Samana keväänä kuolema raappasi kuitenkin metsäpälvekkeiltä kyydittävän
rattaillensa.
Ristianilla oli heiveröinen poika, joka sairasti talven ja kuoli eräänä
kevätkirkkaana päivänä akkunasta lattialle lankeavaan valoneliöön,
johon hän oli ryöminyt rajussa, oudossa huumeessa.
Vainaja kannettiin tuvan ahtaudesta havukotaan. Ristian ja Lovissa
itkivät poikaansa päivän ja pitivät pientä neuvoa maahanpaniaisista.
Ristianille alkoi kuitenkin itkupäivän mittaan selvitä merkillinen
ajatus, joka suurenmoisuudellaan oli salvata hengen, putkahdettuaan
viimein päätöksen varmuuteen. Hän kierteli kääpiötupaansa salaperäisenä
ja arvioi päätöksensä mahdollisuuksia. Lovissa ja lapsikatras
ihmettelivät äänettöminä hänen puuhiansa. Kunnes illalla, lusikkojen
vielä vaistomaisesti kalistessa tyhjän kivipotin laidoilla, Ristian
jähmetytti perheensä hetkeksi yllättävällä uutisella:
— Nyt sille meidänkin köyhyydellemme pannaan silmukka kaulaan ja
talutetaan vähäksi aikaa metsään!
Ristian ei sinä iltana sanonut sen enempää, mutta siinäkin riitti jo
tietä lasten moneen ihmeelliseen kuvitelmaan.
Aamulla Ristian lähti varhain Ruoska-Juoneksen tuvalle, lainasi
Juonekselta kolme ruplaa rahaa ja istui kyläkaupan portailla pitkän,
odotustäyteisen hetken. Vielä itsekin uninen puotilainen herätteli
kaupan alkavaan päivään kolistelemalla luukut akkunoista ja laskemalla
ovesta tulvahtamaan keväisen aamun tuoksua ummehtuneeseen huoneeseen.
Ristian notkisti pian kuitenkin puotilaisen virkeäksi ostamalla
kolmella ruplalla rusinoita ja mykistämällä ennen niin haasteliasta
suutansa melkein sanattomaksi, vaikka saikin vastattavakseen moneen
ihmettelevään kysymykseen. Iso rusinapussi kainalossa Ristian katosi
metsäpälvekkeille.
Ja sinä aamuna Ristian selvitti Lovissalle päätöksensä: hän aikoi
kutsua koko kylän hautajaisiin. Lovissa sätti kuitenkin miehensä
päätöksen räpäleiksi ja ratkesi voivottelemaan tämän hulluutta. Ristian
antoi ämmänsä kiukutella ja kierteli uudestaan tärkeän näköisenä
pihaseutunsa. Lapset keräytyivät piiriin ison rusinapussin ympärille ja
jatkoivat menneeniltaisia kuvitelmiansa alkavasta rikkaudesta.
Tarkastuskierrokselta palattuaan Ristian alkoi selitellä äkäiselle
vaimollensa tarkemmin lavean päätöksensä ponnekkuutta, mairitellen tätä
ensin säveämmäksi:
— Tule sinä nyt vaan pois Törömäeltä mansikasta, niin saat kuulla
tarkkaan miten teemme!
— Enkä tule! Mokoman ukon tähden tässä pitää jo mennä kohta Törömäen
taakse!
— Kuulehan nyt, miten olen asian tuuminut! Minä kutsun koko kylän
hautajaisiin, ja se on selvä, että kaikki tulevat ikivanhan
tavan mukaan ja tuovat tullessaan muonaa, kuten aina tuodaan
hautajaishyvittäjäisiksi: vehnäsiä, voita, maitoja, jamakoita,
sianviipaleita, rinkeleitä ja piirakoita. Me ahdamme suojat täyteen
tavaraa, keitämme näistä rusinoista vieraille mesimarjarokan, nostamme
vainajan kartanolle ja pidämme sen ympärillä hautajaismenoja virsien
voimalla. Ja mikäs on sitten viikkokaupalla syödessä ihmisten laittamia
herkkuja. Anna vaan minä järjestän asiat, niin hyvä tulee!
Ja Lovissa palasi kuin palasikin Törömäeltä entiseen nöyryyteensä. Hän
pesi tuvan, tyhjensi aittapahasen, siivosi kartanoinaan ja herkistyi
lopulta ihan itkuun Ristianin oveluudesta. Ristian itse valmisti arkun,
tarkasti Lovissan ja lastensa työt, neuvoi ja ohjaili.
