Joulu tuli jongersi kohmettuneisiin maisemiin. Järvituitussa
laskivat viimeiset valloillaan olevat siat mäkeä istuvillaan ja
kiljuen notkoihin, yrittäessään kiivetä lepikoista talotöyräitten
pahnalämpimiin. Ukot olivat palanneet linnasta, ja kylä varustautui
talveen.
Siellä, missä metsäjyleikkö pirstaantui kylän kosketuksesta, kyyhötti
pienissä peltoaukeamissa taloja kuin piilosilla olevia lapsia, joista
kaksi rohkeinta oli juossut syvemmälle metsään ja kyyristynyt sinne
puitten varjoihin. Toinen niistä oli Ruoska-Juoneksen tupa, jonka
seinille oli jo metsästä leimahtanut sammalien tuhonahnaita liekkejä.
Tupaa saarsi rykelmä lenkonurkkaisia rakennuksia: pihakatos talleineen
ja läävineen, aitta ja sauna.
Ruoska-Juoneksen tupa oli kuin valjasmuseo. Seinänrakoihin survotuissa
tapeissa riippui monenlaista valjasroittoa, vanhaa ja viratonta, uutta
ja kiilteleväistä. Astialautojen valkeakylkiset pilkkumit ja kannut
sortuivat niiden varjoissa huomaamattomiin.
Juones loikoili parhaillaan jäsenet suorina vuoteellansa. Ieva kolusi
uuninsolassa omissa puuhissaan. Juones oli aamulla ostanut talvijauhot
ja kantanut isovatsaiset säkit aitan viileään hämärään. Perunat
olivat jo olkikatteiden alla kuopan uumenissa, ja pitkä päiväjono
tulevaisuuteen oli turvattu. Rahanyytti oli kylläkin ehtinyt hiukan
rutistua, mutta talviajot lähenivät myöskin. Juones piti vuoteellansa
pientä apriketta ja nousi väliin ähkäisten roikuttamaan jalkojansa
vuoteen reunalle. Ukko ei ollut oikein hyvällä tuulella: paikoillaan
oleminen painui raskaaksi taakaksi, jonka kannatteleminen vaati
alituista ähkimistä, asennonmuuttoa ja tuskailua.
— Menisivät nyt joulut ja laukeaisivat rekikelit maailmaan, jotta
pääsisi tästä liikkeelle; tämä tupaelämä on kuin puolikuoliasta
hapankaalia, tokaisi Juones osaksi Ievalle, osaksi itselleen.
— Aina sinun pitäisi olla liehkassa, pysyisit kotona ja pykittäisit
vaikka noita lätistyviä nurkkia, ettet saisi kohta kattoja niskaasi!
kajahti uuninsolasta.
Juones sulkeutui taas omiin äänettömiin tuumailuihinsa:
Pitäisi saada silmien eteen alituisesti vaihtuva näky: maantien
kirjavana liukuva laita ja istumahetkiksi kapakkojen savunsekaiset
nurkat. Silloin alkaisi elämä olla oikein elämää, kun hetkestä toiseen
pyyhällettäessä soisi tuuli aina korvissa ja silmissä vilahteleisivat
katkeavan taipaleen pielet. Tämä paikoillaan oleminen on kuin kuoleman
odottelemista.
Juoneksen elämänhimo sisältyi matkaamisen riemuihin. Rattaiden jyrinä
ja reen jalaksien natina tulkitsivat hänelle elämän valtimon tykytystä.
Sen hetkittäisesti hiljettyä tuntui Juoneksesta, että taivas silloin
madaltui ahdistavan alas ja että hiljaista jähmettymistä tapahtui
kaikkialla. Väri ja ääni sammuivat; harmaa tihusade jäi vallitsemaan
masentavan pienin vesihelmin.
