Kesäinen ajokausi oli kiihkeimmillään. Sepät takoivat uusia
akselirautoja, ja pajojen nurkilla kohosivat vanhojen pyörien röykkiöt
kertomaan huikeista matkaviivoista. Ukot ruskettuivat lehtirevoiksi,
ja rahasäkit myhkyröityivät kirstujen pohjilla yhä tiineemmiksi.
Naiset niittää nylkkysivät Järvituitun heinän. Ukot istuivat päivät
entisekseen puomivartiossaan ja vetivät sitten öisin harmaisiin
latoihinsa ämmäväen hoitelemat korret.
Järvituitun kylä kuvastui äyränteiltään veden laakeaan peiliin
värikkäänä ja iloisena. Sen lasikuistiset huvilat väläyttelivät
kupeitansa lehtevissä puutarhoissa. Harmaat kylätalot kyyristelivät
itseänsä näkymättömiin. Järvellä kiiltelivät airojen kosteat lavat,
onget sinkauttelivat siimojansa lumpeikkojen hiljaisiin päiviin,
uimahuoneilla porskui vesi valkeana vaahtena, ja lapsia juoksi rantaan
käsiänsä nostellen. Vihreillä rantatörmillä paistoi riisuttujen
vaatteiden kokoja. Väliin kuului pitkäveteinen huikkaus, johon
vastattiin jostain kaukaa.
Puutarhoissa höyrysivät samovaarit, ja niiden luo kerääntyi vilkkaita,
väitteleviä ihmisiä, jotka unehtuivat pitkiksi ajoiksi piirittämään
sekasortoisia pöytiä. Auringon valo putosi huviloiden lehtiseulojen
läpi kultaisiksi läikiksi hiekoitetuille teille, joihin oli painautunut
paljon pieniä ja isoja jalanjälkiä. Kulkukauppiaita käveli kylätiellä
huviloiden suuntia noudatellen, kantamukset päälaella, ja he
pysähtyivät huhuilemaan tavaroitansa portteihin nojaten. Puutarhoista
juoksi ihmetteleviä lapsia ja naisia, jotka heiluttelivat tyhjiä
vasujansa.
Kesäpäivät syttyivät ja sammuivat vaihtelevin valoin ja varjoin. Elämä
hulmahteli värikkäänä ja kuumana. Huomaamatta supistuivat päivien
ytimet, huomaamatta syttyivät ensimmäiset tähdet, ja huomaamatta
ruskettuivat pienet peltopälvet. Joku huomasikin kyllä, huokasi ja
syöksyi entistä vallattomammin päivien ja iltojen tapauksiin.
Samana päivänä kuin ensimmäinen ruiskuhilas seisoi levein lantein
Järvituitun rantapellolla, saapui aseman kapakalle virkapukuinen
poliisi, joka manasi pitkästä listasta ukkoja käräjiin vastaamaan
niskoittelusta ja luvattomasta taksan ylittämisestä.
Kapakan elämä uhosi hiljaista jännitystä monta päivää, kunnes kerran
Järvituitusta ajoi pitkä jono pyhävaatteisiin kangistuneita ukkoja
kirkonkylään käräjille. Ja takaisin ajettaessa syyhytti joka ukon
niskaa sadan markan sakko.
Kapakalla seisatettiin ja juotiin tuliset juomat kiukkuisien mielien
heltiämiksi. Joku vilkutti piiskaryypyn eteensä ja yllytti toisen
surevan tekemään samoin. Yhä useampaan pöytään iskettiin paksupohjainen
viinapullo, ja ränsistynyt tunnelma alkoi tiivistyä.
Ilma sakeni kapakassa. Ovensuun tupakkakuli laihtui ruttuun. Viikset
retkahtelivat suupielille. Teelasit kilahtelivat ahkeraan. Lamput
oli sytytetty, ja hikisestä huoneesta pusertui vähän päästä miehiä
kartanolle.
Pimeässä katoksessa värähtelivät kulkuset, ja hevoset söivät tasaisesti
narskuttaen. Joskus puhalsi hevonen pitkään ja kuuluvasti. Ja
huomaamatta yö lennähdytti asematienoon ylle mustan huntunsa.
