V.

Järvituitun aitovierillä oli tuomien keltaantuvaa kukkasadantaa. Tupien

aurinkoseinustoilta oli jo kärrinpyörien tervaiset kehät nostettu

kuivanruskeina akselirautojen neniin. Odoteltiin helluntaipyhiä,

jolloin pietarilaiset saapuisivat laumoittain kannakselaisiin kyliin

vuokraamaan kesähuviloita, mielissänsä toivomus järven ja tattimetsän

läheisyydestä.

Ja kesä alkoi taas ajuriparven rynnäköllä asemalle. Kapakkapihalle

syöksyi kirein ohjaksin holhottuja hevosia, ja ukkojen äänissä

kertautui maisemien kirkkaus. Auringon herätyshuuto oli saanut kiihkeän

vastauksen.

Metsäpälvekkeiltä ravasi hevonen valtatielle raisuna ja elävissään.

Ristian istui kuskin räystäällä ja sivalsi tuon tuosta ohjaskaaren

ajokkinsa lautasille. Ja lyömiseen tottumaton hevonen lennätti rattaita

kuin säikky varsa.

Ristianin mielessä velloi taas läkähdyttävä hyvänmielen pyörrytys.

Hän, housurikko mies, ohjasperissä kiinni ja viilettämässä puomille,

uuteen unien valtakuntaan, tuhannesti toivottuun ja menetettyyn.

Yhtenä aamuna, varsin köyhänä aamuna, Ristian oli saapastellut

Juoneksen tuvalle puhumaan niistä kolmesta rusinaruplasta. Mutta Juones

yllättikin hänet, ja sikäli olivat onnen portit auki: hänelle hevonen

ja Juonekselle ajorahoista puolet. Ja sitä päätöstä, joka oli hukkunut

kääpiötorpalla monenpäiväiseen, ruoattomaan iloon, Ristian ajoi nyt

alkamaan. Ensimmäistä kertaa hän nyt vasta näki, miten iloisesti

maiseman ranta juoksi hevosmiehen rinnalla ja miten rattaiden hurma

soitti korvan täyteen matkariemua.

— Hei!

Ja taas loisahtivat ohjasperät herkille lautasille.

Mutta kapakalla Ristian vasta oikein sai tuntea uuden elämänsä

ihmeen. Hän ehti sisälle juuri parhaaseen hälinään, kun Tuutija-Mikko

huudettiin ajurivanhimmaksi. Ristianista tuntui, niinkuin näkymätön

käsi olisi painanut hänet ovipieltä vastaan seisomaan ja estänyt

hänet työntymästä ukkojen sakeaan ryhmään, joka parhaillaan piiritti

Tuutija-Mikkoa ja heitti tämän äkkiä ilmaan, kahdesti, kerran

kolmattakin, vaikka heikommin. Piiskaryypyt viskattiin suihin, ja

Tuutija-Mikko oli nyt ajurikaartin arvoukko. Pian huomattiin Ristianin

epäröivä ovipielessä seisoskelu, ja hiljainen kuiskaus alkoi kiitää

pöydästä pöytään.

* * * * *

Vasta puomille ajettaessa Ristian alkoi selvitä ja kerätä juuri

sattuneita tapahtumia yhteen. Äkkiä oli kapakassa ukkolauma puuroutunut

hänen ympärillensä ja huonetta oli vapisuttanut moniääninen huuto:

— Ja nyt nostetaankin Ristian vossikaksi!

Hän oli lennähtänyt ilmaan, monestiko — sitä nyt oli aika lukea.

Hän oli nähnyt vain tuttujen, kirkastuneiden kasvojen olevan

välisti silmien, välisti varpaiden tasalla. Ja näistä etääntyvistä

ja lähenevistä kasvoista oli noussut huuto, joka oli tehnyt hänet

muiden vertaiseksi. Se olikin sekoittanut ihan tarkkaan Ristianin

huomiokyvyn. Hänelle oli ojennettu piiskaryyppyjä, jotka läpäisivät

rinnan kuin tuliset siimat. Ja Ristian oli itkenyt hyvästä mielestä,

läkähdyttävästä, äärettömästä onnesta. Hän oli muitten mukana joutunut

kartanolle mieskehään, seurannut ymmällään arpomisen vaiheita ja saanut

kaiken kukkuraksi mieleensä arvannipistyksestä huumaavan jännityksen,

joka oli purkauduttuaan jättänyt kädet vapiseviksi kuin nurkka-ukolla.

