Järvituitun petäjiköissä kiirivät tattivenäläisten huudot: elettiin
syyskesän kirkkaita ja korkeita päiviä.
Rasutovilaiset olivat juuri palanneet tattiretkeltä kaksin hevosin ja
purkivat hälisten rattailta täyteläisyyttänsä narahtelevia vasuja.
Pehmeissä sammalikoissa tallustelleet lapset kävelivät harvakseen
jalkojansa jäykistellen pihalla ja ihmettelivät keskenänsä maan
kovuutta. Kartanokoira purki äänekkääksi haukuksi jälleennäkemisen
ilon. Ristian ja Juones riisuivat hevosia.
Äkkiä kartanokoira rähähti raivokkaaksi ja kiskaisi vitjansa kireälle.
Nummenlaen porteilta laski aseman poliisi huimaa vauhtia polkupyörällä
pihalle ja seisautti puuhailuissaan hätkähtäneiden ihmisten luokse. Hän
viittasi Rasutovia hieman syrjempään, näytti tälle jotakin paperia,
osoitti kellotaulustansa erään numeron, sipaisi kätensä lakinreunaan ja
lähti pyöräänsä taluttaen tiehensä.
Rasutovi viittasi taas puolestansa Ristianin ja Juoneksen luoksensa
ja käski heidän lähteä päivemmällä asemalle hevosten keralla.
Asema-aukealla kuului olevan kolmelta kylän hevosten tarkastus, jossa
vahvajalkaisimmat ja leveäryntäisimmät ostettiin sotaväen tarpeisiin.
Joka hevosen piti olla saapuvilla.
Ristianilta ja Juonekselta valahtivat kasvot ihmetteleviin ilmeisiin,
ja heidän lävitsensä välähti sama tunto, joka piinasi heitä kerran
ojanlaidalla nokkospehkojen äärellä. Ristianin valtasi epämääräinen
hätä ja Juones taas tunsi merkillistä tyytyväisyyttä, mutta hänen
omatuntonsa alkoi samalla kovistella häntä pahansuopuudesta.
Ja Järvituitusta keräytyi sinä päivänä valtatielle alakuloisia,
hidasvauhtisia ajuriryhmiä, jotka havaitsivat ensikertaa tuon
tuhannesti ajetun tienmitan harmaitten aitojen saartamaksi; ennen
oli silmä seurannut vain maisemanrannan juoksua ja nähnyt kasvun ja
kukinnan väriä.
Kapakalla seisautettiin. Tuonoin niin useaa riemunhetkeä ympäröineet
seinät varjostivat nyt tuumailuihinsa apeutuneita ukkoja. Teelasit
seisoivat jäähtyneinä pöydillä.
Juones ja Ristian pistäytyivät myöskin kapakassa ja huusivat teetä
eteensä. Juones pälysi ahnain silmin kapakkahuonetta, hervahti
muisteluihin ja hätkähti todellisuuteen kapakkavaimon tuodessa
kalisevat lasit ja nenärikot kannut pöytään ja kysähtäessä Juoneksen
kuulumisia. Siinä teetä härppiessään Juones tunsi, miten kapakka
uhosi vierasta, kylmää tunnelmaa, ja hän keräsi tästä tunnosta ruokaa
ajatuksillensa.
Kapakan kello löi kiihkeästi kolmannen tuntinsa. Ukot lähtivät
katokseen, hönkyivät äkäisinä hevosillensa ja laskettelivat tuimasti
asema-aukealle.
Sinne oli keräytynyt jo yläkyliltä tunkioukkojen takkuisia hevosia,
huvilaherrojen isoja, äkäisiä juoksijaoriita ja joitakin ajurihepoja.
Asemahuoneista ilmestyi parvi sinelliherroja kirjat ja paperit
kainalossa, perässänsä palvelijoiden ja sotilaitten lauma. He saapuivat
asema-aukeallee yht'aikaa kapakalta ajavan saaton kera.
Sotilaat hajautuivat järjestelemään hevosia riviin, ja he huutelivat
ukoille ohjeitansa. Pian alkoivat rinnustimet pamahdella auki,
vempeleiden kaaret laukeilivat jännityksistään ja aisat romahtelivat
maahan. Palvelijat riisuivat upseereilta sinellit ja lähtivät takaisin
asemahuoneeseen. Poliisi saapui, nöyrästi selkäänsä köyristellen,
upseerien luokse, jätti heille manauslistansa ja siirtyi komennoimaan
hevosten rintamaa.
