Aamun kosteat varjot olivat pienentyneet huomaamattomiin. Kuuma
maantie vavahteli kavioitten raisusta kosketuksesta. Ajuriukkoja
pyörteli talokujasilta heiluvin ohjasperin valtareitillensä: maantien
kiihkeä päivä oli alkamassa. Järvituitun ukot laskettelivat kiehuvissa
pölypilvissä asemalle ajorahtiinsa, ja jokaisen pilven sisässä tuikki
halu antaa päivän luikahtaa hopeaksi taskujen nurkkiin.
Yläkyliltä luikertelevat tiet solmuuntuivat yhdeksi kappaleen matkaa
asema-aukeasta, ja solmu venyi ajanmittaan pieneksi toriksi, jota
saarsi kolme raskasnurkkaista ja matalaa talorotteloa. Kaksi niistä
oli jähmettynyt tynnyri- ja laatikkovuorien väliin kuin kuskiukot
pukeillensa. Niiden tomuisten akkunalasien takana häämötti nauhoissa
riippuvia läkkiastioita, saippuatankoja, kauhtuneita karttuunihuiveja
ja auringon käpristämiä lastenkenkiä, ja niiden ovet liikkuivat
alituisesti sisälläkävijöiden käsien laineissa. Takapihoilla seisoi
säännöllisesti ryhmä ajureita, jotka likaisine kaurapusseineen
odottelivat myymäläkiireistä hetkeksi kartanolle pujahtavia hikisiä
puotilaisia. Mutta kolmanteen taloon keskittyi seudun ajurien elämä,
ja siinä talossa oli kyläkapakka. Matala, kerran valkeaksi maalattu
rakennus, jonka akkunoista yletti kurkottaa tielle, haavitsi aina
aamuisin jokaisen asemalle vyöryvän pölypilven sisästä miehen, täytti
hänet väkevällä, kuumalla teellä ja riemukkailla kaskuilla, joitten
paineissa päivä sitten hurahti alkuunsa ramakasti kuin nelistämään
lähtenyt sälkevä. Ja sama talo tarjosi junien väliajoilla oivallisen
kyydittävien väijymispaikan, puhumatta muusta.
Oli kulunut jo aikaa siitä, kun aurinko oli ponnistellut itsensä
irti petäjänlatvustosta päin väljiä korkeuksia. Sen ilmoitti jo
maantien jytinäkin, kun lähikyliltä ajoi sirppiviiksisiä ajuriukkoja
puolipäivän junille, joilta ensimmäiset apajat nostettiin rattaille.
Välkkyviin valjastettuja hevosia tuli tuon tuosta kapakan isoon
pihakatokseen. Hevosille puhelevia ukkoja hyppi kärreiltä maahan.
He taputtelivat kyömikkiensä kauloja, luikahduttivat suitsiremmit
liukkaisiin solmuihin, etsivät kaurapussit istuinlaatikoista ja
astelivat tarinoiden kauppojen pihoille kauroja tahtomaan. Joku
jäi vielä pölyyttämään ruoskansa varrella istuinpatjaa, ja joku
jäi tarkastelemaan heponsa kenkiä pitäen pientä kilkutusta ja
kyyryssäolijan ähkinää. Hevoset viskoivat katoksessa päitänsä, hännät
viuhuivat, valjaat nasahtelivat. Joskus luimahti hevosen pää kiilana
toisen kupeeseen, ja huikea kiljahtelu alkoi, johon paiskautui
sekaan miesten huutoja ja kirouksia. Pari ruoskan vedällystä ja
valjaskulkusten vapiseminen päättivät metelin. Ja uusia ajureita
saapui yhtämittaa, yksitellen ja jonoina. Kuka tuli kärreillä seisten,
ohjakset viulunkielinä; kuka ajoi ravissa kartanoon ja oli lyötättää
äkkipysähdyksellä valjaat hevosen pään läpi; kuka tuli rennosti
perällä istuen kuin juomareissua ajaen, joku käveli jo portista sisään
ajaessaan rattaittensa vieressä kuin lannanvedättäjä. Kapakkapiha eli
yhtenä liikkeitten laineena. Riemusta kirkuvia poikia saapui rattaitten
siivillä seisten, ja hevosten pysähtyessä he juoksivat takaisin
läheiselle vartiopaikallensa, tienmutkan kivelle, josta loikkisivat
taas kapakalle ajaville rattaille.