Järvituitussa useimmat ukot keräsivät kesäisin huolellisesti
ruplapinoja kirstuihinsa ja teettivät sitten tupiensa lähistölle
uljaita huviloita sekä sortuivat niiden vaalintaan. Juonekselle
ei juolahtanut mieleenkään tuoda tupansa nurkille vierasta väkeä,
palvella sitä notkein niskoin ja huudella junilla oman herransa
nimeä ensimmäiseksi sekä orjaantua tämän ajuriksi. Ei — silloin
vasta Juoneksen veret kihahtivat pulppuiluunsa, kun hän ilmestyi
metsänlaidastansa kylätielle ja lasketteli huolettomana kohti vapaata
päivää ja sen edeltäpäin aavistamattomia sattumuksia. Vapaan tien
elämään kuului vapaasti singottu ajatus ja tahto ajaa minne tie
kulloinkin vietti. Ja niin Juones noudatteli omalla matkaviivallansa
vain sattumuksien kaarteita ja oli tyytyväinen.
Juones nousi sängystä, pistäytyi tallissa ja palasi heinänkorsi
hampaissa tupaan.
— Olisipa tässä hirsistä metsää vaikka pienikin palanen eikä sellaista
hienoa silpeikköä kuin meillä on, niin saisihan joutotyötä, kun
vedättelisi runkoja sahalle.
— Vai sahalle! Sinne ne kaikki rentut kaalavat joulujen alla muka
rokulista päästäkseen. Metsät nyljetään ja rahat juodaan sahakylän
kapakoissa vieraisiin taskuihin. Tässä kylässä ei ole oikein viisasta
miestä siinä asiassa kuin tuo puolihullu Hioppi: kävelee kirves
kainalossa päivät pitkät metsäniemekkeillään, etsii soilakkaa aisapuuta
eikä raatsi kaataa ei vitsan kiertämäistäkään; kotiin tullessaan ukko
vannoo, ettei hänen metsässään ole sellaista puuta ensinkään, ja niin
Hioppi ostaa yksin aisapuutkin, ja metsä kasvaa, jotta kuhina kuuluu.
Mutta muut sitten: heti kun herrasväet lähtevät ja ajot loppuvat,
niin jopa alkavat äijät nylkytä puita poikki ja hävitä sahakylän
kapakkoihin. Niinkuin tuo Rätön Villekin: hänelle ei kelvannut enää
tavallinen kirveskään, vaan piti laittaa toinen ja siihen vartta kuin
viikatteeseen — mutta Ville onkin sitä lajia ukko, jolla pitää aina
olla puoli syltä kättä ja koiruus lisänä — niin, Ville meni sitten
metsänsä sakeimpaan silmäkkeeseen ja yritti lyödä oikein olan takaa,
mutta pitkävartinen kirves tarttuikin viereisen puun yläoksiin kiinni
ja ryöstäytyi irti hänen käsistään. Villen ei auttanut muu kuin hakea
tavallinen kirves. Kun kotona sitten kysyivät nauravin elkein, että
mikäs tuollakaan on vikana, niin Ville mörähti vastaukseksi, että
kaikkihan sillä muka pilkkoo räpäleiksi, taivaan laenkin. — Sellaisia
ne ovat teidän metsämetkunne, lateli Ieva hanakasti vastaan.
— No tuo nyt on kukkunut sinun suustasi niin monta monituista kertaa!
Juones oikaisi taas hämärään nurkkaan ja tuijotteli seinillä riippuvia
valjasrykelmiä.
* * * * *
Joulut menivät vakiintunein tavoin. Sitkeä syysjää silloitti
Suomenlahden rannasta rantaan. Järvituitussa ukot varustautuivat
Kronstadtiin venäläisten jouluajoille. Kukkaperäreet tiivistettiin
pajoilla nasahtamattomaan ajokuntoon. Hevoset syötettiin pavuiksi ja
valjaat voideltiin notkeiksi. Kujasten suilla seisoi uhoilevia ja
säätä tunnustelevia miesryhmiä. Naiset paistelivat eväspiirakoita.
Vereslumiset tiet houkuttelivat lähtöön.
