Jo paljoa aikaisemmin kuin Lars Gunnarsson oli joutunut naimisiin
Fallan Annan kanssa, oli hän kerran sattumalta ollut huutokaupassa
läsnä.
Huutokauppaa pidettiin erään köyhän miehen talossa ja varmaankaan
heillä ei ollut mitään hyvää tarjottavana asiakkaille, sillä kauppa
kävi aivan surkean huonosti. Heillä oli ollut syytä toivoa parempaa
tulosta, sillä Kisterudin Jöns oli huutajana, ja hän oli sellainen
hauskaheikki, että ihmiset menivät useinkin huutokauppaan vain
saadakseen kuulla hänen juttujaan. Mutta vaikka Jöns laski tavallisia
sukkeluuksiaan, niin ei hän sittenkään tällä kertaa saanut vauhtia
kaupantekoon. Lopulta hän ei keksinyt muuta keinoa kuin laskea syrjään
vasaransa ja sanoa, että hänen äänensä oli niin sortunut, ettei hän
jaksanut enää huutaa sen kauemmin.
»Valtiopäivämies saa panna jonkun muun huutamaan», sanoi hän Karl
Karlssonille, joka oli huutokaupanpitäjänä. »Minä olen huutanut ääneni
niin sorruksiin näiden kivinaamojen vuoksi, jotka seisovat tässä
ympärilläni, että saan lähteä kotiin ja istua tuppisuuna viikkokausia,
ennenkuin ääneni taas selvenee.»
Vakava asia tosiaankin, jos valtiopäivämies jäisi ilman huutajaa,
kun suurin osa tavaroita oli vielä myömättä, ja siksi hän koetti yhä
uudestaan kehottaa Kisterudin Jönsiä jatkamaan, mutta olihan aivan
luonnollista, ettei hän voinut antaa myöten. Hän ei tahtonut huonoilla
huutokaupoilla pilata hyvää mainettaan, ja äkkiä hänen äänensä sortui
siinä määrin, ettei hän voinut edes kuiskaamalla puhua. Hän vain kähisi.
»Niin, ehkäpä joku muu osaisi huutaa sillä välin kun Jöns hiukan
levähtää?» sanoi silloin valtiopäivämies.
Hän katseli juuri ympärilleen epäillen tokko hän voisi löytää auttajaa,
kun Lars Gunnarsson samassa astui hänen luokseen ja sanoi olevansa
halukas koettamaan. Lars näytti siihen aikaan niin nuorelta, että
Karl Karlsson vain nauroi hänelle ja sanoi, ettei hänellä ollut
apua ripillekäymättömistä pojista. Mutta Lars Gunnarsson vastasi
palvelleensa jo sotamiehenäkin ja pyysi niin kiihkeästi saada heiluttaa
vasaraa, että valtiopäivämies suostui vihdoin. »No, annetaan sinun
vähän aikaa yrittää», sanoi hän. »Huonommin ei juuri voi käydä kuin
tähänkään asti.»
Lars nousi Kisterudin Jönsin paikalle, otti vanhan voipytyn käteensä
tarjotakseen sitä kaupaksi, mutta malttoikin mielensä ja sen sijaan
alkoi sitä tarkastaa. Hän käänsi sen ylös-alaisin, naputti sekä pohjaa
että sivuja, näytti ihmettelevän, kun ei keksinyt siinä ainoatakaan
vikaa, ja tarjosi sitä sitten kaupaksi surkealla äänellä, ikäänkuin hän
olisi ollut kovin pahoillaan, kun oli pakko myödä tällainen kalleus.
Omasta puolestaan hän toivoi, ettei kukaan siitä tarjoaisi mitään. Hän
arveli edullisimmaksi omistajalle, ettei kukaan ymmärtäisi sen arvoa,
sillä silloin tämä saisi pitää sen omanaan.