Yksitellen talutettiin hevoset upseerien ryhmän editse, moneen kertaan.
Useimmat ukot saivat valjastaa heti hevosensa, kun korttelimittaa
hoitava sotilas potkaisi hevosta alamittaisuuden merkiksi. Siinä sai
käydä jokainen Järvituitun ukkokin syynäysseurueen edessä ja tehdä
tiliä niinestänsä sekä hevosensa iästä. Toisilta otettiin hevonen
käsistä pois, annettiin vastineeksi piissarin raapustelema maksuosoitus
ja käskettiin hävitä näkyvistä. Moni ukko sai vetää itse kärrit
kapakalle ja tuntea jalkamiehen vähäisyyttä. Mutta maksuseteleillä
luvattiin Pietarista rahaa, ja se hiukan kirvoitti apeita mieliä.
Yläkylien tunkio-ukot ajoivat järjestään takaisin kopukoillansa ja
naureskelivat kärrejä vetäville miehille.
Ristian ja Juones jäivät toisesta hevosestansa ja ajoivat kaksin
rattain metsä järvelle, tuumaillen omiansa ja joskus muistutellen
hevosensa menettäneitä miehiä.
Ja kun sinä iltana kapakassa ryypättiin, oli se viimeinen
yhteisjuominki pitkän ja uljaan ajurikauden vaiheissa. Tätä ei kukaan
tohtinut lausua sanoiksi, mutta se vaaksahti jokaisen äijän otsaan
kipeästi nakuttelevaksi aavistukseksi.
* * * * *
Syvällä syksyn tihusateissa huomattiin Järvituitussa, että kuluneen
kesän muisto oli laimea. Sen muiston turvissa jouduttiin sitten
talven syviin lumiin. Entinen yltäkylläinen elämä alkoi niukistella.
Odoteltiin taas ajojen alkamista. Hevosensa syksyllä menettäneet ukot
pistäytyivät, rahansa noudettuaan, tuon tuosta uudestaan Pietarissa,
oppivat livahtamaan kantamuksinensa kettuina rajan yli, alkoivat pitää
salakauppiaan pälyilevää ammattia ja möivät sokeria, kahvia, valkeita
jauhoja ja viinaa. Ja vasta kesän kynnyksellä heillä oli määrä ostaa
ajokit ja aloittaa entinen rahti.
Huolestuneina seurasivat Järvituitun kylävanhimmat äkillistä
yhteiselämän repeämistä ja odottelivat aavistellen kuka mitäkin.
Kyläkapakka tuli entistä meluisammaksi. Elämän epävarmuus ajatti
ukkoja yhä tiheämpään kapakalle, jossa pöytien lähistöillä luihuili
viinakauppiaiksi rätistyneitä nuorukaisia.
* * * * *
Melkein vuosi elettiin kuluttavassa epävarmuudessa; tuhon merkit
lisääntyivät jatkuvasti.
Eräänä syksypäivänä laski Järvituitun kasakkaleirin hevospaimen
alaniityillä hevoslaumansa kaurapeltoihin. Paimenpojat juoksuttivat
henki kurkussa sanan kylään, ja ukot hiipivät yksitellen niityille,
ottivat paimenkasakan tylyihin kouriinsa, purkivat aitaan leveän raon,
työnsivät kasakan pään siihen ja tiivistivät aidan, jonka loukkuun
kaulastansa jäänyt kasakka hakattiin henkiheitoksi. Senjälkeen
julmistuneet ukot pieksivät liekajalkoina könkkyävät hevoslaumat
hajalleen metsiin ja kaartelivat kiertopolkuja takaisin tuvillensa.
Kun sitten kasakat, päiväkaupalla ratsujansa etsittyään, palasivat
metsistä, hevosiensa kupeissa paksut lyöntimakkarat, vannoivat he
kamalan koston teon tehneille.
Suuri osa Järvituitun ukoista muutti nyt metsäsuon sammallatoihin, ja
he pidättivät paimenpojilla vahtia kylänlaidassa. Kerran juoksivat
jo ukot ladoista kauas karpalomättäiden turviin, mutta metsään
ratsastaneella kasakkaparvella oli muu mielessä.
* * * * *
Ristian lakaisi parhaillaan keltaisia lehtiä kasoihin Rasutovin
pihamaalla. Kartanokoira hyppi hulluna vitjanpidättämässä, ja Ristian
käännähti katsomaan nummille. Häneltä mätkähti luuta maahan.