Eräässä Järvituitusta pyörivässä pölypilvessä ajoi ajuriukkojen
heimopäällikkö, Ruoska-Juones, asemalle. Hänellä oli kaikki
kuskipukin aatelismiehen merkit: lyhyt etukumarainen vartalo, uljaat
sirppiviikset, niiden välissä aurinkoa ja piiskaryyppyjä heijastava
nenä ja hauskasti käpertyvä leikkotukka, joka päästi täsmällisesti
vakoontuneen niskan oikeuksiinsa. Ruoska-Juones oli vanhapoika ja
eleli enemmän rattaillansa kuin tuvassaan, jossa emännyyttä hoiteli
hänen sisarensa Ieva. Ja niinkuin jokaisella kokemusten aateloimalla
ajuriukolla on omat tapansa, niin Ruoska-Juoneskin moksautti tuon
tuosta piiskansa varrella saapasnahkaa. Hän ei milloinkaan lyönyt
hevostansa, antoipa vain saappaansa kuoresta kipakan äänen hepallensa.
Ja tuo tapa tiivistettiin sitten hänen nimeensäkin: Ruoska-Juones. Hän
oli seudun ajurivanhin ja ajeli asemastansa tietoisena tyylikkäästi
omat matkaviivansa; nenässä iloinen veitikkuus ja samalla viiksien
kärjillä syvä vakavuus.
Ruoska-Juones ajoi verkkaisesti maantietä pitkin ja napautti kiivaan
äänen saapasvarrestansa vasta hiukan ennen tienmutkan kiveä,
jossa arvasi poikanulikoiden vaanivan kyytiä. Mutkassa jo rattaat
lennähtivät arveluttavasti, kivellä kaksi velikultapoikaa jännittäytyi
loikkaukseen, ja Ruoska-Juones häilähdytti ohjasperiä.
— Nyt kun ovat taas siinä nokat väärällään, vai niin vai!
Kun Ruoska-Juones saapui kapakan pihalle, tipahtivat äskeiset pojat
hänen kärriensä takaa ja pikelsivät nauraen tiehensä. Juones manasi,
ajoi hevosensa nurkkapilttuuseen, pöyhi sille heiniä turvan alle ja
saapasvartta naputellen köyri kapakkaan. Siellä piiritti rikkinäisillä
vahakangaspalasilla verhottuja pöytiä seudun ajurikaarti kodikkaasti
oijennellen. Hikinen, lihava nainen työntyi tuon tuosta sylitäytisineen
odottavien luo, latjasi pöydille kolhiintuneita kannuja, laseja,
sokeriastioita ja isoja vehnäsiä. Pöydissä leimahti aina vähän päästä
naurunrähäkkä, ja joskus koko kapakka ulvahti yhdestä suusta jollekin
syvää vakoa kyntävälle sutkaukselle. Pidettiin puhetta kaikesta
siitä, mihin silmä ja ajatus oli lähipäivinä tarttunut. Kannuista
valettiin laseihin tulista teetä, lautaset lennähtivät sormien nenille
ja tahdikas härppiminen säesti äänten hulmuntaa. Otsille helähti
hikiherneitä, naamat punoittivat, viikset retkahtelivat lerpalleen, ja
kädet väljentelivät kauloilla paitojen kireyttä.
Ruoska-Juones pyörsi ajurivanhimman arvokkuudella huoneen suurimpaan
pöytään, jossa hänen vakituinen paikkansa oli. Kapakkavaimo toi
Juoneksen eteen tavallisen teepanoksen, ja pian ukko sovittautui
huoneen hikiseen, höyryävään ja härppivään tunnelmaan.
Aikansa tarinoituaan juonnin katteeksi Juones asteli ulos. Merkki
oli annettu. Pöydät alkoivat jyrähdellä, lasit kilahtelivat ja äkkiä
koko kapakka oli tyhjä. Ja niin alkoi aamun merkkihetki. Ajurimiehet
asettuivat kartanolle tiukkaan kehään, sovittelivat olkapäitänsä,
pusertelivat kuumassa retkahtaneet viiksensä ryhdikkäiksi ja
odottelivat tärkeinä aamuarpaa. Juones nyhti ruoskan saappaansa
varresta, löi sillä kolmasti saapasnahkaa ja päräytti kumean huudon:
— Arpaan! Arpaan! Arpaan!