Kunnes eräänä varhaisena aamuhetkenä elähdytti tuttu ilmiö
järvituittuista tiemaisemaa: pitkä karavaani lähti ajamaan meren
rantaan ja sieltä saareen. Hevoset oli valjastettu työrekiin, ja
kukkaperäreet liukuivat jäljessä kuin jollat merta kyntävissä
kaljaaseissa. Ukot itse olivat kaivautuneet työrekien heinäkekoihin
ja hallitsivat sieltä eväsvakkojansa ja ohjasperiänsä. Tuttavallisia
huutoja ponnahteli kuormalta toiselle, ja karavaani lasketteli
lumisessa maisemassa liukkain jalaksin ja notkuvin lautasin.
Venäjän joulut jolahtivat pian ohitse. Järvituittuisten artteli saapui
saaresta laihana ja tyhjärekisenä. Saapumisiltana moni ukko kaatoi
kukkarostansa hopeakaaren pöydälle, rekien istuinlaatikoista löytyi
sentään yhtä ja toista naisten hyvittäjäisiksi, ja kylässä vallitsi
hetken talvinen rauha.
Helmikuu aukeni lämpimänä ja märkänä. Satoi suuria lumirättejä, jotka
hajosivat pian sohjoksi. Järvituitussa ukot vedättelivät rankoja ja
heiniä katoksiinsa, päivittelivät ilmoja ja kertailivat toisillensa
vanhaa, säätäkyntävää lausetta:»Helmikuun hellät päivät ne maaliskuussa
maksetaan!» Saman tien läheni talven huippukohta järkähtämättömästi.
Pietarin kuuluisat laskiaisajot odottelivat suomalaisia hevosia ja
kukkaperärekiä huminoihinsa. Järvituitussa kertautui taas alituinen
miesten häipyminen rantatien nieluun, jonka takana odotti monta
vaiherikasta kohtaloa.
* * * * *
Pakkanen jyski meren jäällä. Taivas oli vaalea ja kylmä. Savupylväät
kohosivat ryhdikkäinä ja muodostivat kaupungin ylle tiheän, valkean
pilariston. Tuhansien liikkeellä olevien rekien jalakset kirkuivat
koviksi lamaantuneilla katulumilla vihlovasti ja kuuluvasti. Pietarin
viikonkestävät laskiaisajot olivat alkaneet. Markkinateltat kyhjöttivät
toreilla kirjavina ja meluisina. Suurten nuotioiden ympärille
kiertyi mustia ihmispäärmeitä. Kaupustelijat huusivat tavaroitansa,
ja juopuneet mekastelivat pihaporttien turvissa. Kolmivaljakot
laskettelivat kaduilla huurusta harmaina, ja kulkuset löivät kylmää
ääntä. Katuvierillä soluivat ihmisten hitaat virrat, ja niissä aaltoili
nauru ja leikki.
Järvituittuisten artteli oli jo aamulla joutunut saaressa laskiaisen
pyörteisiin. Useimmat ukot olivat vuokranneet hevosensa herrojen
ajella ja temmelsivät itse lämpimissä ajurikapakoissa pullojen ja
tyttöjen keralla. Mutta kokeneimmat ukot ajoivat itse mukana. He
tiesivät, että seuraavana päivänä sai moni mies käydä etsimässä
hevostansa poliisikamarin katoksista, sujahduttaa toisenkin ruplan
nappiniekkaherrojen käteen, ennenkuin löysi jostakin kaupungin pihasta
kylmän käpristämän hevosen ja reentyngän. Eivätkä edeltäpäin otetut
vuokrarahat vastanneet suinkaan vahinkoa: läkähdyksiin ajettua hevosta
ja rätistynyttä rekeä.
Ruoska-Juones otti pitemmän kyydin vasta illalla, kun hämärä jo
sekaantui pakkassavuihin ja kun verestävä taivaanlaita piirtyi enää
ohuena punaisena piiruna aavojen, vaikeitten maisemien taustaksi.
Arttelin majapaikkaan saapui paksuturkkinen herra, joka pyysi miestä
ajolle. Juones lupautui. He laskettelivat erään kirkkaasti valaistun
talon eteen, ja herra talutti sieltä rekeen nauravan naisen, kääri
hänet vällyihin ja piippahuppuihin sekä sovittautui itse viereen.