Ja kun lähtömelu oli selvittänyt ajurit pitkäksi, eteneväksi jonoksi,

havahtui Ristian vasta tajuamaan, mitä oikein oli tapahtunut: hänen

kaukaisin unensa, sahapukilta siirtyminen kuskipukille, oli nyt

huudettu todeksi kaikilla Järvituitun ajuriäänillä.

Puomilla ukot neuvoivat Ristianille tarkasti ajuritapoja ja hevosen

ohjailemista sakeassa liikkeenvilinässä. Ristian ahmi uutterasti kaikki

neuvot muistiinsa ja kertaili niitä itseksensä päästä päähän, aina

välillä vielä kysäisten varmuuden vuoksi lähellä seisovilta jotakin

ongelmalliselta tuntuvaa seikkaa.

Ukoilla oli tiedossa hyvä ajopäivä, sillä vuokraamaan tulleet

herrasväet antoivat heidän ajella seutuja pitkin ja poikin etsiessään

sopivia kesähuviloita itsellensä. Ja ukot tekivät mahdollisimmin loivia

kaarratteluja ja venyttivät matkoja soveliailla poikkiteitten pätkillä

ja edestakaisinajeluilla.

Ja juna saapui: kesän ensimmäinen vierastäyteinen juna. Vaunuista

purkautui ihmisten kirjava paljous, joka tasoittui pian ajuripuomin

rattaille ja hajosi siitä teitten käänteisiin ja sitä mukaa kohti

puhtaiksi pestyjä huviloita ja kuloharmaasta kirkkaiksi haravoituja

puistonurmikoita.

Peltoaukioitten kohdilla koristivat ojanräystäitä rentukoiden keltaiset

pälvet, ja niistä katkottiin ohitse ajettaessa suuria sylitäytisiä

rattaille. Ilakoitiin ja osoiteltiin hämmästyksestä huudahdellen

maisemien puhtaita muotoja.

Ristianin kärreille osui tanakka, haarapartainen herra, joka istui

sateenvarjo somasti polvien välissä ja pyöritteli sen hopeakirjailtua

koukkua. Ristian oli aluksi ihan ymmällä. Hänestä tuntui, niinkuin

hän olisi kuljettanut rattaillansa kallista, särkyvää aarretta, jota

vaani tuho pienimmänkin raitiouppoaman aiheuttamassa tärskähdyksessä.

Henki kurkussa hän ohjaili hevosta, tähystellen kaula pitkänä allansa

vilistävän tien pintaa ja sen kuoppia. Mutta pian alkoi herra ahdistaa

Ristiania kaikennäköisillä maalle tulleen kaupunkilaisen kyselyillä.

Kun Ristian kuuli takanansa istuvan herran tuttavallisen äänen, ei hän

tahtonut saada yht'aikaisen hyvänmielen puuskan lannistamana sanaa

suustansa, vaan sieppasi hatun päästänsä ja kumarrellen nyökytteli vain

päätänsä vastaukseksi. Vasta uudistettu kysymys sai sanoja vastaansa.

Ja siitä Ristian äityi haastelemaan herran keralla pitkän tuokion ja

osoittelemaan tien mutkien takaa sukeltavia maisemanäkyjä, kunnes

rattaat äkkiä törmäsivät suureen tienpainumaan ja hätkähdyttivät

Ristianin taas tähyilemään tien juoksentaa.

Päiväkuntaisen ajon mittaan Ristianille selvisi, että herra oli

nimeltään Rasutovi, että hänellä oli Mustallamerellä laiva ja

Pietarissa pankki ja makasiini ja että hän halusi vuokrata tattimetsän

rajasta jonkin ison huvilan. Ja sitä ajeltiin etsimässä jokaisesta

Järvituitun puutarhasta.

Kylän laitamassa, vastapäätä töykeää kuusikkometsää, oli korkea,

sileänurkkainen huvila, keltaiseksi maalattu ja puiden varjojen

risteyksessä. Ristian ja Rasutovi ajoivat jo kerran sen ohitsekin,

mutta palasivat pian takaisin, kiertelivät sen nurkitse moneen

otteeseen ja kurkistelivat akkunoista hämäriin huoneisiin. Rasutovia

miellytti metsän läheisyys ja liikahtamaton hiljaisuus, ja hän käski

ajamaan huvilan vuokraajalle.

Ristian lasketteli rattaita töyttäileviä kujasia pitkin Hiopin tuvalle

ja juoksi hevosensa seisatettuaan sisälle.

