Metsäjärven nummistossa narahtelivat irtoavat naulat, seinälaudoitukset
kaatuilivat lumeen, hirsikerrokset sortuivat alas, ja miesten huudot
kaikuivat. Rasutovin entisiä rakennuksia purettiin parhaillaan. Samat
ukot, jotka olivat niitä aikoinaan hakanneet pystyyn, raatelivat nyt
niitä sekasortoisiksi röykyiksi pihalumille, josta ne aina sikäli
vedätettiin hirsikelkoilla asemalle mustien vaunujonojen äärelle.
Ristian ja Juones purkivat pientä makkaratupaa ylimmäisen nummen laella.
Harvakseen he kingoittelivat hirsikerroksia erilleen ja yltyivät aina
välillä nojailemaan työkaluihinsa ja pitämään pitkää puhetta.
— Kyllä se oli vaan aika Rasutovi, makkaratupakin näet piti vaan
olla itsellänsä, saati muuta. Minulla on vieläkin suussani niiden
ensimmäisten ja viimeisten makkaroiden maku, meille se ne syötti. Ja
kun ruokki sitten makkara-ammeitansa varten Rasutovi nimikkokarjujansa,
niin kyynelet silmissä välisti ruokki ja kehui samalla, kuinka hyvästi
syötti. Sanoi: Kristian Petrovits, jos makian tahdot milloin sian,
sinua neuvon: jauholla syötä, anna maitoa, lämmintä maitoa, paljon
anna, ja syyhytä sitten sika uneen. Se lihottaa: syyhytä ja syötä! Itse
aina hopiapäisellä kepillänsä syyhyttä syöttämisen päälle maankyntäjät
kyrsälleen ja oli hyvillänsä, ukko.
— Leikkipeliksi se katsoi Rasutovi koko elämän. Näkihän sen siitä,
miten rahoja levitteli; niin levitteli kuin paperia!
— A mikäs oli levitellessä, pankki oli, makasiina oli, laiva oli —
sillä seilasi vielä karkuun. Mitähän tekee nyt Rasutovi? Missä sikoja
syöttelee, missä keitättää makkaroita? A vot en tiedä! Mutta hyvä oli
mies, Rasutovi.
Muutama hirsi mätkähti makkaratuvan mataloituvista seinistä lumeen.
Ristian ja Juones jäivät sitten tuijottamaan valkealle järvenselälle.
Irti repeävät laudat narahtelivat ilkeästi alemmilla töyräillä, ja
kumakat nummet kertailivat aina ääniä räikein kaiuin. Päärakennuksella
ukot hönkyivät tahdissa suuria taakkoja liikutellessaan, ja hevosmiehet
pitivät oman välttämättömän mökänsä. Luminen maisema oli täynnänsä
jäähyväisääntä.
— Järvelle, järvelle soudatti usein Rasutovi; hatun otti aina päästänsä
pois ja otsaansa silitti. Sanoi: Katsohan, Kristian Petrovits, kuin
on kaunis järvi! Niin on kuin kuva, kuin piirretty. Näetkö, Kristian
Petrovits? Ka miks’en näe, minä aina myönnyttelin, vaikka minusta järvi
kuin järvi. Ei tuo sen kummempi ole kuin toinenkaan järvi. Ja niin oli
hyvillänsä, kun kehuin: ensimmäinen on tämä järvi, ensimmäinen. Vesikin
on makeata, sajun saat keittää, etkä sokuria tarvitse, niin on makeata.
Ja sekös ukkoa nauratti.
— Sellainen ukko jos tätä mäkeä ikänsä hallitsi, niin kaupungin teki
Järvituitustakin ja maasta vieroitti vielä enemmän ihmiset kuin
ennen; orjiksi teki, rahalla kytki kuin lehmät vitjoihin ja sitten
mielihalustansa nummillansa marssitti ja teetti mitä tahtoi. Sen teki
kuin tekikin, jos täällä sai pelata. Ihminen on vielä täällä liian
hetas, liian vilkka: missä kuuli hyvän puheen, sinne juoksi nauramaan,
sajut joi päälle ja päivän nauroi; missä näki ruplia ojenneltavan,
sinne juoksi ja rapsakasti juoksikin, eikä hevillä palannut!
Pari hirttä vierähti taas lunta pölläyttäen maahan.
— Kuulehan, Ristian! Minä kun sanon sinulle suoraan, niin meillä on
molemmilla ollut sydänmunassa sama kiusa ja hätä. Minä sen kärsin
vain aikaisemmin ja aloin jo kilkistyä, kun sinulla vasta alkoi.
Minä kyllä näin, kuinka elämäsi pöyhisi kuin vehnätaikina. Syrjästä
katsoin ja ajattelin: Odota, Ristian, odota, vielä itket sinäkin
itsesi uuteen elämään! Ja kipeästi itketkin! En virkkanut mitään.
