Ei mistään Lars Gunnarsson ollut niin hyvillään kuin siitä, että hän
oli keksinyt ottaa kepin ja nahkahatun pois Skrolyckan Jannelta.
Näyttipä suorastaan siltä, että hän samalla oli riistänyt hänestä
hulluuden.
Pari viikkoa Bergvikin huutokaupan jälkeen oli määrä pitää
lukukinkereitä Fallassa. Ihmisiä kerääntyi sinne joka taholta Duvsjön
lähiseuduilta, ja Skrolyckan väki tuli muiden mukana. Ja kas kummaa,
oli aivan mahdoton huomata Jannesta, ettei hänen järkensä olisi
paikallaan!
Kaikki penkit ja tuolit, mitä vain Fallassa oli, oli siirretty suureen
tupaan. Sinne kinkeriväki asettui istumaan tiheihin riveihin, ja Janne
heidän mukanaan, mutta hän ei tunkeutunut nyt paremmalle paikalle kuin
mikä hänelle kuului. Lars piti häntä silmällä koko ajan, ja hänen
täytyi myöntää, että totta totisesti hulluus oli kadonnut. Janne
käyttäytyi aivan kuin kuka muu hyvänsä.
Hän oli varsin hiljainen, ja ken tervehti häntä, ei saanut muuta kuin
lyhyen nyökäyksen vastauksekseen, mutta saattoihan se riippua siitäkin,
ettei Janne tahtonut häiritä hartautta, sillä lukukinkerithän olivat
tavallaan jonkinlaista jumalanpalvelusta.
Ennenkuin varsinainen luetus alkoi, oli kaikkien läsnäolevien nimet
merkittävä, ja kun pappi mainitsi Skrolyckan Jannea nimeltä, vastasi
Janne siihen empimättä, ikäänkuin Portugallian keisari Johannesta ei
koskaan olisi ollutkaan.
Pappi istui pöydän ääressä huoneen perällä ja hänen edessään oli
valtava lukukinkerikirja. Hänen vieressään istui Lars Gunnarsson ja
auttoi häntä ilmoittamalla ketkä vuoden kuluessa olivat muuttaneet pois
tältä lukukin kotialueelta ja ketkä olivat menneet naimisiin.
Kun Janne nyt vastasi niin oikein ja selvästi, huomasivat kaikki
läsnäolijat, että pappi kääntyi Larsin puoleen ja kysyi häneltä jotain
kuiskaavalla äänellä.
»Se ei ollut niin vaarallista kuin miltä se näytti», vastasi Lars.
»Minä sain sen hänestä lähtemään. Hän käy joka päivä täällä työssä,
niinkuin ennenkin.»
Lars ei ymmärtänyt alentaa ääntään niinkuin pappi. Kaikki käsittivät,
kenestä hän puhui, ja monet katseet etsivät Jannea, mutta hän istui
niin rauhallisena kuin ei hän olisi kuullut mitään.
Sitten, kun kuulustelu oli käynnissä, kääntyi pappi vapisevien nuorten
puoleen, joilta kristinuskoa oli kysyttävä, ja pyysi yhtä joukosta
mainitsemaan neljännen käskyn.
Pappi ei vain sattumalta valinnut tätä käskyä puheensa aineeksi tänä
iltana. Kun hän istui täten vankassa ja komeassa vanhassa tuvassa,
jossa oli kiinteät penkit ja muutenkin vanhanaikuinen sisustus ja
kaikkialla, minne vain katseensa kiinnitti, selviä varallisuuden
jälkiä, niin piti hän velvollisuutenaan muistuttaa ihmisille, miten
hyvin niiden käypi, jotka pysyttelevät yhdessä polvesta polveen,
jotka antavat vanhojen hallita niin kauan kuin he jaksavat, ja sitten
kunnioittavat ja pitävät heitä arvossa koko heidän loppuikänsä.
Hän oli juuri alkanut puhua niistä suurista lupauksista, joita Jumala
antaa niille, jotka kunnioittavat isää ja äitiä, kun Skrolyckan Janne
kohosi pystyyn.
