Talvi riutui enää hauraina nietosriekaleina metsäjärven
rantatöyräikköjen painanteissa. Toista vuotta oli jo kulunut
siitä syksystä, jolloin ensimmäinen hirsikerros nostettiin siellä
kivijaloilleen.
Metsäjärven reunustalla kohosi nyt uljas rakennusrykelmä. Jokaisen
nummen laella paistoi kellertäviä hirsiseiniä ja niiltä soluivat
somat hiekkatiet isolle päärakennukselle, jonka koristeleikkauksin
kirjavoitettua seinälaudoitusta maalattiin parhaillaan vedenvihreäksi.
Takimmaisilla nummilla seisoivat rinnakkain sadalle lehmälle rakennettu
läävä ja sikojen pitkänmatala kasarmi. Niiden juurelle notkoon oli
hakattu pyöreä hirsitorni, jonka onkalo oli laipioitu kanakopeiksi ja
huippu solmittu kyyhkyslakaksi. Läävien näyn päärakennukselle torjui
korkea, rautakiskojen turviin valettu sementtirakennus. Sen otsasta
jännittyi sähkölankojen verkosto töyräitten seiniin. Vieressä kaartui
pihaa neliöimään joukko palvelijoiden rakennuksia, lasikattoinen ansari
ja iso hevoskatos talleineen. Ja sivunummilla tönötti latoja ja vajoja,
paja ja makkaratupa.
Tämä maisema leimahti jo helluntaiksi täyteen elämää. Palvelijoita
kulki kantamuksinensa yhtämittaa töyräitten hiekkateillä,
päärakennuksen edessä ilakoi lapsiryhmä ja retuutti isoa kartanokoiraa,
hevoskatoksessa rapsittiin ajokkia lähtökuntoon, läävällä mylvivät
kesää haistaneet lypsikit, sikojen nummelta kuului syöttöajan
kiljuntaa, tornissa kaakattivat munansa tipauttaneet kanat, puutarhurit
työntelivät käsirattaitansa, ja kaikkialla vilahteli Rasutovin
kellertävä silkkipaita.
Ristianin oli Rasutovi nimittänyt pihamiehekseen, ja hän oli
muuttanut kääpiötorpalta perheinensä kartanon piharakennukseen ja
yltäkylläisyyteen. Ja missä Rasutovin keltainen silkkipaita vilahti,
siellä pyyhälsi myöskin Ristian käskyläisen notkeudella, kunnioittavan
välimatkan päässä isännästään.
Juones puuhaili tallimiehenä, rapsi hevosia kesäkarvaan, pumppusi
vesiä, voiteli ja napitteli valjaita sekä pyörrätteli keveissä ajoissa.
Hän asui entisekseen kylänlaidan tuvallansa ja ilmestyi aamuauringon
keralla nummistoon ja hävisi sitten hevoset illastettuaan huomaamatta
töyräitten taakse.
Ja kesä meni kiitämällä ainaisessa työnsähräyksessä.
Väliin Rasutovi otti lehmät erikoisesti holhottavikseen. Hän
tilasi vaununlastittain pehmeätä apilaheinää, jota Ristian ja
Juones vedättelivät päiväkaupalla läävänylisille. Lehmät seisoivat
vitjasijoillansa kylkiä myöten apilapuistalmuksissa ja nuolivat
kylläisyydestä huohottaen eteensä lapioitua jauhopuuroa. Kun
sitten Rasutovin talous alkoi hukkua maidon paljouteen, kalahtivat
lypsikkien kytkimet maahan ja lihavuuttansa horjuvat lehmät laskettiin
nummille. Siellä ne aikansa kiipeiltyään nälistyivät ja alkoivat
kaluta mielihalusta kanervaa ja puolanvartta, kunnes taas ajettiin
läävän vankeuteen, ja Rasutovi otti sulasta säälistä lehmänkuokat
syöteltävikseen.