Hän näki kyllä, että kaikki olivat jo painautuneet kehään, mutta tuo
huuto kuului tärkeänä alkuna niihin menoihin, joihin juuri oltiin
heittäytymässä. Huudettuaan Juones käveli kapakan eteiseen, venytti
itsensä varpailleen ja otti ovikamanan päältä käteensä pienen nahkaisen
säkin. Ja nyt Ruoska-Juones tunsi keisariutensa kiitävän hetken olevan
lentimillään. Juones köpitteli kankein jaloin kuin niskakarvansa
pörhistänyt koira kartanolle, säkkiä varovasti kannatellen. Ukkojen
piiri repeytyi hetkeksi ja imaisi Juoneksen sisäänsä. Hän jäi seisomaan
keskelle ja tunsi, kuinka jokainen silmäpari sinkosi näkymättömän
silmukan hänen kädessänsä olevaan säkkiin ja kiristi sitä yhä
tiukemmalle, sitä mukaa kuin hän viivytteli toimituksen alkamista.
Ruoska-Juones helskähdytti päättävällä liikkeellä säkkiä, jossa
kupariset arparahat odottivat onnimannejansa, ja hellitti säkistä
pari suunkuroutumaa, niin että sai kätensä hämmentämään sen vaskista
aarretta. Ja kun hän nosti varovasti kätensä näkyviin, oli hänen
peukalonsa ja etusormensa väliin tiiviisti puserrettuna kirkkaaksi
kulunut arparaha. Merkki oli taas annettu. Piiri otti pari kiihkeää
askelta ja ahdisti Juoneksen saarrokseensa. Käsiä sukelteli säkkiin,
joku pyrki hämmentelemään, joku sieppasi rahansa silmät killillään ja
kynnet suorina kuin tiira kalan. Kaikki ottivat omalla vakiintuneella
tavallaan. Mutta jokainen jätti arparahansa tiukasti etusormen ja
peukalon nipistykseen. Kukaan ei katsonut rahaansa. Kartanolla oli
pelihimon jännitystä. Pari ukkoa vaihtoi ummessa silmin arpansa.
Muutamien vaikenevista sormista näki, että he koettelivat kiivaalla
puserruksella saada rahan numeroa painumaan paksuun sorminahkaansa ja
siten arvailla onnensa. Piiri suureni. Juones seisoi taas väljässä
kehässä, nahkasäkki ammollaan toisessa kädessä. Äkkiä hän kiepautti
sormiinsa nipistetyn arparahan näkyville, nosti sen siristyvien
silmiensä korkeudelle kuin vaahtoavan olutlasin ja tokaisi pelihimosta
värähtävällä äänellä:
— Kuusitoista silmää!
Ja jälleen oli merkki annettu. Odotuksen ponnistin laukesi
jäykistyneessä ukkoparvessa. Jokainen katsoi rahaansa taas omalla
tavallaan. Yksi katsoi numeron kouransa sisässä salaisesti niinkuin
hoitopelissä katsotaan kortin silmät; yksi lennähdytti rahansa ilmaan
ja katsoi vasta kiinni kopattuaan sen numeron. Muuan sylkäisi ja manasi
ja avasi kouransa niinkuin se olisi ollut ampiaisen vankilana. Muutamat
mökäsivät vielä kuuluviin hovinoitaisunsa:
— Tersii Tepa hevosta!
— Antiahan Luoja lykkyä!
Ruoska-Juones käveli säkki kädessä pitkin piirin rintaa ja keräsi
arparahat takaisin. Kukin huusi numeronsa rahaansa viskatessaan ja sen
tehtyään kiiruhti hevoskatokseen. Juones kuroi vaskisäkin huolellisesti
kiinni, kurotti sen ovikamanan päälle ja saapasvartta ruoskalla
pompottaen käveli hevospilttuulleen.