— Missä Hioppi on? Arvatkaa nyt pitää tämä Rasutovi! Tällä on laiva ja

makasiina ja pankillinen rahoja! Missä Hioppi on?

Ällistynyt vaimoväki sai viimein selvitetyksi, että Hioppi oli itse

äsken ajanut huvilalla erään herran keralla, mutta se ei ollut

varmaankaan kelvannut, koska Hioppi oli ajanut vielä rantahuviloille

päin eikä asemalle. Mutta yhdet avaimet olivat vielä tuvassa, ja ne

annettiin Ristianille sekä käskettiin kaikin mokomin suostutella

herra vuokraamaan huvila. Ristiania kutsuttiin sitten ajon loputtua

iltakahville.

Ristian ja Rasutovi pyörsivät uudelleen huvilalle ja kävelivät

sen kosteissa, ummehtuneissa huoneissa. Ristian kiitteli parhaan

kielitaitonsa mukaan huvilan hyvyyttä ja maiseman kauneutta ja tunsi jo

nenässänsä iltakahvin hajua.

Ja Rasutovi päätti kuin päättikin vuokrata Hiopin huvilan. Hän

jakeli Hiopin naisväelle sarjan pesemis- ja tuulettamiskäskyjä,

osoitti sormellansa almanakasta perheensä saapumispäivän ja nykäisi

lompakostansa käsirahaksi sadanruplan keltapintaisen setelin.

Ristian kyyditsi Rasutovia asemalle niinkuin vanhaa, hyvää tuttua.

Hän puhua solkkasi oman elämänkertansa ruodon Rasutoville katkonaisin

tokaisuin ja kuvailevin kädenvetäisyin. Kuopista ei ollut enää väliä,

Ristian huomasi jo, että kuskiukko on herra linnallansa, jonka

ohjasotteeseen on suuren ja sorjankin alistuminen.

Iltapäiväjunille kerääntyi suuri joukko poislähteviä pietarilaisia.

Tuon tuosta hyömähti asema-aukealle rattaita, joilta purkautui

lompakoitansa availevia herroja. Ajurit nostelivat kiiltävälippaisia

lakkejansa ja toivottelivat matkaonnea kyydittävillensä sekä ajoivat

kapakalle.

Kun Rasutovi laskeutui rattailta maahan ja avasi lompakkonsa, takertui

Ristianille henki taas kurkkuun, ja käsi repäisi lakin näkymättömiin

selän taakse. Ristian huomasi Rasutovin lompakosta nousevan kaksi

jäykkää seteliä ja työntyvän häntä kohden. Ristian ihmetteli

sanattomana sormiensa nipistykseen joutuneita rahoja, joista toinen oli

kahdenkymmenenviiden ja toinen kolmenruplan seteli. Edellisen osoitti

Rasutovin turpea sormi tulevan ajorahaksi ja jälkimmäisen sajurahaksi.

Ristian tunsi notkistuvansa kuin voidetta saanut aisaremeli ja hän

kumarteli Rasutovia hyvästijäämään. Kun Rasutovi vielä tarjosi kättä

Ristianille, kertautuivat hänen mielessään yhtenä silmänräpäyksenä

kaikki päivän riemut, ja hän kompuroi kuskipukille niinkuin humala

olisi niittänyt häneltä jalat alta pois. Ja ohjasperää selkäänsä saanut

hevonen syöksyi suoraan kapakkakatokseen ja töksähdytti vauhtinsa

äkisti vasta pilttuun edessä. Kiivas seisahdus taittoi Ristianin

kuskisermin ylitse ja vauhti jatkui vielä Ristianin nenän uppoamisessa

hevosen hännänjuureen. Katoksessa naurettiin ja kyseltiin Ristianilta

mukavia.

Hartain mielin Ristian oikoi taskunsa sokkeloista Rasutovin antamat

rahat ja käänteli niitä kankein sormin, silmiensä edessä kuva

kääpiötorppansa elämästä ja sen alituisesta köyhyyden masennuksesta.

Ympärillä ukot kaskuilivat uljaankeltaisten teelasiensa takaa päivän

vuokrailuajojen vaiheita ja hahmoittelivat kesän ensimmäisestä päivästä

jo suoraa tapausviivaa päin syksyn harmautta; kaskuilivat ja nauroivat.

Ennenkuin kapakkavaimo ehti kysyä Ristianilta tämän pöytäaikeita,

pujahti Ristian ulos, irroitti hevosensa ja pakeni nopeasti kotia

kohti. Ristianin mielessä läikehti halu viedä heti osa omasta

onnestansa Lovissalle ja lapsille, eikä hän raatsinut jäädä kapakalle

särkemään rahojansa.