Kun nyt toinen toisensa jälkeen teki tarjouksiaan, saattoi selvästi
huomata, miten pahoillaan Lars siitä oli. Kävihän se vielä laatuun niin
kauan kuin tarjoukset olivat niin alhaisia, ettei hänen tarvinnut ottaa
niitä varteen, mutta kun ne nousivat nousemistaan, vääntyivät hänen
kasvonsa surusta. Suuri oli uhraus hänen puoleltaan, kun hän vihdoin
iski vasaransa pöytään, ja vanha hapan voipytty oli myöty.
Sen jälkeen seurasi ämpärien, korvojen ja sammioiden vuoro. Lars
Gunnarsson oli jokseenkin myöntyväinen, kun vanhemmista astioista oli
kysymys, ja möi ne osoittamatta suurempaa surua. Mutta uudempia hän
töin tuskin tahtoi tarjota kaupaksi. »Ne ovat liian hyviä», sanoi hän
omistajalle. »Ne ovat niin vähän käytettyjä, että voisitte myödä ne
uusina markkinoilla.»
Ostajat eivät ymmärtäneet itsekään mistä se johtui, mutta he
alkoivat kohottaa hintoja yhä enemmän. Lars Gunnarsson näytti niin
huolestuneelta joka kerta, kun uusi tarjous tehtiin, etteivät he
ainakaan hänen mielikseen huutaneet. Mutta jollakin tavalla heille
oli selvinnyt, että nuo tavarat, joita he huusivat, todellakin olivat
arvokkaita. He tulivat ajatelleeksi, että moni tavara oli heille tuiki
tarpeellinen kotona. Nyt oli oikea tilaisuus kaupan tekoon, nyt he
eivät ostaneet vain huvin vuoksi, niinkuin Kisterudin Jönsin ollessa
huutajana.
Tuon mestarikokeen jälkeen Lars Gunnarssonia käytettiin alituisesti
huutajana. Yhtä hauskaa huutokaupoissa ei enää ollut sen jälkeen kun
hän oli ruvennut heiluttamaan vasaraa, mutta ei kukaan voinut niin
hyvin herättää ihmisissä halua omistaa kaikenlaista vanhaa roskaa eikä
kukaan osannut yllyttää ukkoja kilpaa huutamaan sellaisia tavaroita,
joita he eivät vähääkään tarvinneet, ainoastaan saadakseen näyttää
mihin heidän varansa riittivät.
Lars Gunnarssonilla olikin tapana myödä kaikki puhtaaksi niissä
huutokaupoissa, joissa hän oli toimihenkilönä. Yhden ainoan kerran
hänen oli käydä huonosti, nimittäin Storstugan Sven Österbergin pesän
huutokaupassa Bergvikissä. Siinä oli erinomaista tavaraa kaupan, paljon
väkeäkin oli saapunut paikalle, ja vaikka olikin jo myöhäinen syksy,
niin oli ilma siksi kaunis, että huutokauppaa voitiin pitää taivasalla,
mutta kaupanteko ei sittenkään tahtonut luonnistua. Lars ei voinut
saada väkeä innostumaan eikä kohottamaan tarjouksia. Näyttipä siltä
kuin hänen ei kävisi sen paremmin kuin Kisterudin Jönsin sinä päivänä,
jolloin Lars oli saanut ottaa haltuunsa vasaran hänen asemestaan.
Mutta Lars Gunnarssonin ei tehnyt mieli jättää virkaansa toiselle, vaan
sen sijaan hän koetti ottaa selkoa siitä, minkä vuoksi ihmiset olivat
niin hajamielisiä, etteivät halunneet tehdä kauppaa. Eikä kestänytkään
kauan, ennenkuin hän pääsi syyn perille.