Nummenlaen portilla seisoi kasakkaparvi. Mustat huopakauhtanat valuivat
alas hevosten kupeille. Ristianista näytti ensi vilauksessa, niinkuin
portilla olisi seisonut lauma mustia jättiläisiä. Hän juoksi kiireesti
palvelijarakennukseen ja hätisti karjatytöt ja puutarhurit kartanolle.
Kasakat tyhjensivät Rasutovin läävän ja ajoivat mölisevän karjan
leirillensä. Iltanuotioilla keitettiin sitten isoissa padoissa
lihakeittoa, tanssittiin hurjia tikaritansseja huopaviittojen päällä
hulmuavassa tulenhohteessa ja laulettiin hurjia lauluja. Järvituittu
vapisi.
Ristian itki karjatyttöjen keralla tyhjässä läävässä ja päivitteli
maailman mullistusta.
— — —
Juones kävi edelleen Rasutovin töissä ja kuljetteli aina nummistoon
tullessaan kylän ämmien eväsnyyttejä sammallatojen miehille. Rasutovi
puuhaili Pietarissa akkiloimassa tavaroitansa ja rahojansa ja pistäytyi
väliin kiireesti Järvituitussa neuvomassa Ristiania ja Juonesta, joiden
hoteisiin hän uskoi nummistonsa.
Juones ja Ristian joutuivat rinnakkain katsomaan uusien päivien yhä
yltyvää nurinkyntöä elämänmenossa. He katselivat samasta kylänlaidasta
ja tunsivat kipeästi sen, mitä ympärillä tapahtui.
Rasutovi ei ollut käynyt pitkään aikaan kartanollansa, ja Ristian
joutui vähän kerrallaan isännän saappaisiin. Puutarhurit ja karjatytöt
odottelivat aikansa maksamattomia palkkoja, riipaisivat mukaansa
minkä mitäkin ja katosivat teille tietymättömille. Ristian enää
eleli perheineen isossa rakennusrykelmässä. Hän uitti tuon tuosta
paksuniskaisia lohia haaviinsa ja vei Lovissalle, väliin hän teilasi
kanatornista poikakukkoja paistinvartaaseen ja käveli jäykkänä isäntänä
autioituneella mäellä.
Uudenvuoden lumet eristivät metsäjärven nummiasutuksen täydellisesti
omiin oloihinsa. Juoneksenkin työt olivat ehtyneet, ja hän puuhaili
tuvallansa näkymättömissä. Koko Järvituittu eli ahdistavaa päiväjonoa,
jossa ei näkynyt muuta kuin kuoppaisia, syviä raitioita.
Oli hiljainen, pilvikatteista vähin erin kirkastuva sunnuntai-aamu.
Lumiseen maisemaan oli ihminen uurtanut mitättömän pieniä vakoja
taloryhmän ovien väleihin. Ristian käveli parhaillaan näiden lumeen
puhkottujen syvien tievakojen pohjissa, käveli ja tähysteli kylmien
nummien hiljaisuutta. Palokärjen kiivaankumea kolkutus oli ainoa vauras
aistimien saalis koko aamusta.
Ristianilla oli ikävä. Lumi oli eristänyt hänet kylästä, ja aina
yhtä hiljaisina alkaneet päivät olivat uuvuttaneet hänet makailuun
ja laiskaan kääntelehtimiseen. Nekin reenjäljet olivat jo hävinneet
lumikatteisiin, jotka vielä viikko sitten kertoivat kartanolta
lähteneistä täyteläisistä kuormista ja eräästä arvoituksesta, jota
Ristian oli miettinyt monta päivää: muutamat Järvituitun syksyllä
hevosensa menettäneet miehet olivat pyssyt olalla tulleet nummistoon
ja sanoneet heillä olevan luvan viedä mitä tahtoivat; ja veivätkin,
Rasutovin hevosella ja reellä omiensa lisäksi vielä, usuttivatpa
Ristianiakin mukaansa muka uuteen elämään kerrassaan. Mutta isännyyden
ja lohien makuun päässyt Ristian jäi entisekseen nummien saarrokseen
muistelemaan Rasutovia ja kaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut
haaraparran tultua Järvituittuun.