»Joku seisoo oven takana uskaltamatta tulla sisään», sanoi hän.
»Katsoppas sinä, Börje, joka olet lähimpänä!» pyysi pappi.
Börje nousi, avasi oven ja kurkisti eteiseen.
»Ei täällä ole ketään», sanoi hän. »Janne kuuli väärin.»
Kuulustelu alotettiin uudelleen. Pappi selitti kuulijoilleen, ettei
tämä käsky oikeastaan ollut mikään vaatimus, vaan hyvä neuvo, kehoitus,
jota oli tarkasti seurattava, jos tahtoi menestyä elämässä. Hän oli
vain nuori mies, sanoi hän, mutta sen verran hän oli jo ehtinyt nähdä
maailmaa voidakseen todistaa, että vanhempien halveksuminen ja heidän
käskyjensä vastustaminen laski varmimman pohjan kaikille elämän
onnettomuuksille.
Papin puhuessa käänsi Skrolyckan Janne vähä väliä päätään oveen päin.
Hän antoi merkin Katrinalle, joka istui reunimmaisesssa tuolirivissä
ja helpommin saattoi päästä liikkumaan kuin hän itse, ja käski häntä
avaamaan ovea. Katrina istui alallaan niin kauan kuin suinkin, mutta
hän ei kernaasti myöskään näinä päivinä ollut vastustanut Jannea, ja
siksi hän lopulta totteli häntä. Mutta saatuaan oven auki ei hän,
enempää kuin Börjekään, nähnyt eteisessä ketään. Hän pudisti päätään
Jannelle ja palasi paikalleen.
Pappi ei ollut häiriytynyt Katrinan ovella käynnistä. Kaikkien
lukupakollisten suureksi iloksi hän ei ollut tehnyt montakaan
kysymystä, vaan sen sijaan esitti vain kauniita ajatuksia, jotka
nousivat hänen mieleensä. »Ajatelkaahan», sanoi hän, »miten viisaasti
ja hyvin onkaan järjestetty rakkaiden vanhustemme suhteen, jotka
istuvat kotonamme! Eikö meidän ole suloista saada tukea heitä, jotka
auttoivat meitä silloin, kun me emme kyenneet mihinkään, saada keventää
heidän elämäänsä, jotka ehkä näkivät nälkää ja vilua voidakseen hankkia
meille leipää? Nuorelle parille on kunniaksi, jos heillä kodissaan on
vanha isä tai äiti, joka onnellisena ja tyytyväisenä — —»
Juuri kun pappi sanoi tämän, kuului hiljaista itkua huoneen
perimmästä nurkasta. Lars Gunnarsson, joka oli istunut pää hartaasti
alaspainuneena, nousi heti paikalla. Hän astui varpaisillaan lattian
poikki, jotta hän ei tuottaisi häiriötä, kietoi käsivartensa anoppinsa
vyötäisille ja veti hänet mukanaan pöydän ääreen, missä pappi istui.
Täällä sai vanha emäntä käydä Lars Gunnarssonin paikalle, jota vastoin
hän itse asettui tuolin taakse seisomaan ja katsoi emännän puoleen. Hän
antoi myös merkin vaimolleen, ja silloin tämä astui esille ja asettui
tuolin toiselle puolelle. Se näytti hyvin kauniilta. Kaikki ymmärsivät,
että Lars tahtoi näyttää heille, että täällä hänen talossaan olivat
suhteet sellaiset, kuin papin sanojen mukaan pitikin olla.
Pappi näytti iloiselta ja tyytyväiseltä katsellessaan vanhaa äitiä ja
hänen lapsiaan. Ainoa, mikä hiukan tuotti hänelle rauhattomuutta, oli
se, että eukko edelleen itki, aivan sukaksensa. Papin ei koskaan ennen
ollut onnistunut nostattaa sellaista liikutusta seurakuntalaistensa
parissa.