Väliin taas Rasutovi käveli päivät pitkät sikojen kasarmissa,
syyhytteli hopeapäisellä kepillänsä luppakorvaisia karjuja,
syötätti lämpimällä maidolla ja makealla puurolla kiljukkinsa
pavunpyöreiksi ja vaelteli sitten ihaillen Ristianin keralla kasarmin
valtakäytävällä ja kuunteli pahnojen tyytyväisiä inahduksia. Parin
kaikkein riippuvatsaisimmaksi syöneen sian veret vuodatettiin sitten
kuiviin, Pietarista kutsuttiin makkarantekijöitä ja kauniinpunertavat
ruhot kannettiin vartaissa makkaratuvan ammeisiin. Makkarantekijät
keittelivät siellä aikansa, juopottelivat, ahdistelivat palvelijoita ja
ajettiin tiehensä.
Rasutovi leikkasi juhlallisesti ruokapöytänsä päässä istuen ensimmäisen
omatuottoisen makkaran perheensä nautittavaksi, piti sopivan puheen
omavaraistaloudesta ja käski aterian loputtua jakamaan ällöttävän
rasvaiset makkarat palvelijoiden syödä. Ristianille hän omakätisesti
nosteli kellarinlaen koukuista kaikkein kireimmälle ahdetut
makkarasuolet ja toivotti hyvää ruokahalua. Ja Rasutovi lähti Ristianin
kanssa sikalaan, avasi pahnojen luukut ja kepitti olkien sisästä
kyrsälleen langenneet siat ulos nummille. Kuukauden kuluttua siat
juoksivat notkeina kuin jänikset töyräitten kanervikoissa, kyntivät
mutkikkaita vakoja päivänpaisteisille rinteille ja ajettiin sitten
pitkän ja vaivalloisen jahdin jälkeen nurinkäännetystä nummistosta
takaisin sikalan sokkeloihin. Luukut pamauteltiin kiinni, ja Rasutovi
alkoi taas astella valtakäytävällä ja syyhytellä nahkariipuiksi
laihtuneita kiljukkejansa.
Ristianin huonekunta ja Rasutovin palvelijat söivät lihavia makkaroita
ja kiittelivät herraansa.
Järvituitun naiset ja lapset ja nurkka-ukot paikkailivat sikojen
raatelemaa maisemaa lapioin, kuokin ja haravin, ja Rasutovilla oli taas
käteltäviä ja taputeltavia.
Sitten Rasutovi yltyi kalastamaan. Hänellä oli, kerran Pietarista
tullessaan, mukanansa kuormallinen kalastusvehkeitä, etupäässä
erimallisia onkia, pieniä veneankkureiden tynnyripoijuja ja
lakeerattuja siimalaatikoita.
Senjälkeen Rasutovi ja Ristian lokoilivat rantalaiturilla mukavissa
telttatuoleissa ja onkivat. Ristian varmisti Rasutovin ongen aina
tuoreella madolla ja sylkäisyllä, osoitti laakean lumpeikkopälven,
raastoi väliin Rasutovin koukun irti sitkeästä lumpeenlaidasta ja
selvitteli hänelle onkimisen salaisuuksia. Ja pieniä kiiskintinttejä
ja särenpumppuja laiturille nykien he viettivät lämpimiä päivänsydämiä
mattotuoleissa, pitäen harvaa, mietiskelevää puhetta ja tuijotellen
vastapäisen suon avaruutta, väliin silmäten ongenkohon juputusta.
Iltaisin Ristian sousi kirkkaaksi maalatun venheen järvelle, kiinnitti
sen tikahtamattomaksi ankkureilla pohjamutaan ja holhoili Rasutovin
syvänveden kalastusta.
Mutta Rasutovin yltäkylläisyyteen tottunut saaliinhimo kiihtyi
ärtyisäksi sormenmittaisista valtakaloista. Hän käski viedä onget
katokseen, keräsi Järvituitusta parven kirvesmiehiä ja alkoi hakkauttaa
näillä uimahuoneittensa vierelle kala-aitausta.
Isoissa sammioissa tuotiin Rasutovin altaaseen voimakkaita
lohenvenkaleita, jotka hän omakätisesti laski porskimaan seinittyyn
veteen. Sitten hän siirrätti telttatuolinsa lohiaitauksen vierelle ja
ryhtyi syöttelemään uutta karjaansa.
