VI.

— Kristian Petrovits! Kristian Petrovits!

Ristian hätkähti ja nousi kuskipukille seisomaan nähdäkseen paremmin

junasta purkautuvan ihmisjoukon taakse, josta päin huuto kuului.

Pian huomasi hän Rasutovin haaraparran työntyvän ulos eräästä

vaununikkunasta ja hetken perästä koukisteli samasta akkunasta käsi

kutsua tehden. Ristian sitoi ohjasperät puomiin kiinni ja juoksi junan

vierelle. Avatusta akkunasta alettiin heitellä hänelle nyyttejä,

koreja, matkalaukkuja ja monenlaista myttyä.

— Hioppi! Hioppi!

Nyt huusi jo Ristian, hädissään tavaran paljoudesta, Hioppia avuksensa.

Ja Hioppi juoksi Ristianin luokse ja alkoi kannella tavaroita

rattaillensa. Pian laskeutui Rasutovi vaimoineen, lapsineen ja

palvelijoineen asemalaiturille ja kätteli Ristiania tuttavallisesti,

kysellen huvilan kuntoa ja pääsyä sinne.

Kaksin täyteen ahdetuin rattain lähdettiin Hiopin huvilalle. Pyörät

vihlaisivat vähän väliä ilkein äänin rattaiden siipiin. Juoksuun

pakotetut hevoset hellittivät vauhtinsa hitaaksi. Lapsien sormet

ojentuivat alinomaan osoittelemaan paikkoja, ja he huutelivat

kyselyjänsä. Ja vastausta odottamatta he siirtyivät taas uusiin

kysymyksiin ja ihmettelyihin.

Huvilalla olivat Hiopin naisväet vieraita vastassa ja opastivat

Rasutovilaisia huoneitten sokkeloihin ja salaisuuksiin. Ukot saivat

tavarakuitit kukkaroihinsa ja ajoivat uudestaan asemalle hakemaan

kuormantäytettä Rasutovin pakaasissa tulleista kimpsuista.

Mutta pakaasihuone oli jo lukittu, ja Ristian sekä Hioppi ajoivat

kapakalle odottelemaan sen avaamista. Juotiin aluksi teetä ja

tarinoitiin pikkuhiljalleen, mutta sitten huusi Hioppi pöytään kahdet

piiskaryypyt, joista puolet lankesivat Ristianin hyvälle teolle:

Rasutovin tuomiselle Hiopin huvilaan.

Ristianin viinaan tottumaton pää sai äkkiä ylpeitä ajatuksia. Hän

katseli rintaansa kyömistellen ympärillensä ja totesi melkoisen kovalla

äänellä kapakassa istuvat ukot vertaisikseen. Ja pitkin iltapäivän

mittaa tihenivät kapakkavaimon pistäytymiset Ristianin ja Hiopin

pöydässä. Milloin piti ukoille tuoda mitäkin: ryyppyjä, suolaisia,

meheviä kurkkuja, rinkeleitä ja karpalo-oltta.

Kun iltajunille aikovat ajurit saapuivat kapakalle, kaulaili Ristian jo

jokaista miestä ja alkoi sitten kiitellä itseänsä:

— Kun kerran lintukin lentää siihen puuhun missä on urpia, a no miks’ei

Ristian sitten älyäisi missä puussa ruplat ovat käpyjä. Minulla on vaan

ollut niin haimosen huono lykky, kun ämmä ja lapset ovat aina syöneet

hevosenostorahat. Mutta tulevana kesänä sillä on Ristianillakin oma

Rasutovi valjaissa. Ja minä olenkin Kristian Petrovits enkä mikään

Pekon Ristian. Pankkiherrat sen minulle sanoivat!

— Älähän nyt liikaa äidy, hajoitat vielä humalapäissäsi tupasi, kun

joudut noin suurissa ajatuksissa kotia!

— Oma minun tupani ja oma minun lupani — ränttämät senkin vaikka

seinään! Ja kun minullekin oppi nyt raha tulemaan taskuun, niin

nyt sitä tulee, sillä raha menee aina rahan luokse. Ja sitten minä

sanonkin, että rikkaat juovat ja väkevät tappelevat!

Ukot kuuntelivat ensiksi naurussa suin Ristianin haltioitumista,

mutta kun Hioppi alkoi näytellä tavaraseteleitä ja pyydellä Ristiania

asemalle, alkoivat he kehoitella vakavissaan Ristiania lähtemään.