Hiopilla Ristian joi iltakahvit ja alkoi kehua Rasutovia:

— Kyllä sen näki jo kokkapäisestä sontikasta, jotta hopialla ukko on

sen maksanut. Ja vaikka on hänellä Pietarissa makasiina ja rahapankki

ja laiva merellä, niin eikös vaan tupannut kättä asemalla, jotta

prossait Kristian Petrovits! Eikä sitä näin köyhälle vaan joka herra

kättä sökötä, se on selvä. Rahaa sillä on jotta rutajaa. Kysyi minulta:

Kristian Petrovits, a kuin elät, a kuin tulet toimeen? Minä vastasin,

että sellaistahan se on köyhän asia — kun nukkui, niin jäi iltasetta.

Silloinkos Rasutovi taputti olalle ja sanoi, jotta haroossi puitit,

patastii vaan. Ja kun asemalla rahan antoi, niin antoi, ettei kahdesti

katsonut lompakkoonsa. Itsestään sieltä ruplat nousi, niin oli niitä

sakiassa. Hyvä on mies ylen, Rasutovi, ylen on hyvä ja rikas!

Hioppi kuunteli korvat höröllään Ristianin puhetta ja kiitteli

itsekseen sattumusta. Ristian joi karskisti pannun tyhjäksi, varoitteli

naisia pesemään huvilan puhtaaksi ja alkoi ajella kotikujasille.

Ruoska-Juones nojasi veräjään ja seurasi rattaiden lähenemistä. Jo

kaukaa Ristian alkoi viittoilla ja huudella Juonekselle. Veräjälle

tullessaan Ristian heilutteli setelejänsä korkealla päänsä päällä ja

hyvitteli äänekkäästi päivän tapauksia. Kolmeruplaisella Ristian maksoi

hautajaislainansa ja sai isommasta setelistä puolet itsellensä.

Katoksessa Juones neuvoi Ristianille valjaista jokaisen nitvaleenkin

korjaamisen ja varoitteli erikoisesti Ristiania lyömästä hevosta.

Aikansa puuhailtuaan hevosen ja valjaitten kimpussa ukot istuutuivat

tupakoimaan ja tarinoimaan. Ristian selvitti Juonekselle vilpittömän

eloisasti päivän kaikki vaiheet. Kun hän sitten kertoi Tuutija-Mikon

huudatuksesta ajurivanhimmaksi, synkistyi Juones, alkoi valitella

jalkojansa ja vetäytyi tupansa hämärään.

Ristian juosta hölkötti petäikkötietä mökillensä. Toinen käsi oli

puristettu nyrkkiin ja siinä olivat päivän ansiorahat. Nokkelasti

Ristian väisteli tienpintaan korkealle kuluneita juuria ja loikkasi

toisinaan tarpeettoman yläsittäin.

Kääpiötorpalla puhuttiin ja suunniteltiin myöskin sinä iltana pitkälti

tulevaisuuteen. Ristian antoi jo hevosellensa nimenkin — Rasutovi — ja

lapset yltyivät vaatimaan siltä varsaa.

Ristian käyskeli sinä iltana perheensä keskuudessa ylpeänä kuin

poikiansa toruva metso. Hän kutsui lapsensa riviin, tarkasteli

heidän ahavan jäytämiä jalkojansa, haki aitan sopukasta ruostuneen

läkkitölkin ja valahdutti sieltä sormiinsa pitkän tervaräänikän.

Sitten hän siveli kivusta kirkuvien lapsiensa verestäviin jalkateriin

leveitä tervajuomuja ja ähki tärkeänmakuisena jokaiselle sipaisulle

vahvistuksen:

— Minkä teet kerran, niin tervaa!

Lapset leikkivät varpaitansa kipristellen pihalla ja pysähtyivät tuon

tuosta huutelemaan päin metsäseinää, josta kimposi kaikuja lyhyinä

loppukertoina, viekoitellen heitä yhä uudestaan sointuviin loilotuksiin

ja loruiluihin.

Ilta oli merkillisen pitkä ja lämmin. Äänet mökin pihalla eivät

ottaneet millään sammuakseen. Vasta aavemaisen yölinnun vuhahdettua

pihan ylitse pujahtivat lapset tupaan ja metsänlaita jäi yöhiljaiseksi

ja tyyneksi.