* * * * *
Maantie luikerteli kuivana ja kuumana läpi keskikesän viherryksen
ja kukinnan. Ojanreunamien ruohonnukka oli auringon käpristämää ja
kovettamaa. Harmailla aidoilla retkotti pölyn tahrimia seittejä. Tien
pintaan syvälle syöpyneistä raitioista oli pusertunut laidoille pieniä
hiekkaharjakkeita, jotka paikoin valahtivat peittämään ojanvarsien
vihreyttä. Mutta isojen nokkosrykelmien juurissa oli ojanpohja vielä
kostea ja musta.
Tuon tuosta jytisytti tien selkää hevosen ravi ja pyörän kosketus.
Erään nokkospehkon sisässä tonki kaksi ukkoa ojanpohjaa. Joskus
singahti heinätöpsy käden heittämänä tielle, ja väliin kohosi pehkosta
vaivalloisesti selkäänsä oikova vartalo, kumartuakseen jälleen lähelle
ojanpohjan salaisuuksia.
Ristian ja Juones kuokkivat siellä Rasutoville lohensyöttömatoja.
Ukot kyyristelivät puuhakkaina ja kaikki huomio kiinnitettynä
poltikkaisten juurimullassa roikkuviin matoihin, väliin lausahdellen
kireälle vedetyn lieron katketessa lieviä noitaisuja.
Eräs kyläukko kulki maantiellä viikate olalla pajamatkallaan, huomasi
merkillistä myllerrystä nokkospehkossa ja seisahtui tarkkaavaksi. Pian
hän älysi myllerryksen syyn, läheni tonkivia ukkoja, pysähtyi heidän
kohdallensa ja seurasi hetkisen puuhaa.
— No mitä sieltä vielä rupeaa löytymään?
Ristian ja Juones hätkähtivät ja nousivat kupeitansa voivotellen tielle.
Ja kun kolme miestä sattui maantiellä yhteen, pantiin tupakaksi ja
istuttiin tarinoimaan ojanlaidalle, annettiin auringon äkättää päin
kasvoja ja tuijoteltiin saappaankärkiä.
— Mitäs nämä Rasutovin miehet nykyään oikein puuhailevat? Taitaa olla
leikkipeliä koko elämä siellä metsäjärvellä!
— No — sitä sihteerit mitä muutkin venäläiset, naurahti Ristian vastaan.
Oltiin hetkinen äänettömiä.
— Vaikka te siellä laskette nyt liukkaita mäkiä, niin tämä elämä
alkaa olla jo täntsälikköä. Jauhot ovat kallistuneet, sokurit vähissä
ja sotamiehiä paikat täynnä. Vanhat ihmiset sanoivat aina, että
kuka edelle impaisee, se jälelle jämpäisee. Meikäläisten elämä on
impaissut vähän liian liukkaasti menemään ja taitaa nyt ruveta jo
kohta jätättämään jälelle. Ollaan istuttu komiasti kuskien räystäillä
ja näytetty takana istuville herroille vain suomalaista selkää, mutta
jos nyt rupeavat herrat näyttämään meille selkäänsä, niin silloin
on melkein tehtävä meille nälkäkuolion hevosen konsti: vedettävä
roikkumaan kattoon kynsipuiden turviin. Nämä merkit näyttävät vähän
siltä jo. Tänä kesänä ovat herrat vähenneet, kaikki on kallistunut ja
sotakin taitaa jyskytellä aina vaan lähemmäksi.
Kyläukko vahvisti aprikointinsa ilmeikkäällä niskanraaputuksella ja
pudotti sitten kätensä läiskähtäen polvelle.
Jutusteltiin vielä keskipäiväinen tuokio, ja kyläukko jatkoi sitten
pajamatkaansa. Ristian ja Juones jäivät ajatuksiinsa.
Ristianin sydäntä oikein vihlaisi, kun hän ajattelikin mokomaa
mahdollisuutta, että nykyiseen elämään tapahtuisi muutosta. Runsauden
sarvi oli juuri valahduttanut kelpo loikauksen hänen ylitsensä kaikkea
hyvyyttänsä, ja Ristian oli parhaillaan sen makeuden maiskuttelussa.
Taakse jäänyt köyhyys nousi taas harmaasiipisenä kummituksena ajatusten
taustaan.