Ristian käveli ja teki tuttua kierrostansa: ovelta ovelle. Hän aukoi
pakkasen kangistamia lukkoja, vilkaisi kylmänviilakoita suojia ja
raaputteli lumia kynnysten harjoilta. Jäätyneen ansarin edessä oli
kellarimökki valkeana lumikumpuna, jonka niskalta sujui lasten
suksien jälkiä kartanolle. Ristian pysähtyi aprikoimaan, mitähän
kellarissa mahtaisi olla. Hän muisti sen olevan lukittuna ja avaimen
tietymättömissä. Ristian haki leveän lumilapion ja puhkoi vanan
kellarille. Ovella riippui vahvakaarteinen lukko. Ristian potkaisi
ovea ja sai katonliepeestä lunta niskaansa. Ristian alkoi innostua;
hän keksi jotakin tekemistä ja samalla salaperäistä monipäiväiseen
yksitoikkoisuuteen. Hän haki tupansa naulasta päärakennuksen avaimen ja
käveli pian liukastelevin huovikkain salien korkkimatoilla. Kylmissä
huoneissa eli äänetön alakuloisuus ja esineisiin kahleutuneiden
muistojen salamyhkäisyys. Ristian käveli huonesokkeloissa ja tähysteli
seiniä. Eräästä pitkästä käytävästä hän tapasi avainlaudan ja äkkäsi
heti kellarinlukkoa vastaavan avaimen.
Ulos tultuaan Ristian katsahti ympärilleen, vaikka tiesikin, ettei
kukaan vieras nähnyt hänen puuhiansa, ja alkoi sährätä kellarin ovea
auki. Vastaanhangoitteleva ovi äännähti viimein ilkeästi voihkaisten
ja aukeni mustaksi kidaksi valkoiseen lumeen. Ristian oli tuokion
näkymättömissä. Kun hän ilmestyi jälleen kartanolle, oli hänellä
melkoinen vauhti tupaan mennessään. Pian hän juoksi takaisin kellariin,
kädessänsä vahvaleukaiset hohtimet, ja oli kadoksissa puolta pitemmän
tuokion kuin äsken. Kun hän taas ympärillensä pälyillen ilmestyi pihan
hiljaisuuteen, oli hänellä kummassakin kainalossa silkkipapereista
hartioitansa nostava pullo.
Ristian komennoi tupaan tultuaan lapset mäkeen ja avasi toisen pullon.
Sieltä hän lorautti makeaa, punaista nestettä lasiin ja tunsi sitä
maisteltuaan niinkuin hänen ruumistansa olisi alkanut hyväillä lempeä
ja lämmin käsi. Ristian istui pöydän ääressä, katseli nummien valkeita
kaarteita ja nauraa hörähteli itseksensä. Lovissan äkäilyn Ristian
nitisti pian loppuun kysymällä, kuka oli talon isäntä ja herra: se
olikin nyt Kristian Petrovits!
Ristian madalsi toisen pullon nestepatsaan pian pohjakupukan tasalle ja
oli jo valmiina tekoihin. Hän siristeli silmiänsä, haristeli sormiansa
ja koukisteli käsiänsä kuin lentoon lähteäkseen. Osan intoansa hän
purki toisen pullon avaamiseen, mutta sitten hän hätkähti. Hän muisti
eräät sanat, jotka tuntuivat niinkuin juuri korvaan huudetuilta:
— A kuin on elämäsi nyt, Kristian Petrovits! A kuin tulet juttuun?
Ristian seisoi hetkisen liikahtamattomana, sitten hän vetäisi
kädellänsä rennon kaaren ilmaan ja huudahti:
— Ahaa, Rasutovi, trastui! Haroossi on nyt, oikein haroossi! A on oma
talo, on oma mäki, on oma järvi, a mikäs on olla! Päivällä liepuskaa
leivon, yöllä maatuskaa silitän, oikein on haroossi! A ennen: oikein
surullista oli, oikein salkka oli. Syödä piti mikä ei pakoon juossut
nenän alta, vähän sai vielä uristakin, syödä piti vaan! A nyt: kukkoja
syön, Rasutovi, munia syön, syön lohia! Paljon oli minulla karjaa, ylen
paljon, on vieläkin, katsohan, kyyhkyläiseni.
Ja Ristian töhnäsi ulos ja alkoi pitää mökyä hiljaisessa aamussa:
— Pasmatrii — tuolla on läävä, sata oli lehmää, kaikki vei piru.
Ei pysynyt piru kahleissa, keikkumaan läksi, kaikki vei läävästä,
sonnat minkä jätti! Tuolla on pahna, ylen on suuri pahna. Rutto tuli,
nälkärutto, pois vei!