Ruoska-Juones kiipesi parhaillaan pöydälle ja ryhdistäytyi sinne
päästyään tärkeän näköiseksi. Ukot saarsivat hänet kuin arvassa ikään.
Hiljaisuus humahti äkkiä kapakkahuoneeseen. Lamput tuijottivat savun
sisästä kuin humalan laimentamat silmät. Kuului selvästi, kuinka
keittiössä läikähti vettä kuumalle arinalle. Juones nykäisi ruoskan
saappaastansa, napautti sillä vartta kolmasti ja kuuluvasti. Ukot
tuijottivat niskat jäkässä pöydälle kiivennyttä heimopäällikköänsä. Ja
Ruoska-Juones alkoi puhua:
— A vot! Sen se koira kylästä saapi: kolahduksen korvallensa. Sanovat,
että konsa kenen syy, niin sitä mäjityy. Mutta onko tämä nyt syy ja
mikään, mistä meitä sakotetaan kuin kunnianloukkaajia. A se on jokaisen
oma asia, meni mokomaan kyytiin taikka oli menemättä. Me emme olekaan
mitään ahvenia, että venähtäisimme kiinni, oli syöttinä vaikka kuinka
kehno mato hyvänsä. Ja virkavalta: sen pitää sitten olla nokkinensa
joka paikassa. Ja sen minä sanonkin, että olkaamme kerran oikein
järeämaksaisia eikä suoriteta sakkoa. Lähdetään ennen parvessa linnaan,
ja pankoot meidät siellä vaikka aidanvitsaksiksi, niin me pysymme
siinäkin. Mutta makseta me ukot ei!
Raivokas hyväksymishuuto ryöpsähti kesken puhetta. Juoneksen viereen
loikkasi mies, joka jatkoi keskeytyneitä sanoja:
— Ja minä virkan, mitä teemme! Kerätään sakkorahat yhteen ja ryypätään
ne parvessa ja sitten lähdemme linnaan!
Muuri pöydän ympärillä ulvahti uudestaan, kuuluvammin. Pian kapakan
miesmassa pirstaantui pieniin ryhmiin, joissa pohdittiin äänekkäästi
ehdotusten kantavuutta. Ja minkä useampi piiskaryyppy kellahti
ylösalaisin, sitä uljaammilta tuntuivat äskeiset yllytykset.
— Ajetaan parvessa Pietariin ja tutkitaan siellä hotellin perustukset!
yritti vielä joku.
Ja illan päätökseksi jäi, että syksyllä lähdetään linnaan ja sitä ennen
juodaan yhdessä sakkorahat.
Joleassa yössä kaikui hevosten ravi ja ukkojen loilotus. Äänet
tukahtuivat kuitenkin pian kostean yön pimentoihin. Tyhjilleen jääneen
kapakan avatuista akkunoista pursui savua kuin saunojen räppänöistä
tuuheina, harmaina häntinä.
* * * * *
Oli lauantai-ilta. Järvituitun huvila-asukkaat järjestivät puistojuhlan
hälventämään lähtöajatuksiansa. Pietarista saapui torvisoittokunta
meluamaan elokuiseen yöhön. Sadat paperilyhdyt viivoittivat helakkoina
pisteinä erästä puutarhaa, jonka huvilan lasikuistilla tanssi
nuoria ihmisiä. Kookkaan vaahteran lehtikourat laskeutuivat kuistin
kulmikkaille hartioille; joku niistä retkahti riippumaan kirkasta
lasia vastaan ja painoi siihen mustan, särmikkään siluetin. Avatuista
akkunoista tulvehti soittoa ja naurua, lasien kilinää ja iloisia
huutoja puutarhan yöhön, johon joku oli jäänyt odottamaan kuun
ponnahtamista mustan metsäpäärmeen takaa. Naurava ihmisryhmä juoksi
huvilasta värilyhtyjen alle, ja hetken kuluttua sinkoutui taivaalle
kaartuvia tulisiimoja, kultavihmeeksi särkyviä hehkukiekkoja ja
vihreää, tuokion kestävää tähtiunta. Ihastuksen huudot nousivat kilpaa
valeviivojen kera yön mustaan holviin ja häipyivät sinne. Ihmiset
elivät puutarhassa ja sen lasikuistisessa huvilassa unhotusta ja pakoa.