Lars oli asettunut seisomaan pöydälle, jotta kaikki voisivat nähdä
mitä hänellä oli tarjona, ja siitä paikaltaan hänen ei ollut vaikea
huomata, että vastikään valtaistuimelleen noussut keisari, joka asui
pienessä mökissään Fallan naapurina ja kaiken ikänsä oli käynyt siellä
päivätöissä, kierteli väkijoukossa. Lars näki hänen armollisesti
hymyillen tervehtivän oikealle ja vasemmalle ja näyttävän kaikille
komeaa keppiään ja tähtiään. Suuri liuta lapsia ja nuorta väkeä seurasi
hänen kintereillään minne ikänä hän meni, eivätkä vanhemmatkaan ihmiset
pitäneet itseään liika hyvinä vaihtaakseen pari sanaa hänen kanssaan.
Kummako se, vaikka huutokauppa kävikin huonosti, kun sellainen suurmies
oli läsnä, joka veti kaikkien huomion puoleensa.
Lars ei heti keskeyttänyt huutokauppaa. Hän seurasi vain silmillään
Skrolyckan Jannea, kunnes tämä oli ennättänyt tunkeutua aivan
ensimäiseen riviin, huutokaupanpitäjän eteen. Turhaa oli pelätä, että
Portugallian Johannes jäisi syrjäiseen paikkaan. Hän tervehti kädestä
kaikkia tuttaviaan ja lausui heille pari ystävällistä sanaa, mutta
samalla hän tunkeutui heidän ohitseen, niin että hän hetken kuluttua
seisoi aivan piirin keskellä.
Samassa kun hän oli ennättänyt niin pitkälle, hypähti Lars Gunnarsson
alas pöydältä, hyökkäsi suoraan hänen kimppuunsa, riisti nahkahatun
ja keisarikepin hänen kädestään ja seisoi taas saaliineen pöydällä
ennenkuin Janne oli ennättänyt tehdä vähintäkään vastarintaa.
Janne huusi ääneensä ja tahtoi nousta pöydälle anastaakseen takaisin
ryöstetyt aarteensa, mutta Lars uhkasi häntä kepillä, niin että
hänen täytyi vetäytyä kauemmaksi. Samalla kuului paheksumisen ja
vastenmielisyyden murinaa väkijoukosta, mutta Lars ei siitä pelästynyt.
»Käsitän hyvinkin, että te ihmettelette minun käytöstäni», huusi hän
vahvalla huutokauppaäänellään, joka kajahti yli koko pihan. »Mutta tämä
lakki ja keppi kuuluvat Fallan kartanoon. Minun appiukkoni, Erik Ersa,
omisti ne, ja hän peri ne vanhalta isännältä, joka hoiti taloa ennen
häntä. Näitä tavaroita on kotona aina pidetty suuressa kunniassa, enkä
minä voi sitä sietää, että hullu mies saa niitä käyttää. En voi sanoa,
miten ne ovat joutuneet hänen haltuunsa, mutta sen tiedän, ettei hän
saa kopeilla enää tavaroilla, jotka ovat meidän omamme.»
Janne oli nopeasti rauhoittunut, ja Larsin pitäessä puhettaan seisoi
hän kädet ristissä rinnalla ja kasvoillaan välinpitämätön ilme,
ikäänkuin hän ei vähääkään olisi välittänyt Larsin puheista. Niin pian
kuin Lars vaikeni, kääntyi Janne läsnäolevien puoleen tehden arvokkaan
liikkeen kädellään.
»Nyt, hyvät hoviherrat», sanoi hän, »nyt te saatte luvan hankkia minun
omaisuuteni takaisin.»
Mutta ei ainoakaan liikahtanut auttaakseen häntä. Useat joukosta vain
nauroivat. Kaikki pitivät nyt Larsin puolta.
Yksi ainoa näytti säälivän Jannea. Hän kuuli erään naisen joukon
keskeltä huutavan huutokaupanpitäjälle: »Antakaa hänen pitää
keisarikoreutensa, Lars! Ettehän te itse voi kuitenkaan käyttää tuota
keppiä eikä hattua.»
»Minä annan hänelle jonkun omista lakeistani heti kun pääsen kotiin,»
sanoi Lars, »mutta näitä perintökaluja, sen minä sanon, hän ei enää saa
käyttää eikä saattaa niitä pilkan esineeksi.»