— Ei, minä panen vielä pienen koiran haukkumaan! Ämmä hoi: tavai juks

ryyppy!

Silloin otti Tuutija-Mikko Ristiania niskasta kiinni ja koveni:

— Mitäs tämän lapsen kahvista ja varsan kauroista! Ala vaan yritellä

asemalle, taikka revitään sinulta numerot pois kärrinperästä ja saat

ajella sitten entisekseen sahapukkiasi.

Ristian älysi heittäytyä katuvaksi, kätteli ukkoja anteeksi pyydelleen

ja selvitteli kaikille elämänsä ainaista köyhyyttä ja harmautta. Hioppi

otti Ristiania kainalosta ja he katosivat katokseen, kapakkavaimo

maksua tinkien perässä.

Rasutovilaiset odottelivat hermostuneina ukkojen saapumista, mutta

heitä ei kuulunut eikä näkynyt. Rasutovi lähti etsimään hevosta,

mennäkseen itse asemalle. Hän käveli metsänlaidan kujasia ja tuli pian

Juoneksen tuvalle.

Juones nukkui saunassa ja Ieva kanteli vesiä kartanolla. Rasutovi

alkoi pyydellä hevosta kyytiin, mutta Ieva ei ottanut ymmärtääkseen

sanaakaan hänen puheistansa. Rasutovi selitteli ja viittaili, selitteli

ja viittaili ja alkoi luetella valjaiden nimiä, taputteli selkäänsä ja

hoki:

— Jummarra ei? Setolk, setolk!

Ieva katseli hetken Rasutovin viittomista ja melskaamista, käänsi

selkänsä tälle, läimäytti kuuluvasti takamustaan ja kivahti:

— Tuossa on sinulle suomalainen setolkka! Ja niine hyvineen sai

Rasutovi lähteä.

Juoneksen tuvalta urkeni sammallaitainen tie metsän uumeniin.

Rasutovi seisoi hetkisen epäröiden tien kynnyksellä ja lähti sitten

verkalleen kulkemaan metsään. Soilakoissa pihkapetäjissä kahisivat

repaleiset kuorikaarnat somana, jatkuvana äänenä. Tie vyötti pieniä,

kanervamattoisia nummia toisiinsa ja hajosi joskus lehmipolkujen

verkoksi. Rasutovi käveli hurmaantuneena ja pysähteli väliin tähyämään

latvusten notkeaa tuulilainetta ja taivaan sinistä korkeutta.

Seisahtaessaan Rasutovi otti aina hatun päästänsä, siveli ohimoltansa

ja puheli itseksensä ihastuksen sanoja. Ja tie houkutteli häntä yhä

syvemmälle metsän aarnioon.

Melkein huomaamatta tie kohosi nummi nummelta, ja kerran humahti

Rasutovin silmiin avara maisema. Hän istuutui kannolle, otti hatun

päästänsä ja ihmetteli.

Kirkasvetinen metsäjärvi kiilteli ilta-auringossa varjoontuvien

petäjätöyräitten saarroksessa. Järven takana levisi harmaa, alakuloinen

suo, jolle ei näkynyt äärtä ennen kaukaista ilmanpieltä. Joskus vetäisi

nummien jätöksiin pusertunut tuulenkieppu pitkän, tiheäpoimuisen

virin punertavaan vedenpintaan. Suon ja metsän rajassa kalkuttivat

lypsysille matavien lehmäjonojen kellokuorot. Alkukesäinen illansuu

ennusti avaraa, valkeaa yötä. Tuuli heikkeni hiljaiseksi kerkkälatvojen

liikahteluksi. Kaukana suolla tuprusi paikoin usvavalkeaa raihnaisien

mäntyjen lomiin. Linnut väsyivät.

Rasutovi unehtui pitkäksi aikaa istumaan kannon nenälle, ja kun hän

viimein lähti ohimoltansa sivellen, puheli hän koko paluumatkan

puoliääneen omissa suunnitelmissansa, väliin seisahtuen ja nostaen

vielä kättänsä tukemaan sanojensa totisuutta.

Tavarakuormat ja polvistansa notkahtelevat ukot olivat jo saapuneet,

kun Rasutovi palasi huvilalle. Palvelijat ja lapset purkivat hälisten

rapuilla astialaatikoita ja vaatenyyttejä. Rouva käveli kädet puuskassa

mataloituvien kuormien luona ja varoitteli äänekkäästi ukkoja

käsittelemään kevyesti arkoja tavaroita. Rasutovi käveli suoraan

Ristianin luo ja alkoi kysellä metsäjärven rantanummien omistajaa.