Juoneksen piti ottaa kuskilaudan alta heinäpuistalmus ja täppiä
se perälläistujien jaloksiin. Aikansa soviteltuaan herra murahti
tyytyväisesti ja lähtömerkki oli annettu.
Ajettiin merelle. Pakkanen jyskytti sen jääkantta kumein revällyksin.
Tuon tuosta sivuutettiin meluava laskiaiskuorma. Reen jalakset
kitisivät kuin vihoissaan. Perällä istuva herra imehti naisensa
kerällä, nauratteli, rutisteli ja työnsi vähän väliä partaisen naamansa
etsimään hupuista lämpimästi äännähtelevää suuta.
Ruoska-Juones istui hartiat supussa kuskilaudalla, ja jylhä
pakkasmaisema latasi häneen vavahduttavia ajatuksia. Vastapäisellä
taivaanseinällä loistivat tähdet kuin kultaisten naulojen kannat.
Pakkanen viilsi selällä jymyten railoja jäähän. Pienessä ja
kitisevässä kulkueessa tunsi ajuriukko, kuinka mitättömän vähäiseksi
ihminen kaikkinensa masentui taivaan pielien alla. Tähtien kylmät
tuijut houkuttelivat hänen katseensa totiseksi, ja mieleen valahti
epämääräinen tuskittelu.
Herrasväki natisutti peräistuinta, mutta Ruoska-Juoneksen ajatus
viillätteli äänten tapaamattomissa.
— On tämäkin työtä: ajeluttaa kuhertelevaa pariskuntaa alkavassa yössä
Luojan suurella kämmenellä ja hämmästyttävän kaukaisten tähtien alla;
ottaa raha siitä, kun vie pimeään yöhön pimeitä ajatuksia. Kammottava
suuruus ja viheliäinen pienuus rinnatusten: jytyävä pakkasyö ja naurava
venakko. Ja minä olen yläkyliltä asti tullut tänne vain sitä varten,
että koettaisin saada viileää tuulta pyyhkimään veriensä temmellykseen
läkähtyvien herrasväkien ohimoita. Ja vaikka ajaisin rahkeet mäsäksi,
on aina hoputus niskassani. Niin — nytkään Juones ei ole kuin kitisevä,
häipyvä ääni pakkasyössä; herrojen narri ja ruplien juoksulainen.
Ja Juones alkoi ajatuksissaan naputella piiskansa varrella reen kiverää
keulaa. Huurteeseen harmaantunut hevonen tihensi yksitoikkoista
matkaraviansa. Peräistuin natisi, sopottelevat äänet tukahtuivat
kiihkeinä heti alkuunsa. Juonesta paleli. Alaston kuskilauta kylmäsi
jalkoja, ja pakkanen puserteli hartioita ja käsivarsia. Juones hykertyi
yhä enemmän suppuun, ja hänen ajatuksensa töksähtelivät äkeinä asiasta
toiseen.