Tallissa kuhnin hiljalleen, kun sinä pelasit Rasutovin kanssa, ja
vahvistelin itseäni lopulliseen pakoon tästä ruplien juoksulaisuudesta.
Ajattelin: katsokaahan, kunhan vähän vielä paranen ja miehen työhön
pystyn, niin kyllä lopetan nämä leikit. Sitten tuli kuin kutsuttuna
tämä keikaus ja kajaus kaikki. Aluksi kirveli minuakin oikein
vesisilmiin asti ja luulin, loppu tuli kuitenkin kuin tulikin, ei
päästä tästä uuteen elämään ei millään. Mutta kun alkoivat ihmiset
toipua ensi pelästyksestänsä ja painua pelloillensa, silloin minäkin
vasta oikein ähkäsin pirskeyttäin ja tunsin, kuinka nyt toteutui se
hivuttava toivomus, jota silloin läsiessäni vuoroin rukoilin ja kielsin
tapahtumaan. Nyt rankoo entinen elämä vuorostansa sinua, mutta hyvästi
se sinua syöttikin. Anna rankoa, kyllä siitä vielä ehjistyt!
— A voi velikulta, tämä elämä on heittänyt minua kahtapuolta niin
huimasti, että nyt jo käteni melkein ristiän, kun lopetti. Silloin
pieksi köyhyydellä, kun teitä ruplilla mairitteli, sitten taas löi
minulle syötävät ja rahat eteen, kun teille jo irvisti paljasta ientä,
ja sitten taas pudottaa pumautti minut nälkäsuohon, kun teillä oli jo
koura kuokan varressa ja jyvässä pitkä itu. Kiroan, kiroan minäkin jo
menneen ajan. Leikkimään vain opetti, ja sen opinkin. Mattotuolissa
makautti kesäpäivän äähkeessä ja laiskaksi sulatti. Nyt on taas
työnteko kuin haarahongan seisomista. Hyvä oli Rasutovi, ylen hyvä,
häntä en moiti, hän minulle näytti sen, minkä muut näyttivät aikoinaan
teille: kuinka rupla on soma ja rakas hypitellä kämmenellä ja kuinka
toiselta maistuu toisen vehnänenkin. En moiti, en, Rasutovia, mies
oli itse soria, mutta elämä ei ollut sijallista, liian oli kepeätä
ja leikinmukaista. Sillä minutkin rangottiin: köyhyydestä nostettiin
Rasutovin renkitupaan, kiusattiin hetkinen kaikella hyvällä ja sitten
taas laitettiin kylänlaitaan sienensyöntiin. Mutta hyvää teki kuin
tekikin! En voivottele enää, vaikka yhteen otteeseen jo tuskailinkin.
Ei ole rikkaudestakaan, ikäväksi tekee lopulta elämän, kaikkea on mitä
tahdot, tekeminen loppuu. Rikkaana olet kuin nukkuva: milloin poskea
painoi, vähän kohensit päänalaista, ja taas oli hyvä. Tapella, tapella
pitää leipä pöydälle, silloin vasta on makeata. Sen nyt tiedän. Ja
näytettiinhän se meille kaikille järvituittulaisille: ensiksi syötiin
puotivehnästä ja kehuttiin, hyvää on, huokeata on, mitäs tätä leipää
itse palstaakaan. A nyt: nyt syödään kauransekalikkoa leipää ja
sanotaan: omaa on, nyt tämä vasta makeata onkin!
Sitten moksahti taas jokunen hirsi lumeen, ja ukot tuumailivat
puheitten aukomia asioita.
Nummisto alkoi avaroitua, seinien esteet mataloituivat, kuorma
kuormalta siirtyivät entisen elämän jätteet nummien taakse, ja sitä
mukaa kaikkosi kylmä autiuden tuntu maisemasta. Nummien kaarteet
alkoivat jälleen päästä elähdyttämään sen luonnollista viivakkoa.
Ja talvipäivä himmeni huomaamatta iltahämäriköksi. Ukot peittelivät
työkalunsa, keräytyivät ryhmään ja katosivat mustana juonena nummien
takaiseen iltaan.
Ristian ja Juones kulkivat viimeisinä ja seisahtivat porteilla.
Harmaan hämärän läpi näkyi vielä ruskeanpunainen juova kaukaisella
ilmankartanolla. Mutta nummista ja järviaukeama sulivat yhdeksi
värittömäksi iltatanhuaksi, jossa eli vain luonnon salamyhkäisyys.
Ihmisen osuutta ei enää havainnut.
Äänettöminä kiihdyttivät Ristian ja Juones kulkuansa ja yhtyivät
taas ukkojen jonoon metsätiellä. Hiljainen jyleikkö uuvutti kaikki
sanattomiksi, ja jokainen kulki omien ajatustensa varassa.