Näitä sanoja säesti väkijoukon äänekäs nauru, ja Janne tuli siitä niin
ymmälle, että hän jäi liikkumatta seisomaan paikalleen ja katseli
vain ympärilleen. Hän kääntyi toisesta toiseen eikä voinut tointua
hämmästyksestään. Hyvät ihmiset! Eikö ainoakaan kaikista niistä, jotka
ovat kunnioittaneet ja juhlineet häntä, tahtonut auttaa häntä hädän
hetkenä? Kaikki seisoivat liikkumattomina. Janne huomasi, ettei hän
merkinnyt heille mitään eikä kukaan tahtonut mitään hänen hyväkseen
tehdä. Hän kävi niin pelokkaaksi, että koko hänen keisariarvokkuutensa
karisi hänestä, ja hän näytti aivan lapselta, joka on purskahtaa itkuun
siksi, että hän on kadottanut leikkikalunsa.
Lars Gunnarsson kääntyi suuren tavarapinon puoleen, joka oli hänen
vieressähän, ja alotti myönnin uudestaan. Silloin Janne yritti tulla
toimeen omin voimin. Valittaen ja ruikuttaen hän lähestyi pöytää, jolla
Lars seisoi, ja päästyään sen ääreen hän kumartui nopeasti maahan ja
koetti kaataa sen kumoon.
Mutta Lars ei antanut yllättää itseään. Hän heilautti keisarikeppiä
ja iski niin kovasti Jannea selkään, että tämän oli pakko vetäytyä
kauemmaksi.
»Kuulehan», sanoi Lars, »nämä tavarat minä pidän nyt itse. Minun
mielestäni sinä olet jo hukannut kylliksi aikaa tähän keisariuteesi.
Nyt voit mennä kotiin ja ruveta taas ojaa kaivamaan. Sellaisilla kuin
sinulla ei ole mitään tekemistä huutokaupoissa.»
Eipä näyttänyt siltä, että Janne olisi aikonut totella, mutta
silloin Lars heilautti jälleen keppiään. Eikä muuta tarvittu, jotta
Portugallian keisari kääntäisi selkänsä ja lähtisi pakoon.
Ei kukaan liikahtanut seuratakseen ja lohduttaakseen häntä, ei
kukaan kutsunut häntä takaisin. Niin, useimmat eivät malttaneet olla
nauramatta, kun he näkivät, miten surkeasti ja kunniattomalla tavalla
koko hänen suuruutensa katosi.
Mutta sekään ei ollut Lars Gunnarssonin mieleen. Hän tahtoi, että hänen
huutokaupoissaan olisi yhtä juhlallista kuin kirkossa.
»Minun luullakseni on parempi puhua vakavasti Jannelle kuin nauraa
hänelle», sanoi hän. »Monet yhtyvät hänen hullutuksiinsa, vieläpä
nimittävät häntä keisariksikin, mutta siinä he eivät tee oikein.
Parempi on koettaa saada häntä käsittämään mikä hän on, vaikkei se
olisikaan mieluista. Minä olen ollut hänen isäntänsä siksi kauan, että
minun velvollisuuteni on kehoittaa häntä taas työtä tekemään. Muuten
hän hyvinkin pian joutuu pitäjän rasitukseksi.»
Sen jälkeen Lars piti oikein komeat huutokaupat, ja hinnat kohosivat
korkealle. Eikä hänen tyytyväisyytensä siitä vähentynyt, kun hän kotiin
palattuaan seuraavana päivänä sai kuulla, että Skrolyckan Janne oli
taaskin pukenut ylleen työvaatteensa ja alkanut ojittaa kesantoa.
»Ei puhuta enää koskaan hänen hulluudestaan», sanoi Lars Gunnarsson,
»niin ehkäpä hänen järkensä palaa jälleen. Se ei koskaan ole ollut niin
suuri, ettei hän sitä sellaisenaan olisi tarvinnut.»