— Tällaista tämä nyt on: minä ajelen tienkäänteestä toiseen ja etsin
päivilleni nopeata hävikkiä, mutta samalla vedättelen kannoillani
sellaista, mikä kuitenkin jyrsii mieltäni. Mustalainenkin on
pirskeämpi: laskettelee samoin viihtymystä etsien teitten suonistossa
kuin minäkin, mutta kääntää hevosensa sinne, missä tien nielu on
ahnain, eikä sinne, minne käsketään. Kun malttaisinkin pysyä tuvillani
ja sanoa nietuksi koko ajohomman. Mutta minkäs teet, kun sänkyloimilla
hivuessa on korvissa vain yksi ja yllyttävä huuto: matkaan! kun tylyyn
hiiskumattomuuteen jäykistynyt tupa tuntuu vankipilttuulta. Mutta
teillä on ääntä ja elämää ja väriä, siimojen soittoa ja katkeavien
taipaleitten ryskettä. Allani luistava tie: se on minun ajatusteni
valtajuomu. Kun istun kuskipukin räystäällä ja tuijotan edessäni
pakenevaa tietä, tuntuu kuin kaarteleisi siinä silloin ihmisen ajatus
aluttomana ja loputtomana, mutkikkaana ja töyryisenä. Sitä pitkin
saan vasta omankin ajatukseni sujakkaan liukuun. Mutta kun tuijotan
tuvassa lakilautaan, tuntuu kuin ajatukseni olisi ajanut tärskähtäen
kantoon. Tien notkea nauha silmissä: silloin vasta ihminen tuntee
oikein elävänsä. Sentähden himoitsenkin alati tielle, sillä siinä
piilee elämä ja ajatus, päättymättömyys ja paon ihanuus. Niin — mutta
samalla juoksutan kannoillani vierasta ääntä ja naurua ja lätistyn itse
orjaksi, vaikka aamuisin tielle pyörtäessäni olenkin olevinani vapaa
ajuriukko teitten avaroilla lääneillä. Esiukot saivat aikoinaan piiskaa
venäläisiltä — nyt meitä kivitetään ruplilla, kovilla ja kilahtelevilla
ruplilla. Hallittu rallaa!
Ja taas mäjähti ruoskan varsi reen sepiin. Raskaissa otteissa
narahteleva pakkasyö tuijotti tähtien kylmillä silmillä lumiselle
jäälakeudelle, jossa liikkui mitättömän pieniä mustia pilkkuja.
Yhdessä niistä leimusi kolme ajatusta kiivain kuvin: kahdet kuvat
olivat punaisia ja kuumia, kolmannet raskaasti varjostettuja ja
terävätaitteisia.
Tähtipilkkeisessä yössä, kuhertelevan parin edessä, Ruoska-Juones
tutisi kylmissään ja mittaili hätäisesti ajatuksillansa
mahdollisuuksiensa pieliä. Vähin erin ajatukset kohmettuivat. Kylmä
tyrkki harteita ja hakkasi leukoja edestakaisin. Koko matkueen kulku
oli kuin pakkaseen häipyvä kolmikaarteinen ajatus.
Ja tähdet lepattivat kylminä tuijuina. Jaksoittain vyöryvä kumina
huuhteli hiljaista lakeutta ja häipyi rannoille. Juones tajusi enää
kaukaisesti, missä hän oli. Väliin hän oli olevinaan kylmässä tuvassa,
jonka nurkista pakkanen repi päreitä; väliin taas huikean avarassa
jääholvissa, jossa soi kumeita kelloja. Ja hornakassa yössä ajettiin
naurun ja riemun juhlaa huurteisin hevosin ja kiukusta itkevin jalaksin.
Ruoska-Juones ei paljon käsittänyt, miten hän oli tullut takaisin
arttelin majapaikkaan. Hän huomasi Tuutija-Mikon punoittavien kasvojen
työntyvän kysymystä tehden eteensä ja sopersi jotakin vastaan.
Juonekselle alettiin juottaa monenlaista nestettä, ja hän tunsi
hiljalleen uppoavansa sumuseinämien väliin.
Järvituitun ukoilta kivettyivät kasvot totisiin ryppyihin. Juoneksen
vointi ei ollut oikeallaan. Hän oli tullut hytisten sisään, uuvahtanut
veltoksi pöytää vastaan ja puhua supattanut merkillisiä asioita
tähdistä, tien nielusta ja kiviruplista. Juoneksen eteen kannettiin
täysinäisiä ja vajaita laseja, ja niistä häntä juotettiin mairitellen
ja tyrkyttäen. Kaikkein kurokämmenisimmätkin ukot usuttivat Juonesta
juomaan omista laseistaan. Mutta kun Juoneksen tolkku painui
painumistaan ajatusten mukana sumupoimuihin, riisuivat ukot Juoneksen
ja peittivät hänet vällykekoon.
Kapakoista ja ajoista saapuvia miehiä tuli yhtä mittaa äänekkäästi
huutaen tulosutkauksiansa. Mutta he hämmästyivät huoneen mykkyyttä ja
hiipivät peukaloiden neuvoja seuraten nurkkavuoteelle, jossa vällyjen
raosta paistoi Juoneksen hikeä marjova otsa ja sen alla synkänpunainen
nenä.