Kylänlaidan kääpiötorpalla nähtiin unia ruokavuorista ja kylläisyyden
onnesta.
Hyvissä ajoin ennen hautajaispyhää Ristian alkoi kiertää kylää.
Hän ilmestyi tupiin, manasi niistä väet hautajaisiin ja vastasi
kuolemansyynkyselyihin huoahtaen:
— Varpaasta se vain alkoi — miten lie syksyllä tallannut naulaan.
Ohhoijaa, kuinka vei kuolema minulta napakan pojan, niin oli varma
eläjä vielä kesällä!
Ristian sai eloa Järvituittuun. Kun hän oli seisonut jokaisella kylän
kynnysvierellä, sanonut sanottavansa, kumarrellut kutsunsa tehokkaiksi
ja hävinnyt metsätöllilleen, alkoi Järvituitun taloissa naisten
vieraissa-pistäytyminen, ylimääräinen kahvinjuontiraivo ja päivittelevä
nauru.
Pyhää pohjustavalla loppuviikolla ei Järvituitussa puhuttu enää muusta
kuin Ristianille menosta ja varpaasta kuolemansa aloittaneen pojan
hautajaisista. Ja jokaisessa tuvassa törötti hautajaisten aattoiltana
lauantaipaistoksista erotettuja piirakkakekoja Ristianin surujuhlaan
vietäväksi.
* * * * *
Hautajaissunnuntai valkeni kirkkaana ja tyynenä. Kiurujen lentoviivat
nousivat melkein näkymättömiin, ja metsän avarat holvistot
vyöryttelivät suolta kurkien aamuhuutoja.
Ristianin pihalla liikuttiin jo. Kylmänvalkoinen kirstu oli nostettu
havukodasta ulos. Ristian kanteli tuvasta penkkejä ja jakkaroita
seinävierille. Lapset istuivat totisina kirstun lähellä ja kiersivät
aroin sormin pieniä katajaseppeleitä, kirkastaen niiden köyhyyttä
punaisin tilkkuruusuin. Aamu tuntui avartuneen juhlalliseksi ja
ihmeelliseksi. Lasten äänet olivat hiljaisia ja lyhyitä.
Järvituitussa varustauduttiin hautajaisiin. Viileistä aitoista
kannettiin tylynmustia hautajaisvaatteita lämpenemään. Viemiset
ladottiin puhdasliinaisiin nyytteihin, aamumaitoja valutettiin
kannuihin, ja jokaisessa talossa syötiin vahvasti ennen lähtöä.
Ja vähitellen alkoi ilmestyä mustiin puettuja ihmisiä kevättä
uhkuville teille. Naiset kantoivat tuomisiansa hillityin elein. Miehet
panostelivat piippujansa ja tähtäilivät kuulean aamun merkkejä:
liikahtamatonta, nuorta lehteä työntävää oksaa ja sinisen taivaan
väljyyttä. Mutta hiljalleen tihenevän ihmisjonon kulussa tuntui
epäröivä eteneminen. Järvituitun yksissä liikkumaan tottunut väki ei
oikein saanut nyt rohkaisevan läheisyyden tuntoa: jokainen kulki omien
epäilevien ajatustensa varassa.
Ristianin valpas katse tapasi jo etäältä mustan ihmisvirran. Omituinen,
lämmin laine löi hänen ylitsensä: koko kylä tulee vieraisille minun,
hevosettoman miehen luokse! Lapset nousivat aidalle ja katselivat
ihmettelevin silmin hitaasti lähenevää onneansa. Onneansa? — niin:
isähän sanoi köyhyyden tänä aamuna nousevan näkymättömiin kuin kiurun
taivaan sineen.
Ristian nyhti veräjän auki, juoksi kutsumaan Lovissaa, joka hätäisesti
hämmenteli sakeaa mesimarjarokkaa hautajaisruuaksi, ja vangitsi
pihaseudun vielä kerran tarkastavaan silmäykseensä. Kaikki näytti
olevan kunnossa.