Ristian sokelsi monikaarteisesti vastaan, kumarteli, jäykisteli

itseänsä, töristeli huuliansa puhuessaan ja sai jo Rasutovilta

leikillisen, toruvan sormennoston. Ristian ja Hioppi olivat ihmeellisen

auttavaisella tuulella. He tarrautuivat kannettaviinsa kaikkine

voiminensa ja tunkeutuivat joka paikkaan avusta kiihkeästi harottavin

sormin. Mutta Rasutovi maksoi heille ajot ja lähetti heidät pois jo

melkein heti kuormien tyhjennyttyä.

Perheen kokoonnuttua ensikertaa Hiopin huvilalla iltasamovaarin ääreen

kertoi Rasutovi viipymisensä syyn ja häntä pidättäneen maiseman tenhon.

Ja puheita kehitellessänsä Rasutovi äkkiä uhkasi nostattaa sinne uljaan

huvilan ja kartanon ja sanoi huomenissa aloittavansa maanostelun.

Kodikasta tunnelmaa luovan samovaarin valtiudessa Rasutovi istui

perheinensä pitkään lasikuistilla, katseli valkeaa, ihmeellistä yötä ja

suunnitteli lapsellisen vilkkaasti muutosta metsäjärven maisemaan.

Viikon kuluttua olivat metsäjärven rantatöyräät ja läheinen nummikko

Rasutovin. Kaiket illat hän käveli perheinensä nummillansa ja osoitteli

rakennusten paikkoja. Sitten hän pistäytyi Pietarissa, viipyi siellä

pari viikkoa ja avasi perheensä luo tultuaan ison paperitorven, johon

oli piirretty metsäjärven tuleva hovi.

Kymmenen ukkoa vedätti sitten pitkin kesää kaikenkaltaista

rakennusainetta Rasutovin maalle. Toiset kymmenen veistivät metsissänsä

hirsiä Rasutoville ja antoivat poikiensa ajaa sillä aikaa puomilla.

Ja monta muuta valmistavaa työtä sukesi kesän mittaan. Kivijalka

kangettiin valmiiksi, tietä levennettiin ja tasoiteltiin ja rannassa

alettiin hakata kerrassaan ympärikiertävää laituriarkkua.

Rasutovi oli elävissään. Hän pistieli Pietarissa, toi tukuttain rahoja

ja piirustuksia sekä seisoskeli päivät pitkät työmaillansa.

Ja Järvituitussa vainuttiin Rasutovin työmaasta kulta-apajaa. Miehet

eivät enää istuneet päiväkausia kapakalla, vaan jouduttelivat omia

töitänsä ja laittelivat katoksissansa työvehkeitänsä kuntoon sekä

ajoivat juuri junille ehtiäkseen. Vierailta kyliltä saapui töitä

kyseleviä miehiä Järvituittuun, ja kaikille luvattiin rahakasta rahtia

syksyn kynnyksellä.

Tuskin milloinkaan tehtiin Järvituitussa heinää sellaisella huiskeella

kuin Rasutovi-kesänä. Viikko voivoteltiin sitten sodan tyrmistyttäminä,

mutta kun ei sen kummempaa kuulunut kuin Kronstadtin ja Inon

harjoitusammuntaa, leikattiin pienet ruispellokkeet, vedäteltiin

kaupunkiin muuttavien herrasväkien tavarat asemalle, hyvästeltiin,

toivoteltiin tapaamiin ja syöksyttiin koko Järvituitun voimalla

metsäjärvelle, miehin, naisin ja lapsin.

Ja töitä riitti kaikille. Naiset ja lapset haravoivat nummia, ja

risuläjät paloivat tyyninä iltoina valkoisiksi savupatsaiksi. Vanhat

nurkkaukot ruotivat petäjiä solakoiksi liioista oksista, miehet

kaivoivat kartanorakennusten perustuksia ja vedättivät kiviä kaukaa

metsälouhikolta ja lankkuja sahalta.