Ristian yltyi leikissään, viittilöi näkymätöntä vierastansa mukaansa ja
toikkaroi lumivalleja nuohoten kanatornille.
Kartanorakennuksen akkunassa vahti Lovissan hätäinen naama.
Ristian ryntäsi torniin ja alkoi laipioitten rautalankaverkkoja
soitellen pitää puhettansa:
— A vot, Rasutovi, tässä on minulla karja — ei vie piru eikä tapa
tauti. Hyvä on karja: munan laittaa, valkean, makean munan. Ja kukot
ovat minulla kuin nuoret heinät, niin, Rasutovi: kuin nuoret heinät —
niin ovat pehmeät ja makeat. Yhen annan sinullekin, lahjaksi annan!
Omasta puheestansa heltyneenä Ristian törmäsi kukonpoikien pilttuuseen
ja alkoi tavoitella niitä mairitellen syliinsä. Mutta silloin nousi
kopissa hirveä metakka, johon yhtyivät tornin kaikki kurkut. Kiikatus
ja kaakatus ja siipien räiske karkoittivat Ristianin pian takaisin
kartanolle.
— Niin olivat kuin nuoret heinät! Allas on minulla vielä, Rasutovi,
rannassa on, kaloja täynnä, sinne menemme!
Ristian otti katoksesta haavin ja tallusteli rantapolulle. Jyrkkä rinne
vei hänet keränä rantaan. Ristian nousi tyynesti lumihetteestä, meni
uimahuoneelle ja puhkaisi haavin nenällä varhain puhdistamansa avannon
riitteen.
— Täällä on minulla karja, rakas on karja! Kesällä kaiket päivät
syötän, matossa itse makaan rinnalla, vehnästä syötän, talveksi pois
otan paleltumasta; kylmää pelkäävät, jäätyvät raukat.
Ja Ristian pulahdutti haavin avantoon ja hämmenteli mustaa,
pulpahtelevaa vettä. Pian nytkähti haavin varsi ja Ristian sinkosi
lumelle kalan kuin hopeisen kaaren; se pieksi itsensä lumipilveen.
Ristian otti kalan syliinsä ja pärpätti:
— Sinulle annan, ota, ota koko kala, muista minun antaneen, vai
otanko tupaan ja paistan sinulle? Ylen on rasvainen kala, on kuin
juhannuslahna, rasvainen ja selästä pehmeä.
Kala sylissänsä Ristian kiipesi kartanolle.
— Ja sähköt olivat minulla, sammuivat! Niin olivat kuin auringot
taivaalla, kuin Jumalan tähdet, pois sammuivat. Ja kartano on minulla
komia — katsohan, Rasutovi, kuin on komia.
Ristian vetäisi kädellänsä rakennuksia kokoavan kaaren ja katseli
silmät killillään lumeen uponneita seiniä.
— Valkeaksi maalautin kaikki, katsohan kuin valkeaksi! Ja talli on
minulla. Piru vei hevoset; hännät solmisi ja solmusta nosti, pois
kantoi!
Märkä kala kylmäsi sormia, ja Ristian vetäytyi tupaan.
— A niinkuin näit, Rasutovi, mikä on eläessä, oma on talo, kaikkia
on, omaa on! Piru vain peloittaa. Tulee ja kahmaisee ja sanoo: lupa
on viedä, Kristian Petrovits, tule pois, tule perässä, uusi on siellä
elämä, tule, Kristian Petrovits!
Lovissa tuli kamarista ja alkoi taas sättiä ukkoansa, nykäisi
kalan hänen käsistänsä ja lakaisi huovikkaista karisseen lumen
lattiamatoista. Ristian viittaili rennosti vain vastaan ja tarrautui
äsken avaamaansa pulloon.
Samana aamuna Juones päätti pistäytyä nummistossa Ristiania katsomassa.
Hän varusti ukkovainaansa aikuiset leveät metsäsukset seinävierelle
ja veti pitkävartiset huovikkaat jalkoihinsa. Syötyänsä ja hetkisen
pihalla tähysteltyänsä Juones alkoi nousta Jumikieppien harjoitse
metsäjärvelle. Kulku oli hitaasti edistyvää.
Juones saapui nummenlaen porteille vasta silloin, kun Ristian jo nukkui
suu auki Lovissan hoitelemana. Hän katseli hetkisen lasten liukasta
sujua erään töyrään kaarteella ja laski itse kepeillänsä latusyrjää
piirrätellen kartanolle.
