä kävin, niin olivat kuin maalatut
marjat. Ja läävät olivat kivestä kuin kaupungin tapulit. Menin yhteen
taloon sisälle ja kysyin hovin isäntää. Piiat latelivat uuninkupeelta,
ettei se mikään hovi ollut, mikä lie muka ollut torppa vain. Minä
ajattelin itsekseni, että enhän minäkään mikään ahven ole, jotta
minua vedettäisiin huulesta. Tuli siihen sitten isäntäkin. Vaikka oli
musta, niin muuten oli soria. Vieraaksi kutsui minuakin. Kun minä
sitten kaskuilin isännälle elämäämme illan mittaan, niin eikös jo
kysynyt, että montakos kuormaa vieraalle pannaan jyviä, koska noita
näkyi jääneen karisteiksi jonkin verran kylvösiemenistä. Silloin minä
näin, että sydän oli muhea sillä miehellä, kun kuormakaupalla tarjosi
minullekin tavaraa. Minä kun säkin pyysin siemeniä ja pivon jauhoja,
niin ei viitsinyt itse lähteä niin vähää varten aittaan, vaan piiat
toivat kainalossansa jyvät tupaan. Niin olivat sillä ruteat piiatkin,
säkin kantoivat kepeästi kuin olkitukun tupaan. Syöttivät ja juottivat
minutkin, vaikka minä kieltelinkin, ettei tämä meidän vanha suola
janota eikä nälätä. Isäntä itse toi minut asemalle kumipyöräisillä
ja pehmeästi kuopissa kuukahtelevilla kieseillä ja auttoi säkin
asemahuoneisiin. Mutta rahan tunsi tuo mies hyvästi, sen otti itse,
ja niin otti hapraasti kuin venäläinen tatin sammalikosta. Ja pellot
sitten: nuo olivat avarat kuin meren jäät ja Pietarin torit. Kyllä piti
olla!
Juones söi ja haasteli palanvälit. Ieva kuunteli ihmeissään.
* * * * *
Ja Järvituitun pellot saivat siemenen pintaansa. Alaniittyjen mustilla
suunnikkailla kulki harvakseen astahtelevia miehiä, jotka sukelluttivat
kätensä siemenvakkaan ja tekivät sitten samanlaisen kaaren kuin ennen
kuskipukin räystäällä soromnoota sanoessaan. Ämmät kulkivat kädet
esiliinojen alla ja vetivät vierellä sitkainta kannoillansa suoraksi
viiruksi pehmeään multaan. Puolen päivää ukot kulkivat ämminensä
tahdikkain harppaisuin sarkoja nenästä nenään ja saivat siemenet maahan.
Syksyn päivät alkoivat avartua, keltaisia lehtiä kieppui maahan, ja
Järvituitun pellokkeilla seisoivat kaurakymmenikköjen tiheät rivit.
Kylä varustautui talveen, ja siantappajat ennustivat pernalangoista
lauhkeaa talvea.
Kyläkankaalla, lumiauran siivillä, istui pyhäpäivisin viljoista
aprikoivia ukkoja.