— — —
Tuutija-Mikko, järvituittulainen ajuriukko, lasketteli saaresta
kotia kaksin hevosin ja murheellisin kuormin. Toisen työreen
pohjapehuilla makasi Ruoska-Juones vällyjen sisässä, huulet valkoisina
kuin vainaalla. Juones oli arttelituvassa vaikerrellut päiväkauden
kuumekakkiaisen kynsissä, ja ukot katsoivat parhaaksi vierittää hänet
vällyrullaan ja kantaa rekeen. Tuutija-Mikko uskollisena puomitoverina
jätti omat laskiaisajonsa kesken ja lähti vedättämään Juonesta
jäälakeuden poikki yläkylille. Alakuloisin ajatuksin Mikko lävisti
kuorminensa lumisia, hiljaisia maisemia, poikkesi tuttuihin katoksiin
syöttelemään hevosiansa ja urkki tuon tuosta vällykäärön sisästä
Juoneksen vointia. Joskus hän sai vastaukseksi velton äännähdyksen,
joskus harhailevan katseen. Ja Juoneksen laskiaisajon matkaviiva
mutkitteli tieltä tielle, kunnes töksähti tuttuun, lenkonurkkaiseen
katokseen ja taittui siellä. Samaan aikaan Ieva ryöpsähti kartanolle,
hääri hätäpäissään rekien ympärillä ja hukutti Tuutija-Mikon
kysymystulvaan.
Kun Juones valahdutti silmiensä kannet auki, läikähti hänen kasvojensa
ylitse hento kirkastus: hän tunsi tuvan. Samassa silmänräpäyksessä
Juones huomasi myöskin, kuinka seinien valjashaarukat ojensivat
totisina sekasortoisien kuumekuvien läpi kantamuksiansa häneen
kurkottaen, ikäänkuin kertoakseen taakkansa raskautta. Mutta pian
kaikki sortui hänen silmissään.
Ieva hoiteli valppaasti veljeänsä, ja Juones alkoi vähin erin virota,
pyydellä juotavaa ja syötävää ja nukkua pitkiä, rauhallisia tuokioita.
Tuutija-Mikon tuvasta levisi Järvituittuun huhu Juoneksen sairaudesta.
Kylän vaimoväki odotteli jännittyneenä tarkempia tietoja, mutta
Juoneksen tupa tuntui vajonneen kaikkinensa lumeen. Metsäpälvekkeiltä
ei ilmestynyt ihmisiä keskikylälle, ja pidettiin varmana, että siellä
kuolema aikoi raapata Juoneksen rattaillensa. Jännitys kiristyi päivien
mittaan niin sietämättömäksi, että kerran illansuussa työntyi peräkylän
kinoskieppisille kujasille naiskatras, käsissänsä virsikirjanyytit:
oltiin menossa laulamaan Juonekselle valmistusvirsiä.
Itkulle tullut vaimoväki piiritti puolihämärässä tuvassa Juoneksen
vuoteen ja alkoi selata sopivaa virttä. Ieva rakenteli kahvia lieden
kupeella ja huokasi väliin tahallisen kuuluvasti hurskaan mielensä
osoittimiksi. Juones ajeli unien valtateillä.
Naisten huojuvasta piiristä pillahti soimaan kimeä ääni, ja pian
seurasivat toiset sitä virren sävelten mutkiin. Ahdas tupa pusersi
laulun tiiviiksi ja raskaaksi; se painui pian Juoneksen korviin,
ja hän rävähdytti silmänsä auki. Vuoteen ympärillä istui tummia
naishahmoja, virsikirjat sormien nenillä kuin kahvilautaset. Avarat
suut laulaa moijasivat itkuntäyteistä virttä, ja ruumiit huojuivat
valittavin rytmein. Juones kohottautui ähkien kyynärpäittensä varaan
ja harhailutti katsettansa unestaheränneen älyttömillä silmillä. Laulu
hiljeni hieman. Värssyjen koukeroisia kirjaimia tähtäävät silmät
sinkauttivat myös puolestaan tutkivia katseita kirjanlaitojen ylitse.