Lähdettiin junalle. Katoksessa oli kihinää taas kerrakseen. Hevosia
perittiin purnuilta äänekkäästi kartanolle. Urkittiin toisten
numeroita ja kiroiltiin huonoa tuuria. Kulkuset pitivät sen kymmenistä
soittoansa. Kapakoitsijan pojat seisoivat rapuilla ja odottivat taas
kyytiin pääsyä. Valjaita kiristeltiin, istuinpatjoja pölytettiin,
kaurasäkkejä nivottiin kiinni. Jo läjähtivät ohjasperät lautasille,
onnekkaimman numeron saanut lähti loilotellen hevospuomille; ja sitä
mukaa muut. Kaksi veitikkaa ponnahti rapuilta rattaiden siiville
ja he katosivat pian tien pölyyn. Pitkä ajurijono lasketteli tietä
jytisyttäen läheiselle asema-aukealle. Pölylle nenäänsä nyrpisteleviä
palvelijattaria pakeni kiirettä pitäen kauppoihin, ja likainen
torikoira vouskutteli ilmeettömästi kauppiaan portilla. Sen haukku sai
kuitenkin ilmettä, kun se huomasi poikien juoksevan takaisin kapakalle
tien irtonaista pölyä kyntäen. Se syöksähti mukaan. Mutta pojat
leiskauttivat itsensä viimeisten rattaiden askelmille ja hävisivät
härnäävin elein pölymereen. Torikoira nosteli hetkisen kuonoansa ja
loksahdutti kärpäsloukkuna hampaitansa sekä hiipi laatikkovuorien
varjoon.
Hevoset seisoivat nyt ajuripuomilla isäntiensä aamuonnen mukaisesti.
Odotuksen jännitys heijastui hevosistakin. Kädet nykivät vähän väliä
ohjaksia parantaakseen kärrien asentoa ja saivat aikaan alituisen
liikkeen hevosien rintamassa. Ukoista aina joku pistäytyi kurkistamassa
radalle. Hevoset olivat kunnossa, nyt somistivat ukot itseänsä.
Viikset taottiin uudestaan käyrälleen kuin lokin siiviksi, luhistuneet
saapasvarret vedettiin suoriksi, lakit siirrettiin veikeästi
korvalliselle, ja kellonperissä riippuvat hopearuplat koetettiin
saada sopivasti rötkähtämään näkyviin. Oli liian lyhyt aika junan
tuloon: kaskut eivät jaksaneet läväistä koko ajuririntamaa, vaan
putosivat jo viimeistään puolivälissä maahan jonkin ylimielisesti
torjuvan sylkäisyn mukana. Poikia seisoi ajuripuomin päissä silmiänsä
haristellen ja ihmetellen puomin valtavaa tenhoa, välkkyviä valjaita,
kuorossa helähteleviä kulkusia ja hevosten alati liikkuvien jalkojen
hauskaa viivaleikkiä. Asemalaiturilla käveli lauantaivarhaisia
rouvia niskoissansa pitsiset päivänvarjot kuin isot helttasienet.
Pari valkeaesiliinaista kulkukauppiasta seisoi vasut päälaella, ja
he keskustelivat äänekkäästi ja käsiänsä käännätellen, väliin iskien
kyntensä parran juuristoon.
Juna vinkaisi. Sähköisku vihlaisi odottajajoukon selkäpiitä.
Rouvat nykivät päivänvarjonsa suppuun. Pojat riensivät laiturille.
Juna vuhahti asemalle. Vaunuista tuli monennäköistä kansaa:
turpeita kauppiaita, pitkäpartaisia tiedemiehiä, silkkipaitaisia
ylioppilaita, koristeissaan kolisevia kenraaleja, tavaroiden kanssa
tuskittelevia rouvia, ylpeärintaisia imettäjiä ja itkeskeleviä lapsia.
Vastaanottopusut moksahtelivat, terveiset soivat, ja joku huuteli
junasta vielä kesken jäänyttä puhettansa. Asemalle pudottautunut väki
alkoi edetä pieninä ryhminä ajuripuomille. Niinkuin ahnasta kipunaa
seuraa aina tulenleimahdus, samoin seurasi asemalaiturilla kajahtanutta
melua uusi ja valtavampi. Satakunta ajuriukkoa hyppäsi seisomaan
kuskipukeillensa, ja he alkoivat huudella tuntemiensa herrojen nimiä
ja hevostensa hyvyyttä ja kaikkea, mitä aamun korkeimman tapauksen
tunnelmat löivät sanoiksi, toiset vielä käsillänsä laapottaen
niinkuin kanat siipiänsä lentoon yrittäessään. Ja siinä sitä olikin
huutoa ja hilskettä. Junan lähtövihellys kilpistyi voimattomana ja
ohuena hevospuomin meluun. Tulijat melkein ryöstettiin rattaille.