Ristianin elämä kohosi huiman jyrkässä kaaressa. Rasutovi määräsi

hänet naisten pomoksi työmaalle, ja Ristian käveli nummitöyräillä

ainainen hoputus huulillansa. Mutta miesten joukkoon hän ei työaikana

liioin eksynyt, sen jälkeen kuin hänet kerran, komennoimaan tultuansa,

karkoitettiin naurulla ja hameviskaali-huudoilla.

Juones myi hevosensa ja kompuroi hänkin töihin. Ristian suositteli

Juoneksen kuormien lukijaksi ja lankkujen latojaksi, ja Rasutovi

alkoi pitää häntä myöskin luottamusmiehenä. Ruokatunneilla Ristian ja

Juones söivät aina vierekkäin ja vastailivat yksissä tuumin miesjoukon

jutusteluun.

Juonekselle syksy merkitsi myöskin suurta nousua. Vilkkaaseen

elämään joutuminen haihdutti vähitellen talvenkarvaiset ajatukset

kuulumattomiin, ja kesän huovikkaissa, lampaanvilloissa ja

saunanlämpimissä hautuneet jalat alkoivat kuontua kävelyyn ja käsi

uskaltautua työhön. Ja pian Juones kaskuili ruokalomien istumilla

melkein entisekseen sekä tunsi kuuluvansa taas kiinteästi Järvituitun

ukkosakkiin, jonka elämä oli jo pitkät ajat ollut yhteistä ja

jakamatonta.

Lauantaipäivät olivat juhlahetkiä metsäjärven työmaalla. Silloin saapui

Rasutovi Pietarista. Hän pyysi aina erikoisesti Ristiania kyyditsemään

itseänsä, ja Ristian toi Hiopin hevosella Rasutovin nummistoon, puhella

solkkasi vilkkaasti varsiviikon tapahtumat ja töitten edistymisen

sekä mielistytti Rasutovin entistä enemmän välittömyyteensä ja

leikillisyyteensä.

— A kuin on elämäsi nyt, Kristian Petrovits, a kuin tulet nyt juttuun?

kysyi Rasutovi taas eräänä lauantaiaamuna, ajaessaan Ristianin keralla

työmaallensa.

Ja Ristian selvitti iloisesti Rasutoville nykyisen elämänsä luonteen:

— Oma sika, oma papu — a vot: oma kattilan maku!

Aamupäivän Rasutovi käveli miehiä kätellen, töitä katsellen ja puoloja

syöden töyräillänsä. Iltapäivällä hän avasi salkkunsa ja lohkoi

setelinippunsa kumarteleville ja kiilteleville kyläläisille, kaskuili

miehien keralla, taputteli tyttöjä, neuvoi pomoja ja lähti sitten ajan

tullen Ristianin kyyditsemättä asemalle, mielessänsä varttuva kuva

maisemansa muuttumisesta.

Ensimmäisten lumien sadeltua alettiin vedätellä kesällä veistettyjä

hirsiä ja hakata niitä hiljalleen salvoksille.

Mutta sitten yllätti joulujen alla Järvituitun ukot masentava

sanoma: saareen ei ollut enää menemistä. Hevosia takavarikoitiin

siellä sotilaille, ja öisin ajeleminen oli kerrassaan kiellettyä.

Ukot pistäytyivät iltaisin toistensa tuvilla ja pohtivat tuuheissa

savupilvissä ja piippujen kurnutusten säestämänä uhkaavaa ennettä:

saareen — saareen ei saisi enää mennäkään! Se tietoisuus teki joulut

harmaiksi ja huomaamattomiksi. Ukot olivat palavissaan. Kujasten suilla

seisoi taas entisekseen säätä tunnustelevia miesryhmiä, ja mielipiteet

jakaantuivat monesta aikaa kahtia: ramakammat ukot päättivät kaikesta

huolimatta yrittää saareen, ja aremmat päättivät jäädä kotiin vaanimaan

Rasutovin talven kahlehtimalla työmaalta pieniä ajoja.

Ja niin lähti kuin lähtikin venäläisten joulujen aattoviikolla puolikas

Järvituitun ukoista saareen. Kotia jääneet miehet seisoivat tupiensa

rapuilla, tunkioillansa ja aidoillansa, katsellen kaihomielin toisten

häipymistä teitten lääneille, kiihkeään elämään ja riemuun; katselivat

ja tuumailivat.

Mutta samana iltana lähti vielä toinenkin puolikas, yksittäin, jokainen

ukko toisestaan tietämättä ja kaukana metsätiellä vasta jonoontuen.