Juones taas alkoi idättää salaista ajatusta, joka löi yksiin hänen
jatkuvan mielentilansa kanssa. Sairasvuoteella hahmottunut ja
jälkipiinassa muotoonsa kovettunut päätös pysytellä erillään nykyisestä
elämänkiivaudesta sai hänen ajatuksissansa kirkasta taustaa. Tämä
nykyinenkin pelehtiminen Rasutovin kanssa tuntui vastenkarvaiselta.
Niinkuin nytkin: kaksi aikamiestä sönkimässä kirkkaana kesäpäivänä
matoja herralle, joka luuli elämää leikiksi ja nauruksi ja mukavuudeksi.
Ja Ristian ja Juones istuivat ihmeellisen pitkän tuokion toisillensa
sanattomina, mutta itseksensä kiivaasti keskustellen elämänsä
näyttävyydestä ja mahdollisuuksista.
Juoneksella oli sormi jäykistynyt viiksenkiertoon, ja Ristianilla
olivat silmät selällään kuin aaveennäkijällä.
Siitä heidät tapasi taas eräs ohikulkija ja herätti matojen hakuun.
* * * * *
Rasutovi istui mattotuolissa lohialtaansa vierellä ja viskasi
tuon tuosta veteen veltoiksi paahtuneita matoja, viskasi ja jäi
ajatuksissansa katselemaan niiden katoamista.
Hänelle muistui elävästi mieleen, kuinka hän ensikerran joutui etsimään
katseellansa suolle toista laitaa jo alenevassa illassa. Nyt oli
samanlainen ilta: vedessä punerrusta, nummilla raskaita varjoja ja
suolla usvatupruja.
Rasutovi oli tyytyväinen, niin tyytyväinen kuin ikävää pelkäävä ihminen
voi olla päästyänsä viihtymyksen riemuun.
Ja nämä kolme samoja matoja käsitellyttä ja niiden äärellä elämäänsä
tutkiskellutta miestä joutuivat vielä samana iltana yhteen, ja heistä
heijastui kaikista selvästi päivän sisällys.
Rasutovi kutsutti Ristianin ja Juoneksen luoksensa ja maksoi
heille kuuluvan palkan, maksoi hyväntahtoisesti hymyillen ja puhua
pälpätellen. Ristian sieppasi setelinsä iloisesti, kumarteli ja
kiitteli ja vastaili Rasutovin puheisiin aina myötäsukaan. Juones
upotti setelinsä jurona kukkaroonsa ja seisoskeli äänettömänä,
liu’utellen katsettansa seinäkuvioitten säännöllisillä riveillä.
Rasutovi toi ukoille vielä tukevat ryypyt, toivotteli vastaan heidän
hyvästeihinsä, kulki heidän jäljessänsä ulko-ovelle asti ja jäi
seisomaan sen pieleen, edessänsä iltainen näky.
Karjatytöt tulivat sinkkisiä maitosaaveja kantaen hevoskatoksen
läpi läävältä ja puhelivat vilkkaasti keskenänsä. Puutarhuri imi
ansarin rapuilla iltapiippuansa ja napsutteli suostutellen sormiansa
kartanokoiralle, joka nuuhki läheistä nurkkaa. Ristian korjaili
renkituvan edessä lasten hajoittelemia leikkivehkeitä näkymättömiin.
Kyyhkyslakan kierteellä nukkuivat linnut harmaina höyhenkerinä.
Läheisten nummien petäjäpilaristojen läpi näkyi iltataivaan hillitty
värileikki. Ilmassa tuoksui juuri kihoavan kasteen raikkaus. Rasutovi
katseli, päätänsä huomaamatta nyykytellen, pihansa iltanäkyjä ja
kertaili vielä myöhemmin jo samovaarin juurella istuessaan samat
nyykytykset kuin ovenpartaalla seistessään.
Sama ilta seisotti toistakin miestä...
Juones seisoi veräjällänsä, sormi viiksen kiemurassa. Joskus hän näki
pienen peltopälvensä ja sitä pohjustavan tylyn metsäjyleikön sammuvan
päivän kuultavassa hämärässä; joskus hän taas näki sellaista, mitä ei
ollutkaan silmänottaman sisällä.
Ja kesäilta joudutti kaikkine voiminensa lämpimän, uneliaan yön tuloa.
Kyläkujasilla loilotti vielä myöhäinen ajomies...