Ohjasperät ja siimat lankesivat notkein kaarin valjaitten väleihin, ja
hermostuneet hevoset ampaisivat juoksuun naisten naurun ja kirkumisen
säestyksessä. Elämää, väriä ja ääntä tulvehtinut puolenpäivän
hetki sammui sitä mukaa kuin rintama hajosi alkukesän vihreihin
maisemasokkeloihin. Teitten ylle jäi leijumaan hauras pölykatos.
Mutta asemalle ei jäänyt muuta ääntä kuin kuumuudessa tuskittelevien
ratakiskojen napsahtelut. Unen ja pölyn sokaisema torikoira koetteli
kapakan nurkalla siepata ohitse sujahtelevilta rattailta pakettien
hajuja, mutta kyllästyi kykenemättömyyteensä ja luikki kostean
hevoskatoksen varjoihin.
Ajoon lähteneet miehet saapuivat jo hyvissä ajoin kapakalle
iltapäiväjunille mennäkseen, vaikka tiesivätkin, ettei niiltä
montakaan kyytiä herunut. Vasta iltajunilta sai kulta-apajan. Ja
juuri lauantai-iltoina elämä oli asemalla kaikkein kiihkeintä, kun
toimissa olevat aviomiehet palasivat Pietarista tuttavineen ja
kameelinkantamuksineen perheittensä ja luonnon leveille helmoille.
Silloin tappelivat tulijat ajureista eivätkä ajurit tulijoista.
Mutta iltajunien tuloa odotellessa sopi mukavasti pistäytyä
iltapäiväjunillakin, jotka eivät tulleet Pietarista asti, vaan jostakin
lähempää. Ja junien välinen aika saatiin uljaimmin menemään kapakan
tutuissa suojissa kaskujen ja naurun humistessa. Sitä silmällä pitäen,
että eukot olivat saunanlämmitysaikoina kaikkein kiukkuisimmillaan,
ajoi moni ukko jo hyvissä ajoin ennen iltapäiväjunia kapakalle, täytti
sen ovipielen isosta tupakkakulista piippunsa; huusi teetä eteensä ja
alkoi kuulostella naapuripöydän puheita niiden syötteihin tarttuakseen.
Moni iski silmää kapakkavaimolle, sai piiskaryyppynsä, nakkasi vastaan
kopekkansa ja alkoi himmein silmin kehua liikkuvaa kalustoaan: hepoa ja
rattaita.
Ruoska-Juones saapui melkein viimeisenä taas ja sai juotavat
joutuisasti eteensä. Hän antoi punaisen nenänsä pusertaa pinnalleen
pari hikihernettä aina juotua lasia kohden, härppi viikset melkein
suuhunsa janoissansa, sinkoili teräviä katseita nurkkaan ja toiseen ja
puhalsi aina lasin välillä kuuluvasti ja tyytyväisesti.
Kun hän nousi, nousivat kaikki ja katosivat pihalle.
— Arpaan! Arpaan! Arpaan!
Torikoira ja kapakan pojat olivat jo paikoillaan, ja aamulliset äänet
ja tapaukset uudistuivat.
Junalla tapahtuikin ihmeitä. Tulijoita ei ollut montakaan, mutta niistä
olikin yksi oikein neulojen nenissä pideltävä herra. Tämä tahtoi kyytiä
aina merenrantaan asti. Ajurit katselivat toisiansa, vilkuttivat
silmää ja lupasivat lähteä kyllä sadasta ruplasta reissuun. Herra
paiskasi kätensä ristiin, puhkesi haukkumaan koko ajuripuomia ja lähti
kiukkuisena kuin kirppuinen koira hakemaan poliisia. Miehet löivät
sillä aikaa hepojansa selkään ja pakenivat hunnilaumana kapakalle.
Pian saapui sinne kuitenkin poliisi rintaansa röyhistellen, aukoi
papereitansa ja totesi ajoalueen piiriin kuuluvan sen kaukaisen
rantaviivan pätkän, jonne hänen rinnallansa polpottava herra halusi.