Yöhämärässä ajettaessa kuului edestä ja takaa rekien narahteluja ja

hevosten päriseviä puhalluksia. Hentoa valoa heijastavalla tielumella

ajoi aavistelevia, päitänsä käänteleviä ukkoja.

Kun tähdet sammuivat itäisen taivaanrannan kajastukseen, alkoivat

ukot tuntea toisiansa hevosista ja valjaista. Ja aamun vahvistuessa

huudeltiin jo iloisesti kuormilla ja naureskeltiin sattumusta.

Eräässä tutussa syöttökatoksessa pysähdyttiin, keskusteltiin hieman

hämillään matkan mahdollisuuksista ja keitätettiin talonemännällä teet.

Ja höyryävien lasien ääressä haihtui pian äkkitapaamisen aiheuttama

hämilläänolo ja saareenmenon riemu alkoi tulvehtia kuuluville.

Hioppi, joka kuului järvituittuisten jälkijoukkoon, pistäytyi pihalla.

Tupaan jälleen palatessaan hän jähmettyi hetkeksi rapuille ja syöksyi

sitteen tupaan.

— Tulkaa! No tottamar toisenkin kerran: tulkaa! Nyt on hukka edessä ja

peta eläessä!

Pöydässä istuvat ukot hyökkäsivät pystyyn ja säntäsivät ulos. Lasit

kaatuilivat, jakkarat jyrisivät, siltapalkit notkuivat.

Pakkasaamussa seisoi avopäin ryhmä jäykistyneitä ukkoja, sanattomina

ja valjuina. Hevoset rouskuttivat katoksessa; ukoista tuntui tuo tuttu

ääni nyt kuin kuoleman kellojen soitolta.

Sillä eteen avartuvalla valkealla järvenselällä ajoi rantateiltä päin

musta hevosjono. Hitaasti se lähestyi. Ukot tunsivat kuitenkin tulon.

Järvituittuisten toinen ajurijoukko palasi takaisin alakuloisena

saattona, hevosilla päät riipuksissa, ukot näkymättömissä heinäkuormiin

kaivautuneina.

— Taitaa mennä nyt pivo päiviä ja kourantäysi huomenia, ennenkuin

saareen ajetaan!

Musta ajurijono nousi jäätieltä rantatörmälle ja suuntasi suoraan

syöttökatokselle. Ensimmäisen kuorman heinistä kaivautui Tuutija-Mikko

näkyviin, ja vähin erin kenotti jo turkkiukkoja jokaisella kuormalla.

Kun saatto saapui kartanolle, jatkui äänettömyys vielä hetkisen

entisestä piinallisempana. Järvituitun ukot tuijottelivat kahden puolen

toisiansa kuin tallikummituksia, tuijottelivat eivätkä keksineet

sattuvaa kirvoittajaa jännitykselle.

Tuutija-Mikko kysäisi viimein hevostansa kiinnitellessään puolileikillä:

— No mihinkäs nämä Järvituitun utalimmat ukot ovat lähdössä?

— Haileja lähdettiin rannasta etsimään!

— Vai haileja! Saareen taitavat ukot yrittää. Mitäs te myöhästyitte. Me

tässä jo ajaa rapsuttelemme takaisin!

— Ainahan kirkonkyläiset kirkkoon myöhästyvät.

Ja kohtaamisen yllätys purkautui leikkisäksi sanaharkaksi.

Tulijat istutettiin pöytään ja asiat selvisivät sellaisiksi, että

rannasta olivat santarmit käännyttäneet ukot takaisin hakemaan

nimismieheltä uusia passeja, joita ilman ei saareen laskettu

ristinsieluakaan. Ja ukot olivat nyt palaamassa kirkonkylään

passinsaantiin, ja sitä mukaa aukenivatkin taas saaren kadut ja

merenjäät ajeltaviksi.

Ukkojen juotua tuliset juomat ja hevosten levähdettyä aikansa ajettiin

rapsakasti koko Järvituitun yhdistyneellä miessakilla nimismiehelle,

teetettiin puoli päivää passeja ja juoksutettiin kahta kireämmin

ohjaksin hevoset lumeen vajoavien kylien läpi tuuliselle, aavalle

merenjäälle, jossa kaukana saaren tehtaanpiiput harottivat mustina

sormina iltataivaan punertavia piirukkoja vastaan, ja niiden väliin

vetäisi kirkon mykevä kypärä kaarevan viivan.