Ristian tunsi polviensa notkahtavan, kun hän kätteli veräjällä
ensimmäistä hautajaisvierasta ja neuvoi tätä jatkamaan matkaansa
pihalle. Ja niinkuin ihanassa unessa Ristian näki ohitsensa
vilahtelevan raskaita tuliaisnyyttejä ja maitokannuja. Hän ei
huomannut, ketä hän kätteli ja ketä toivotteli tervetulleeksi; hän
näki vain silmissänsä nyyttien turpeita vartaloita ja kannujen leveitä
olkapäitä. Ristianin lapsikatras tuijotti tuvannurkalla jäykkänä juuri
toteutuvaa untansa. Lovissa lyykisteli pihalla luonnottoman syvään
tervehtiessään eikä voinut estää kyynelkierähtämiä havaitessaan, kuinka
kylän emännät tulivat hänen luoksensa mairein kasvoin ja ojentelivat
tuomisiansa.
Ja tupa täyttyi maitokannuista kuin meijerin eteinen. Piirakkanyytit
ladottiin havukotaan, voit, sianviipaleet ja muut herkut aittaan.
Ristian ja Lovissa olivat kuin humalassa. He pyörtelivät pihalla
seisovasta vierasryhmästä toiseen, neuvoivat katsomaan vainajaa,
kumartelivat ja olivat pakahtua selittämättömään onnentuntoon, joka
johtui sekä vieraitten runsaudesta että tuomisvuorien jyrkänteistä.
Musta ihmismassa alkoi piirittää pientä, valkeata kirstua, jonka
karuuden punapilkkuiset katajaseppeleet häivyttivät huomaamattomiin.
Epäröivistä, hiljaisista äänistä kehittyi vähitellen alakuloinen
virsi, jota metsänreuna vastaili kuuluvasti avaraan aamuun. Tapauksen
merkillisyys häipyi hetkeksi kaikkien mielestä. Valkea arkku ja sininen
taivas valloittivat nyt Ristianin pihalla seisovien ihmisten ajatukset.
Virsi toisensa perästä alkoi ja loppui. Hautajaisväen valtasi hartauden
rauha, joka oli osa kevätaamua.
Kun sitten virrenlaulanta ratkaisevasti loppui ja kylä-äijien otsille
ilmestyivät taas lakinreunojen varjot, asteli Ristian itkettynein
silmin väen keskeen ja lausahteli syvään kumarrellen:
— Ellei kenelle muu kelpaa, niin tulkoon ottamaan vaikka
mesimarjarokkaa, ennenkuin tästä lähdetään vainajaa viemään; niin,
ellei tosiaan kuka muuta jaksaisi, niin totta nyt mesimarjarokkaa!
Lovissa seisoi rapuilla jännittyneenä ja seurasi Ristianin saapastelua
ryhmästä ryhmään.
Mutta syömäjäykät talolliset kiittelivät vain ja kertailivat
Ristianille aamuruokiensa nimiä; kiittelivät ja estelivät. Ja sitä
mukaa kuin estetyt enenivät ja kutsuttavat vähenivät, tulvaili
Ristianiin päihdyttävää hyvänmielen painetta, ja viimeisen vierasparven
kohdalla hän jo huikkasi ihan riemuntäyteisellä äänellä:
— No tottahan nyt mesimarjarokkaa!
Samassa alkoi metsänlaidasta kuulua tuttua lähenemisääntä:
kärrinpyörien töyttäyksiä tienpintaan kuluneiden juurien esteisiin.
Ruoska-Juones ajoi sieltä työrattaita, joiden kulmissa vihersivät
pienet kuuset. Juoneksen mielessä läikähti somasti, kun hän näki taas
pitkästä aikaa Järvituitun väkeä. Hän ajoi ruumisrattaat veräjän eteen,
tasoitteli rattailla olevan olkitukun pehmeäksi matoksi ja häilähdytti
pohjalta nuoravyyhdin notkeana, oikenevana siimana maahan.
Arkku kannettiin rattaille, ja Juones viritti sen ylitse kireät
nuorajänteet. Juones, Ristian, Lovissa ja lapset sovittautuivat
istumaan rattaiden laidoille, ja saatto alkoi edetä peräkylän kuopista
aaltoilevalle tielle. Kylän kohdalla miehet erkanivat ruumisrattaiden
jäljessä kulkevasta jonosta, kävelivät kukin kotiinsa, ajoivat
katoksista valmiiksi valjastetut hevosensa kulkueeseen ja istuttivat
naiset vierellensä. Ja taas Järvituitun väki oli matkasaatossansa.
Edellä kulkivat mustalaiskuormaa muistuttavat kirsturattaat, ja niiden
vanassa tien tavallisin ilmiö: valjastettu hevosjono.