Äkkiä tilanne selveni Juonekselle, hän tempasi vuoteensa vieressä
olevalta jakkaralta vesituopin ja loikahdutti siitä sisällyksen
notkeana kaarena laulajien korville. Laulu sammui pihahtaen. Syntyi
syvä hiljaisuus. Siihen murtautui kuitenkin pian Juoneksen ohut,
sairaan-kiukkuinen ääni:
— Sen karvettavat, kun ette anna ihmisen läsiä rauhassa, vaan tulette
jo vaakkumaan korvan juureen hautajaisvariksina. Vaikka olenkin
nyt taudin sittavihko, en kuole suottenkaan, vaikka kuinka laulaa
titattaisitte. Alkakaa painua ulos joka nenä, taikka minä tempaan
ohjakset tuosta naulasta. Upirais!
Juones lötkähti selälleen ja haukkoi henkeänsä kiukuissaan ja
kivuissaan. Naiset pakenivat siunaillen pihalle ja sen tien kujasten
kinoksiin. Ieva oli jähmettynyt ällistyksissään sanattomaksi, mutta
tuvan tyhjettyä hän puhkesi puolestaan:
— No jo olet rätsäkkä mies! Ei ole kuin ruoto jäljellä koko ukosta,
niin pitää vielä teutoa ja purkaa luontoansa. Toiset hyvän hyvyyttänsä
tulivat sinulle laulamaan ja valmistamaan sinua, vaikka Jumala
kutsuisikin sinut pois. Mutta sinä: rupeat rämäpäiseksi ja häpäiset
vielä Jumalan sanankin, vaikk'et tiedä, lähdetkö jo siltä sijaltasi
viimeiselle ajollesi.
— Vielä se tämä toukka tonkaisee! ähähti Juones vastaan.
Ja siitä päivästä Juones alkoi piristyä ihan silmissä. Hän imeskeli
suolaisia lahnanlappuja, joi sitten janoonsa lämpimiä maitoja ja
opetteli uudestaan kävelemään vuoteenreunan turvissa.
Päivät liukuivat illoiksi pitkin tiimoin. Juones lojuskeli
vuodeloimilla ja antoi silmiensä ja ajatustensa elää kymmenesti samat
näyt. Väliin nostatti valjasnaulakossa roikkuva suitsiremmin pätkä
hänen muistiinsa teitten tapauksia, väliin hän keksi lakilautojen
oksakuvioista jotakin tuijoteltavaa hahmoa, ja useasti hän tähtäsi
vuoteen vastapäisen akkunan pyöreää valantavikaa, jossa kertautui
ulkopuolinen maisema pienenä ja ahtaana. Erikoisesti Juones tähtäsi
lasikierukkaa silloin, kun Ieva kulki puuhissaan akkunan ohitse.
Hän halusi nähdä, miten mitättömäksi ihminen kutistui tuossa
perusmaisemassa, jossa vain ääret piirtyivät näkyviin. Kun tarkkaan
katsoi, erotti ympyrästä valkean peltoaukeaman, tumman metsäseinämän
ja taivaan kaartuvan väljyyden. Ihmistä ei siinä liioin huomannut,
niin pieneksi hän madaltui. Juones melkein riemuitsi, kun hän
Ievan ohikulkiessa seurasi valantarenkaaseen kertautuvan maiseman
yksinkertaisuutta ja ihmisen vähäistä osuutta sen viivoihin. Maa näkyi
ja taivas näkyi, mutta niiden välissä liikkuva ihminen oli vain häipyvä
varjokäännähdys.