Mutta ajureista ei kukaan tahtonut lähteä juuri pyhän aattona
päiväkuntaiselle ajolle, ja kaikki kieltelivät. Poliisi merkitsi
kieltäjien nimet kirjaansa. Hän kysyi jokaiselta erikseen, kaikki
lupautuivat kyllä ensin sadasta ruplasta lähtöön, mutta poliisi luki
taksasta kaksikymmentä ruplaa ja merkitsi ristin vielä jokaisen nimen
viereen kertomaan taksan omavaltaisesta ylittämisestä. Ajurivanhin
huudettiin poliisin ja kiukuttelevan herran luokse.
— Lähdeppäs kyytiin!
— Eihän tässä nyt oikein lenkahda sille tuulelle.
— Minkätähden? — Poliisi pyöritteli valppaasti kynäänsä.
— Onhan näitä sialla syitä: konsa on maa jäässä, konsa kärsä kipeä!
— Nyt ei olekaan mikään leikkipaikka! Ajurivanhimman on nyt pakko
lähteä, taikka muuten käy huonosti, vaikka tässä käy huonosti joka
tapauksessa teille kaikille!
Ajurijoukosta saapui sopottelevia ukkoja Juoneksen luo, hän nyökkäili,
käänsi hevosensa keskelle kartanoa, nosteli noituvan herran tavarat
rattaillensa ja karjaisi:
— Posaalusta!
Herra nousi pomiluiden rattaille. Juones painautui tiiviisti
pukillensa, viritti ohjakset ja roimasi ensikertaa eläissään hevostansa
ruoskalla oikein kipakasti. Nyt ällistyivät sekä pihalla seisovat ukot
että aisoihin vangittu hevonen. Se seisoi hetken kivettyneenä. Juones
löi uudestaan. Silloin hevonen pyyhälsi kaula suorana hapraaseen neliin
ja hävisi ukkojen edestä.
Kapakan nurkalle juosseet miehet näkivät hetken kuluttua junan
nopeudella etenevän pölykiilan, joka syöksyi metsän vihreään nieluun
kuin äkäisesti singottu kivi.
Ruoska-Juones tunsi, ettei hän ollut ikinä ajanut sellaista vauhtia
kuin nyt metsään saavuttuaan. Kärrit luistelivat tien kahta puolta
kepeästi kuin vesikirppu joen pintakelmulla. Herra mylvi kuin hautova
kalkkuna peräistuimella. Metsätiellä Juones äkkiä seisatti hevosensa,
vyyhtesi ohjasperät ja heitti ne poikittain ajokkinsa selkään. Herra
katseli silmät renkaallaan Juoneksen liikkeitä, tarttui päähänsä ja
lasketteli kesäiseen päivään tulvanaan rumia nimiä. Juones tempasi
saapasvarrestansa ruoskan, löi sillä kuskilautaa ja karjaisi kovalla
äänellä:
— Minä sanon sinulle oikein järvituittusen morskoi-äänellä, jotta sinä
ole paisti hiljaa minun rattaillani, äläkä möyki ja ölise — taikka minä
nykäsen sinut maahan ja ryvettelen porossa, se kävisikin sinun märkään
näköösi vaikka kuinka hyvin kiinni!
Herra synkistyi mykäksi, puserteli käsiänsä ja lennähdytti niistä
toisen tuon tuosta napauttelemaan pitkiä ja vetäviä ristinmerkkejä.
Nyt ajoi Juones käymäjalkaa. Hän oli päättänyt ajaa viisipenikulmaisen
matkan lannanajon tahdissa. Kulku kävi hitaasti. Herra torkkui ja
Juones aprikoi poliisin sekaantumista juttuun. Hän arvasi, että jos
ukoille kävisi huonosti, kävisi hänelle myöskin, sillä hän oli nyt vain
pakkoajossa, ensin kieltäydyttyään kuten toisetkin. Saavuttiin aukealle
palokankaalle. Kanervamattoiset nummet huokuivat kuivaa, lamauttavaa
kuumuutta. Kaukaiselta ilmankartanolta ryntäsi raskas, uhkaava pilvi
taivaan kaaristoon ja leveni tasaisesti ilmanpielien väliin. Herra
huokaili ja ähki torkuksissaan, havahtui kuivaamaan hikeä turpeilta
kasvoiltansa ja huomasi hätkähtäen taivaankannelle jännittyvän pilven.