»Niin», jatkoi pappi, »ei ole vaikea seurata neljättä käskyä niin
kauan kuin me olemme vanhempiemme käskyjen alaiset, mutta sen jälkeen
se ottaa kovalle. Kun me itse olemme tulleet aikuisiksi ja arvelemme
olevamme yhtä viisaita ‒ ‒ ‒»
Nyt Janne taaskin häiritsi pappia. Hän oli vihdoinkin itse tunkeutunut
ovelle ja avannut sen.
Jannella oli parempi onni kuin toisilla. Saattoi selvästi kuulla, että
hän tervehti jotakuta, joka seisoi eteisessä.
Kaikki käänsivät katseensa oveen päin nähdäkseen kuka siellä koko
lukukinkerien ajan oli seisonut uskaltamatta astua sisään. He kuulivat
miten Janne pyysi ja kehoitti häntä tulemaan sisään ja he näkivät hänen
avaavan oven selkosen selälleen, mutta varmaankin ulkona olija esteli
yhä edelleen. Vihdoin Janne sulki oven ja palasi yksin sisään. Mutta
hän ei mennyt entiselle paikalleen, vaan tunkeutui suurella vaivalla
pöydän luo, jonka ääressä pappi istui.
»No, Janne», sanoi pappi hiukan kärsimättömästi, »saammeko nyt kuulla,
kuka kaiken aikaa on meitä häirinnyt?»
»Fallan vanha isäntä seisoi eteisessä», ilmoitti Janne olematta
vähääkään ihmeissään tai liikutettuna siitä mitä hänellä oli
kerrottavana. »Hän ei tahtonut tulla sisään, mutta hän pyysi minun
saattamaan hänen terveisensä perille ja sanomaan Larsille, että hänen
pitäisi olla varuillaan juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina ensi kesänä.»
Ensi hetkessä ei monikaan käsittänyt, mitä noiden sanojen takana
piili. Taimpana istuvat eivät voineet selvästi kuulla sanoja, mutta
huomatessaan papin hätkähtävän he käsittivät, että Janne oli sanonut
jotakin hirveätä. He hyökkäsivät pystyyn ja tunkeutuivat lähemmäksi
kysyen oikealta ja vasemmalta, keitä ihmeessä Janne oli tuonut
terveisiä.
»No mutta Janne!» huudahti pappi ankaralla äänellä. »Tiedätkö mitä sinä
puhut?»
»Kyllä minä tiedän», sanoi Janne ja nyökkäsi vahvistukseksi päätään
papille. »Kuulinhan minä koko ajan, että hän oli eteisessä. Minä
pyysin häntä astumaan sisään, mutta hän ei tahtonut tulla, vaan läksi
matkoihinsa heti lähetettyään terveiset vävylleen. 'Sano hänelle',
sanoi hän, 'etten minä tahdo hänelle mitään pahaa, vaikka hän antoi
minun maata lumessa surkeassa tilassani eikä tullut ajoissa apuun!
Mutta neljäs käsky on ankara käsky. Tervehdi häntä ja sano, että
parasta olisi, jos hän katuisi ja tunnustaisi! Hänellä on katumuksen
aikaa aina juhannuksen jälkeiseen sunnuntaihin asti'.»
Janne puhui niin selvästi ja esitti ihmeelliset terveisensä niin
uskottavasti, että pappi sekä kaikki muutkin hetken aikaa olivat sen
ajatuksen kahleissa, että Fallan Erik todellakin oli seisonut vanhan
kotinsa ovella ja puhunut Jannen kanssa. Ja he käänsivät vaistomaisesti
katseensa Lars Gunnarssoniin nähdäkseen, minkä vaikutuksen Jannen sanat
olivat tehneet häneen.
Mutta Lars seisoi siinä nauraen. »Minä luulin, että Janne oli
tullut järkiinsä», sanoi hän, »muuten en olisi päästänyt häntä
lukukinkereille. Pastori on hyvä ja suo tämän häiriön anteeksi. Hulluus
puhkeaa hänessä jälleen ilmi.»
»Niin kai», sanoi pappi helpoituksen tunteella ja pyyhkäisi otsaansa.
Hän oli ollut vähällä uskoa joutuneensa tekemisiin yliluonnollisten
asioiden kanssa. Hyväpä todellakin, ettei tässä ollut kysymystä muusta
kuin hullun miehen päähänpistoista.