Kun sunnuntaiaamupäivällä soittokunnan johtaja etsi Järvituitusta
kyytiä seurueelleen, tapasi hän vain yhden ukon koko kylässä
kotona. Erään pienen mökin kartanolla seisoi kuin soittajia varten
valjastettu hevonen työkärrien edessä; kärrien lautainen syli oli
pohjustettu oljilla ja heinäsäkeillä. Ryhdikäsviiksinen ukko ilmestyi
tupatöntteröstä, käänsi sen enempää kyselemättä hevosensa, istutti
herran heinäsäkille ja ajoi menneeniltaiselle juhlahuvilalle.
Soittokunta sovittautui varovasti torvinensa rattaille, ja hevonen
nykäisi lähtöön.
Rattailla-istujat eivät huomanneet, että tie, jolle he etenivät,
ei ollutkaan sama kuin eilen iltahämärissä tultu. Tienvieren
maisemat villiintyivät arveluttavasti. Sakeat lepikot vaihettelivat
ruskeaseinäisten hongikkojen kera. Väliin ajettiin kumisevaa kangasta
pitkin, väliin painauduttiin saviseen notkoon ja sieltä noustiin
taas kanervikkomaisemaan. Soittajat alkoivat jo ihmetellä, kun tie
sukelsi yhä karumpaan seutuun ja kun jytkeitten honkien seassa ei enää
paistanut ihmisasumuksia pitkään aikaan. Ajuriukko tokaisi mentävän
oikotietä, ja seurue rauhoittui.
Eräästä lepikkonotkosta noustiin tiivispintaiselle aholle, ja soittajat
hätkähtivät hämmästyksestä. Aholla oli mustanaan miehiä. Laidassa
suitsutti pieni nuotio laimeata savukiemuraa tyyneen ilmaan, ja sen
lähettyvillä kohosi röykkiö olutkoreja. Aholle oli nostettu avatuista
laatikoista tähtikauluksisia konjakkipulloja ja sikarinippuja. Miehet
seisoivat odottavina ja jäykkinä saattueen tullessa aholle. Eräs
pienenpuoleinen mies erkani joukosta hattuansa riiputtaen, saapasteli
rattaiden luo ja selvitti soittokunnalle tilanteen. Johtaja pyrki
kieltelemään niskat suorana ja vaati heti takaisinpääsyä, mutta
nähtyään rahanlievettä ja tunnettuaan kourassansa kahisevaista hervahti
notkeaksi ja suostui tuumaan. Oli määrä soittaa ukoille koko päivä
ahonurmella, ja hinnaksi sovittiin kymmenen ruplaa soitolta ja ilmainen
tarjoilu.
Hevonen riisuttiin. Ukkoja tunkeutui metsään, ja aikansa siellä
ryskettyään he saapuivat kantaen pölkkyjä ja riukuja, joista
rakennettiin soittokunnalle laatuisat penkit. Ukot riisuivat nuttunsa.
Ja niin alkoi kesäisen sunnuntain juhla kaukana aholla, alkoi soitoin
ja mekastuksin. Mukanatuotuun ämpäriin sekoitettiin uljas juoma. Ukot
istuivat kehään ahon tiiviille kannikalle ja antoivat ämpärin kulkea
sylistä syliin kiihoittavana kierrännäisenä. Soittokunta rämisti
marssia. Juhlamieli kiipesi äijien tukkaan. Piiri rikkoutui pian.
Noustiin sytyttelemään sikareita ja napsimaan olutpulloista kauloja
poikki. Aho kihisi muurahaispesänä. Ämpäri pistäytyi tuon tuosta
soittokunnassa ja palasi madaltunein, läikkyvin nestepinnoin takaisin.
Ruoska-Juones loikkasi keskelle ahoa, tempasi piiskansa ja saappaansa
kuorta napauttaen huudahti:
— Tanssia! Polkkaa! Polkkaa!