Ruoska-Juones oli laskiaisyön jälkeen ensimmäistä kertaa ohjasperissä
kiinni, ja hänestä tuntui, niinkuin hän olisi parhaillaan ajamassa
entisyyttänsä hautaan ja takana tulisi saattona koko se ympäristö,
jonka keskestä hänen täytyi nyt jättäytyä syrjään. Juones tuskin
huomasi vieressänsä levottomasti siirrättelevää, hyvissä mielissänsä
ähkivää Ristiania ja tuon tuosta huokauksella itkuansa aloittavaa
Lovissaa. Yksitoikkoinen kangasmaisema ahdisti Juoneksen ajatuksen yhä
syvemmälle tuonoisen päätöksen murheeseen, joka oli taas alkanut jäytää
mustissansa liikkuvien ihmisten näkemisestä.
Pitkäksi venynyt ruumissaatto tiivistyi jälleen kirkonmäellä arkun
ympärille ja työntyi pian arasti vihertävälle hautausmaalle. Juones ja
moni muu saaton ukko jäi hevospuomille tarinoimaan juuri enteilevän
ajokauden mahdollisuuksista vierailta kyliltä kirkolle ajaneiden
miesten keralla. Mutta Juones ei sietänyt kuitenkaan pitkälti seurata
hänelle aran puheuoman aukomista, ja hän käveli kankein jaloin
kiviaidan tukevaan nojaan ja alkoi katsella kirkosta purkautuvien
ihmishyökyjen pirstaantumista kyläkujasten mutkiin.
Kirkonkello vavahdutti pian kuulasta kevätilmaa kumakoin, toistuvin
lyönnein. Puomilta pyörrettiin raisuiksi ikävystyneitä hevosia isolle
rautaportille. Naisista täyttynyt kirkkotarhan aukeama tyhjeni nopeasti.
Puomilla seisoskellut Tuutija-Mikko asteli Juoneksen luo.
— No — mitä katselet?
— Katselenpahan vain taivaan toilauksia!
— Kuinkas vojot ovat?
— Ei tässä oikein kehumista ole eikä tule! Taitaa tämä jalkojen
ylenaikainen jomotus jättää minut tupaukoksi ihan kerrassaan.
— Ohhoh!
— Voi veikkonen, kun tässä onkin ollut tuumimista, miten tämän
elämänlatvan lautsimisen saisi kunnolleen suoritetuksi.
— A eihän hiirikään ruiskekoon kuole: onhan sinulla rahapeitto ja
pellonselkä, lautsit niiden turvissa.
— Niinhän sitä äkkinäinen luulisi, mutta kun on ikänsä tottunut
istumaan kuskipukin räystäällä ja katsomaan tienpielien vilinää, niin
tuntuu tupaukoksi jääminen samanlaiselta kuin se silloinen kiven
sisässä oleminen, uskotko?
— Katsohan, miks’en uskoisi! Mutta kerranhan on kuitenkin joka ukon
vyyhdettävä ohjakset ratkaisevasti valjasnaulan hyviksi. Käännänpä
tässä erään mieleeni juolahtaneen ajatuksen sinulle ehdotukseksi. Viime
viikolla minä vasta älysin, että Ristian on heksa mies, liian heksa
elääkseen köyhänä. Mutta hänen kirouksenaanhan on se, että hän vain
kesällä pystyy kiristämään saamisistaan hevosenostorahoja, ja kun kesää
aina seuraa viraton syksy, tulevat ne väkisinkin syödyiksi, vaikk’ei
olisikaan erikoisen avokoura. Niin. Kun sinä nyt aiot jäädä tupaukoksi,
niin anna Ristianin ajella hevosellasi ja pankaa te sitten rahat
puolekkain. Siinä elätte silloin molemmat. Ja niin heksa mies kuin
Ristian todella on, sietää häntä kyllä auttaa. Tässä tapauksessa kävisi
teille molemmille vaikka kuinka sujakasti. Vai mitä?
Juones haristeli ällistyneenä silmiään ja tokaisi hetken kuluttua:
— Voisihan tuo olla niinkin! Kunhan tässä nyt tuumitaan.
— Tuuma ei tunnu missään, mutta teko tuntuu!
— Kuka tiesi, kuka tiesi.
Väki palasi haudalta. Hevospuomilla käteltiin ja hyvästeltiin Ristiania
ja Lovissaa. Ristian kiitteli ja esitteli vielä mesimarjarokkaansa,
mutta kaikki valittelivat kotikiireitänsä ja ajoivat tiehensä. Ja niin
jäi Ristian perheineen kaljulle kirkonmäelle Juoneksen keralla. Mutta
jokaisen lähtevän hevosen jälkeen hän sinkosi vielä kestien tutun
toistokutsun:
— Tulkaahan huomenna pohmeloimaan!