Lovissa huomasi Juoneksen tulon, korjasi kiireenvilkkaa pullot
näkymättömiin ja töykki Ristianin hereille.
Ristian nousi humalaunensa hölmeessä juuri sängynlaidalle istumaan,
kun Juones astui tupaan päivän hyvyyttä toivotellen. Ristian oli vielä
aamullisessa tunnelmassa eikä elänyt tupansa maailmassa ensinkään.
— Ahaa, Rasutovi, trastui, päivää päivää!
Juones hetkahti nauruun, ja Lovissa pakeni käsi suullansa kamariin.
Vähin erin Ristian kuitenkin erkani hölmeestänsä ja tunsi Juoneksen.
Lovissa sai kerralla uskottavan käskyn kiidättää pöytään sen, mikä
siitä oli hävinnyt, ja ukot miehittivät pöydänpäät.
Ja pyhäinen päivä aleni huomaamatta viimeisille tutkaimillensa.
Miesten välissä seisoi tyhjä pullo muistopatsaan vakavana. Akkunan
liikahtamaton maisema himmeni himmenemistään.
Ukot vetivät jo puheitansa loppusolmuille.
— Saat nähdä, Ristian, että tämä talvi se repäisee elämän niinkuin
salama pilvet. Eikä tähänastisesta jää kuin mieltäkirpova muisto. Kylä
on taas ollut hiljainen, ja ämmät pilkistelevät ovien rakoloissa. Ukot
ja hevoset vietiin viime viikolla sotamiehiä vedättämään ja siellä
missä lienevätkin vielä toisessa päässä jälkiänsä. Nuoret miehet ovat
häviksissä. Elämä on kuin rikkinäisen kaulakellon rälkätystä!
— Mutta jos nyt jäivät herrat tulematta, niin kyllä kuollaan kuin
torakat kuivaan uuninraviin. Mistä otat silloin ruplan ja ruuan?
— Voi näyttää siltä, mutta voi toisellakin. Ampui tuo sama hätä
minunkin lävitseni silloin, kun liitti sänkyyn läsimään. Minä katselin
silloin asiat niin, että tällä ruoskalla ärsytetyllä vauhdilla ajetaan
pian notkoon, ellei muutosta tule. Ja ainahan ihmiset pelkäävät mustia
pilvenkiukamia, niin kauan kuin ne roikkuvat niskan päällä, mutta
sitten sateen mentyä katsovat ympärillensä kuin uutta maailmaa. Minusta
ei ole enää siivo eläjäksi, sillä en näillä ramaantuneilla käsillä
mahda maalle mitään, mutta jos nyt alkaisi ajella pellonselkiä yhtä
ahkerasti ja rapsakasti kuin maantien raiteita, niin itsestään joutuisi
uuteen elämään.
— Älä hyvä raiska haasta tuolla tavalla. Oikein sydänmunaa kurtistelee
ruttuun, kun ajattelenkin, että minun pitäisi taas muuttaa kylänlaidan
köyhyyteen.
— Sinusta on jo pulskistunut tupatirhakka, mutta vielä sitä sinäkin
puhkot ojareikää kyläukkojen pelloilla. Tähän se taitaa kutistua
Rasutovinkin elämä.
— A vot en tiedä, mutta varjele Jumala!
— Mistäs sen tietää, kun ei edellepäin ole silmiä!
Juones oli jo lykkinyt itsensä nummenlaen ylitse, kun Ristian vielä
toljotti kartanolla seisten hänen latujensa tuskin enää näkyviä
juovia. Ristian puistalti harteitansa karistaakseen outojen ajatusten
kylmyyttä. Ympärilläseisovat rakennukset tuntuivat kolkoilta kuin
paarihuoneet. Hämärä oli valloittanut jo takimmaiset töyräät ja hiipi
Ristiania kohden puu puulta, kunnes yllätti hänet ja syöksähti samalla
harmaana laineena yli koko nummiston. Kaukaiselle taivaankolkalle
tuikahti tähti palamaan. Ristian havahtui tuumailuistaan vasta Lovissan
kutsuun.
Pihalta tultuansa Ristian seurasi hetken iltapöydässä äänekkäästi
lohenkiduksia imeskeleviä lapsiansa ja nöyrrytti heidät hiljaisiksi ja
suurisilmäisiksi:
— Nyt sille meidän köyhyydellemme taidetaan taas panna kohta silmukka
kaulaan ja taluttaa metsästä takaisin tupaan!