Torvet toitottivat repeämäisillään. Äijäparit alkoivat lasketella
vanhaa polkkaa kädet toistensa olkapäillä. Väliin kellahti pari
töhnyskäisiä ukkoja kesken tanssia nurin ja ryömi kyynelnaurussa rykien
olutkoreille.
Soitto kiihtyi ja tanssi huimeni. Äijät repäisivät paitansa helmukset
housujensa päälle, ja pian aholla teutojat lauloivat yhdestä suusta
yksitoikkoista lorua torvipuhallusten aaltoiluun:
»Järvituitun ukot tanssi paita pöksyin päällä,
ja Järvituitun ukot tanssi paita pöksyin päällä!»
Soitto taukosi. Soittajat läähättivät kurkkutorvet suorina ja
sinkoutuivat selälleen aholle. Äijät hyökkäsivät avatuin pulloin heidän
kimppuunsa, ja pian rämähti metsäpälvekkeessä taas ponnekas sävel. Ukot
joivat ja lotina kuului. Tuhat sutkausta sikisi kesäkirkkaan, tyynen
taivaan alla, mutta jokainen niistä hukkui tulva nauruun. Päivän hetket
kiitivät kuin selkäveden laineet; aho raikui markkinatorina.
Mutta ukoille tuli ajan pitkään ikävä hevosiansa. Soittokunta
pykitettiin rattaille, kyytiruuna valjastettiin, ja merkillinen saatto
lähti kompuroimaan kylään: itsensä läkähdyksiin puhaltanut soittokunta
oljilla maaten, torvet lapsina sylissä, ja perässä kaulakkain
tonttuilevia ukkoja pitkänä, hihkuvana jonona.
Kylässä sitten ukot löivät hevosensa valjaisiin ja ajelivat koko
pyhäisen iltapäivän edestakaisin maantiellä, hullaantuneilla hevosilla
kaulat suorina kuin kameeleilla. Järvituitussa notkuivat sinä iltana
maan katteet kavioitten temmellyksessä. Kylätie oli kahtena sivukkain
syöksyvänä pölykoskena. Ämmät itkivät ja kesävieraat pomiluivat.
Seuraavat päivät olivat alakuloisia ja harmaita. Huviloissa pakattiin.
Pohmeloa läsivät ukot vedättivät työrattaillansa isoja tavarakuormia
asemalle. Kesä oli ratkaisevasti painunut umpisukkulaan mustien ja
yhä pitenevien öiden taakse. Elämä uuvahti Järvituitussa. Huviloiden
akkunoihin naulattiin raskaita luukkuja. Ämmät keräilivät nurkkiin
jääneitä rojuja, ja harmaat kylätalot kohensivat monesta aikaa
ryhtiänsä saadessaan yksin nostattaa savukiemuroita taivaalle. Huvilat
jäivät hiljaisiksi ja aroiksi. Ne pelkäsivät keltaisia lehtiä ja
lähestyvää alastomuutta. Ja niin jäi Järvituittu omiin oloihinsa.
Syyssateet alkoivat. Järvituitun saviset mäkirinteet niljaantuivat.
Tuulien siimat pieksivät alastomina värjöttäviä huviloita, ja
puutarhoissa juoksivat keltaiset lehtikerät yli teitten ja rappeutuvien
nurmikoiden.
Kylä painui likaan kuin käpy mutasilmäkkeeseen. Eräänä aamuna vaelsi
asemalle pitkä jono miehiä ja naisia. Järvituitun ukkojen linnaretki
alkoi. Miehet kulkivat teennäisen iloista juttua pitäen keskitien
savivellissä, ja laidoissa matoivat ämmien itkevät kuorot harmaitten
huppujen sisässä. Kyläkapakassa terästettiin luonnot nopeasti kestämään
naisten eroitkua, ja pian vei kumeasti huokaileva juna Järvituitun ukot
kuukaudeksi kiven sisään.
Sinä syksynä oli Järvituittu hiljainen kylä. Hevoset kolistelivat
ikävissään talleissa, kyläkapakka suljettiin, ja kauppojen
tupakkahyllyt tomuuntuivat.