Hevosta kääntävää Juonesta pyrki naurattamaan, ja hän letkautti
Ristiania:
— Tuskin niille kenellekään näistä hautajaisista pohmeloa kihoaa!
Juones tuumi kotimatkalla Tuutija-Mikon ehdotusta ja oli jo ilmaista
sen Ristianillekin. Mutta kun hän tarkasteli vieressänsä istuvan
Ristianin kasvojen kiihkeätä ilmettä, päätti hän jättää uutisen
toiseen kertaan ja antaa Ristianin olla jo nykyisenkin hyvänmielen
pyörrytyksessä.
Tuskin oli päästy kunnolla veräjälle, kun Ristian jo loikkasi maahan
ja lapsillensa huudellen juoksi tupaan. Lovissa kielteli Juonesta
lähtemästä, mutta tämä vetosi hevoseensa, ja niin jäi kääpiötorpan väki
yksin unensa riemuihin.
Heti ensiksi näki mesimarjarokka kyytinsä; sitä apettiin melkein
käsillä ahnaasti hotkiviin suihin eikä lopetettu, ennenkuin koko perhe
oli syönyt itsensä pavuksi.
Sitten Ristian johdatti jäykkyydestä ähkivät lapsensa metsään, pienelle
lammikolle, joka oli talven lumien muistoa, ja keräytti mukana tuotuun
kannelliseen vasuun isoja sammakoita. Lapset kahlasivat iloisesti
mekastaen lammikossa, suikkasivat tuon tuosta kätensä nuolena veteen ja
nostivat sieltä keltavatsaisia konnikaisia, joita kirkuen juoksuttivat
isällensä. Monta keväistä hetkeä oli jo luikahtanut iltaa kohden,
kun Ristian palasi lammikolta täyteläisin korein, perässänsä lapsien
ihmettelevä katras.
Ristian asteli kantamuksinensa suoraan tupaan, aukoi maitokannujen
kannet ja sujahdutti koristansa jokaiseen kannuun kiihkeästi lipikoivan
sammakon. Lapset seisoivat suut auki ja hämmästyneinä.
— Kuulkaa nyt, kun isä neuvoo teitä! Jos milloin on maitoa paljon eikä
ole kellaria, niin täytyy kannuun laskea konnikainen, se pitää maidon
kylmänä eikä laske piimiintymään.
Ja lapsille riitti pitkäksi aikaa riemua heidän nykiessään
kannujen kansia auki ja katsellessaan maidossa notkeasti vellovia
hoikkakinttuisia sammakoita.
Sitä todeksi muuttunutta kylläisyyden unta kesti ratapölkkytuvalla
ummelleen kolme viikkoa.
Ensiksi syötiin kota tyhjäksi, ja siihen meni monta päivää. Sitten
nosteltiin aitan herkut näkyville ja hävitettiin ne, ja siihen meni
taas monta päivää. Illoin lähti tuvalta loikkimaan pari maidossa
pöhöttynyttä sammakkoa kohti metsälammikon vapautta.
Joka päivä kääpiötorppalaiset söivät itsensä käämeiksi, ja kun sitten
eräänä päivänä uni repesi ja sen takaa näkyi tyhjiä paikkoja, lähtivät
lapset Ristianin käskystä viemään tyhjiä kannuja ja nyyttiriepuja
Järvituittuun.
Ristian pujotti kannut kahteen pitkään vartaaseen ja solmi rievut
näiden ympärille jäniksenkorville. Kylläisyyttä uhkuvat lapset
kiersivät nyt Järvituittua, kuten heidän isänsä oli tehnyt viikkoja
aikaisemmin, riuvut olalla ja kasvoilla neuvoton ilme. Yksi lapsista
piipahti aina tupaan ja toi mukanansa ulos ihmettelevän emännän
valitsemaan omaansa. Ja tämä saatto herätti taas Järvituitussa
yhtä paljon riemua kuin aikanaan Ristianin kutsukiertely. Melkein
tuntemattomiksi lihonneet, kannuja kantavat lapset kulkivat naurun
siemeninä pitkin ja poikin Järvituitun kylää, jossa kertautuivat kaikki
ratapölkkytupalaisten äskettäin aiheuttamat puheet, sutkaukset ja
naurut.
Mutta metsäpälvekkeellä alkoi taas köyhyys ärtyä.