Juoneksen silmissä kuvasteli vielä äskeinen näky, joka oli syöpynyt
porteilla seisahdettaessa silmään, ja se nostatti rinnallensa pian
toisen, jota hän oli aikoinaan ihmetellen ja oudossa riemussa
katsellut. Juones muisti elävästi ne tuokiot sairasvuodepäiviltänsä,
jolloin hän sisäisen ahdistuksensa kourailuissa jäi tuijottamaan
vastapäisen akkunan lasikierukkaa ja sen näkyä: maa oli ja taivas
oli, mutta ihmisen osuus oli vain varjonkäännähdys niiden välissä.
Ja porttinummen laella seistessään Juoneksesta tuntui, niinkuin hän
olisi siinä silmännyt huikean suurta elämänmenon kuvaista. Mutta
siinäkin näkyi vain hämärän madaltama taivas ja kylmänvalkea maa.
Ihmisen käväisy siinä oli jo kokenut varjon kohtalon. Päivän luisu
illoillensa oli laajentanut varjot yhdeksi maahämäräksi, joka yhtyi
illan hämäräkäden pyyhkäisystä taivaalta laskeutuviin yökatteisiin
— kadoksiin. Kuitenkin veresti kaukana taivaanliepeellä hetkisen
ruskea juova tuoreen päivän lupauksena ennen vanhan päivän ratkaisevaa
sammumista.
Ja yhä likemmäksi tuli taivas maata. Jonossa kulkevat ukot näkivät
toisistansa enää pakenevien varjojen tapaisia hahmoja.
* * * * *
Aamun ristivarjoista vapautunut maa heloitti kirkkaana ja kosteana.
Oli sunnuntaipäivä kukinnan valtakuussa. Järvituitun harmaat kylätalot
olivat hukkuneet pihlajoiden kukkavaahtoon. Huviloiden laimeiksi
vaalenneet seinät pilkoittivat arasti paksujen lehtimuurien raoista.
Kujasilla käveli nuoria ihmisiä pihlajanoksat käsissä. Päivä oli korkea
ja tuuli maantuoksusta raskas.
Kyläkankaalla, lumiauran siivillä, istui tupakoivia ukkoja kepeätä
sunnuntaikäräjää käyden.
Kaukana avartui alaniitusto vihreänä metenä metsäseinämien kaarrokseen.
Pohdittiin täyteläisen kesäpäivän nostattamia aprikkeita ja katseltiin
kaukaisille niittysaarekkeille. Ukot tunsivat hiljaista onnea, joka
uutuudellaan viehätti ja riemastutti.
Kujasilta alkoi kuulua tuttua ääntä: lähenevien kärrien jyrinää. Ukot
naurahtivat kuorossa ja käänsivät silmänsä alaniittyjen katsastelusta
lähikujasten mutkan tuijotukseen. Pian työntyi sieltä ajovaljastettu
hevonen ja perässä rattaille patsastunut ukko.
Tuutija-Mikko ajoi entisekseen ruohottuneelle asema-aukealle
puomivartioonsa.
Mutta kuorossa naurahtaneet ukot hätkähtivät pian vakaviksi, sillä
heidän ajatuksissansa kertautui nyt rinnakkain menneen ja nykyisen
päivän sisällys. Nykyinen päivä oli vihreä ja tyyni. Mutta menneessä
päivässä soi korvantäyteisenä matkariemu ja katsetta viihdytti
tienpielien huoleton vilinä.
Tupakoitiin äänettöminä. Tuutija-Mikko oli ehtinyt jo kadota valtatien
kaarteisiin. Yksi kerrallansa lähtivät ukot sydänpurussa lumiauran
istukkeelta tuvillensa.
Päivä oli korkea ja kesäntäyteinen. Tuutija-Mikko ajoi sen keskessä
pienen pieneltä näyttävässä pölypilvessä pois kylän elämästä.
Mutta hänen jäljessänsä ajoi Järvituitun ukkojen muistojen jono.
Pellot välkkyivät satoisanvihreinä. Maantie luikerteli kukkivien
piellensä välissä riemastuttavan päättymättömänä. — — — Talokujasilla
kulki mietteliäs ukko, joka riipaisi huomaamattansa kouransa täyteen
pihlajankukkia.
Kun hän seisahtui veräjälle, avasi hän kouransa ja varisti kukkavalkean
maahan.
— Kyllä pitää olla!
Sitten hän alkoi terhakasti repiä aitaa vastaan seisovan äkeen
haarukoista mättäänriekaleita. Tuutija-Mikko jäi unohduksiin.
Kesäinen tuulilaine puhkoi omia esteitänsä ja oli täynnänsä kukinnan
kosketusta.
Järvituittu oli hiljainen kylä peltojen äärellä, pienillä mäennenillä,
tuulille alttiina.
* * * * *
Kirjoitettu NVL:n hopeamerkkinäytteeksi.