Seiniltä ojentautuvat, valjaita kannattelevat käsivarret kutsuivat
Juonesta yhä uudestaan laskiaisyön ajatuksiin. Mutta hän ei jaksanut
ryhdistäytyä kirkkaaseen päätökseen niiden sokkeloista, vaan pyyhki
niitä aina sammumaan. Ja niin Juones makaili kevättalven tupansa
ahtaudessa, luotaili elämänsä pohjakkoa ja yritteli hiljalleen aina
uutena päivänä yhä terveempää miestä vaativiin tekoihin. Ievan
puuhailut elähdyttivät saarroksiin joutunutta katsetta, ja tuon tuosta
tuvassa pistäytyneet ajuriukot jättivät soimaan tuvan hiljaisuuteen
sanoja omista maailmoistansa.
Uskollisin Juoneksen tarinakumppaneista oli Pekon Ristian. Ristianin
mökki oli toinen kylän kahdesta etuvartijasta. Se oli syntynyt
aikoinaan hieman epäilyttävissä olosuhteissa, kun eräässä kylänlaidan
metsäjyleikössä puut kaatuivat ahnaasti jyrsivien sahojen hampaissa
ja kun kanervanummille ilmestyi ratapölkyiksi veistettyjen runkojen
tuoreenkeltaisia röykkiöitä. Ristian hakkasi samaan aikaan yhteismaan
kylää lähinnä olevaan nurkkaukseen kääpiötorppaa, ja hänen seinissään
oltiin havaitsevinaan ratapölkkyrunkojen muotoja.
Ristian oli Järvituitun ainoa hevoseton mies. Hänelle oli elämä ollut
pitkin matkaa hyvin tukalaa: kämmenet eivät kestäneet raskasta työtä,
lukumäärässään enentyvä perhe söi aina säästön sopukkoihin hyvinä
aikoina akkiloidut hevosenostorahat, ja niin Ristianin täytyi elää
huvila-asutuksen loisena. Hän pilkkoi palvelijattarille puita, opasteli
tattivenäläisiä kankaitten eksyttävissä maisemissa ja järjesteli
lapsillensa retkiä huviloiden keittiöihin. Ristianin periaatteena oli
kuitenkin, että kerjätessäkin piti olla tolkku, niin ettei mennyt kahta
kertaa samaan paikkaan — ja siksi ei siitäkään ollut ylivoimaista
elämisen apua. Tämä kylän ainoa hevoseton mies ja ainoa, jolla
Järvituitussa paistoi takamusten kohdalla esiin poimuuntuva paita,
eleli Ruoska-Juoneksen lähimpänä naapurina ja pistäytyi nyt melkein
joka päivä seuraamassa Juoneksen vointia ja laihduttamassa hänen
tupakkakulinsa täyteläistä vartaloa. Juoneksesta itsestään ei ollut
vielä piippumieheksi, ja jouluajojen aikana saaresta tuotu tupakkakuli
oli vielä täydessä talvikankeudessaan. Ristianin ja Juoneksen puheet
löivät ensikertaa vasta yksiin, kun molemmilla oli nyt epäonnen itua
elämässään.
Juones alkoi liikuskella varovasti katoksessa ja tallissa, mutta
ruumista jäi jyrsimään edelleen ankara kolotus, jota piti paeta vähän
väliä mustakitaisen saunan kuumentoon.
Ja rappeutuvan talven hahmoista pusertautui kevät äkkiä näkyviin.
Samoin Ruoska-Juoneksen ajatukset pusertautuivat nyt lopulta
päätökseen: hän päätti jäädä tupaukoksi. Kuskipukille kipuaminen vaati
vetreätä jalkaa ja notkeata kättä. Juoneksen kangistunut vartalo
sopi enää hiljaiseksi katoksessa kuhnijaksi ja vuoteenlaidalla
istujaksi. Tämä päätös esti Juonesta huomaamasta kevään tuloa, ja hän
hätkähti, kun hän kerran tuli saunan uumenesta kuuleaan, varhaiseen
aamuun, ajatuksissansa yön sakea pimeys, ja kuuli metsäsuolta kurkien
voimakkaita huutoja. Sinä aamuna Juones istui katoksessa kauan reen
nenällä ja ihmetteli vastapäisen metsäseinämän hentoja kevätkuvioita.