»Jannella on kaunaa minua kohtaan», jatkoi Lars selittäen, »ja se
puhkeaa nyt ilmi, kun hän ei voi järjellään sitä hillitä. Täytyyhän
minun tunnustaa, että tarkalleen asiata punniten olen syynä siihen,
että hänen tyttärensä oli pakko lähteä maailmalle rahaa ansaitsemaan.
Sitä Janne ei voi antaa minulle anteeksi.»
Pappia hiukan ihmetytti Larsin kiihkeä ääni. Hän loi siniset silmänsä
tutkivasti häneen. Lars ei voinut kestää hänen katsettaan, vaan kääntyi
poispäin. Hän huomasi tekevänsä siinä tyhmästi ja ponnisti voimiaan
voidakseen katsoa pappia suoraan silmiin, mutta se ei onnistunut
sittenkään, vaan hänen täytyi kiroten kääntyä toisaalle.
»Lars Gunnarsson!» huudahti pappi. »Mikä teitä vaivaa?»
Lars tointui heti. »Enkö voi päästä tuosta hupsusta rauhaan?» sanoi
hän, ikäänkuin hän olisi Jannelle kiroillut. »Tässä pastori ja kaikki
naapurit katselevat minua kuin murhamiestä vain siksi, että hullulla
miehellä on vanhaa vihaa minua vastaan. Sanoinhan minä, että hän tahtoo
vahingoittaa minua tyttärensä tähden. Enhän minä tiennyt, että tyttö
lähtisi pois ja joutuisi onnettomuuteen siksi, että vaadin saatavaani.
Eikö kukaan täällä voisi ottaa Jannea haltuunsa, jotta saisimme jatkaa
hartaushetkeä?»
Pappi pyyhkäisi uudestaan otsaansa. Larsin sanat tekivät pahan
vaikutuksen häneen, mutta eihän hän voinut puhua hänelle ankaria
sanoja, kun ei tiennyt mitään. Hän etsi katseillaan vanhaa emäntää,
mutta tämä oli hiipinyt pois. Sitten hän silmäsi — tutkivasti
seurakuntalaisiaan, mutta hän ei saanut siitäkään taholta mitään
johdatusta. Hän oli varma siitä, että joka ainoa tiesi, oliko
Lars rikollinen vai ei, mutta kun pappi kääntyi heidän puoleensa,
sulkeutuivat heidän kasvonsa, niin etteivät ne ilmaisseet yhtään
mitään. Katrina oli astunut esille ja tarttunut Jannea käsivarteen
kiinni. He olivat menossa ovelle, eikä pappi tahtonut ruveta
mielenvikaista kuulustelemaan.
»Tältä päivältä saa nyt riittää», sanoi pappi hiljaa. »Pitäkäämme vain
loppurukous.»
Hän rukoili lyhyen rukouksen ja sitten veisattiin virsi. Sen jälkeen
kaikki vieraat poistuivat.
Pappi läksi viimeisenä. Saattaessaan häntä käänsi Lars ehdoin tahdoin
keskustelun äskeiseen tapahtumaan. »Huomasiko pastori, että minun piti
varoa itseäni juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina?» sanoi hän. »Siitä
käy selville, että Janne ajattelee tyttöä. Juuri juhannuksen jälkeisenä
sunnuntaina viime vuonna minä kävin Jannen luona puhumassa hänen
tuvastaan.»
Pappia alkoi yhä enemmän kauhistuttaa, kun hän kuuli kaikki nämä
selitykset. Äkkiä hän laski kätensä Lars Gunnarssonin olalle ja koetti
katsoa häntä silmiin.
»Lars Gunnarsson!» sanoi hän lämpimällä ja kehottavalla äänellä.
»Minä en ole mikään tuomari. Mutta muistakaa, jos teillä on jotain
omallatunnollanne, niin voitte tulla minun luokseni! Minä odotan
teitä, Lars Gunnarsson, joka päivä. Älkää jättäkö tuloanne vain liian
myöhäiseen!»