Hän osoitti sitä vaikerrellen Juonekselle ja yritti samalla ohjasperiä
käteensä. Juones seisautti heti hevosensa, vyyhtesi ohjasperät ja aikoi
laskeutua maahan äskeiseen tapaansa, kun herra äkkiä putosi polvillensa
rattaiden pohjalle ja itkien rukoili Juonesta ajamaan kovemmin eikä
kiusaamaan häntä kuoliaaksi. Juones karjaisi järeällä äänellä:
— Niettu!
Matkue oli jo ehtinyt läväistä suunnattoman paloaukeaman, kun
ensikerran jyrähti, pitkään ja raivokkaasti. Herra sai hermokohtauksen.
Sen kuluessa Juones ehti tyhjentää jaloksissaan olevan heinäsäkin,
jonka kulmat hän sovitti sisäkkäin ja sai syntymään munkin kaapua
muistuttavan sadetakin. Sen hän sitten kiepautti harteillensa.
Äkkiä putosi monenlaista: salamoita, jyrinää, rakeita, vettä,
kuivuneita oksia, käpyjä ja neulasia. Herra loikkasi metsään ja
kyyristyi ison kuusen alle. Juones viittasi häntä takaisin. Herra ei
ollut näkevinäänkään. Hevonen aloitti taas verkkaisen kulkunsa, ja
rattaat etenivät pisaroista valkeana kiehuvalle tielle. Herra ryntäsi
mielettömästi karjuen perästä.
* * * * *
Oli juuri satanut lämpimään, ahnaaseen maahan. Sortuneen pilvikatoksen
repeämissä paloi ilta-auringon puna kirpeimmillään. Peltonotkoista ja
järveltä kohosi usvaa kevyesti kylätörmille kuin unenhäivettä lapsuuden
murheettomaan iltaan. Rannoilla katosivat ensiksi verkkoaitat märkään
savuun. Illan äänet sammuivat nopeasti. Pian olivat talojen katot
kuin luodot nukkuvassa meressä. Pihlajoiden avautumattomat tertut
riippuivat raskaina ja odottavina. Muutamalla saunalla sangat löivät
vielä ämpärien metallisiin rumpuihin. Ja koko ajan sykki sumussa kesän
valtimo: käen kukunta. Aidaksiin kiristyi teräkseltä välkähteleviä
seittejä, ja niihin herahti pian sumukyyneleitä.
Kaksi kevyttä lehteä lennähti vastakkain — ei, nythän oli jo yötyyni:
kaksi nuorta tyttöä kohtasi toisensa, ja heidän nyökkäävät päänsä
piirsivät hennon viivan. He alkoivat kulkea käsikädessä pitkin sumussa
nukkuvaa tietä.
Kylän päässä eteni hiljainen ääniaalto. Sen lähestyminen havahdutti
sumussa kulkevat tytöt sanomaan jotain toisillensa. Niinkuin heräävä
tuulenkieppu käännähtää etäällä metsän latvusulapalla ja alkaa humisten
puhkoa vihreätä havuaarniota leimahtaen viimein syvään tuuliääneen,
samantapainen äänivaihe läheni kylänsuulta tyttöjä, kunnes selveni
rattaiden jyrinäksi.
Tytöt seisahtuivat ja odottivat. Kuului jo selvästi, kuinka kaviot
iskivät tahdikkaita jaksoja kärrinpyörien yksitoikkoiseen jyrinään ja
kuinka kulkusremmin kuulat helskyttivät omaa matkatahtiansa hiljaisena
soitantona. Pian sivuutti sumusta ilmestynyt matkue tytöt. Kuskipukilla
istui veikeän näköinen ukko, ja perällä hytisi likomärkä, voihkiva
herra.
— Niin on maailma nyt kuin nuorta maitoa!
Kaksi heleätä naurahdusta vastasi sutkaukseen. Hevonen tunkeutui
painostavaan usvaan punaisin, värähtelevin sieraimin, ja sitä ajava
mies yritti lingota uuden sukkeluuden, mutta vaikeni, kun näki
käännähtäessään takanansa nopeasti umpeen pusertuvan sumuvanan ja
hiukan sitä ennen rievuksi masentuneen herran.