Toisena talvena, Skrolyckan pikku tytön ollessa poissa kotoaan, oli
hirveän kylmä tammikuun loppupuolella. Pakkanen oli niin kova, että
Askedalissa oli pakko lapioida lunta pienten mökkien ympärille, jotta
lämpö pysyisi sisällä, ja lehmät olivat joka yö peitettävät oljilla,
jotta ne eivät paleltuisi kuoliaaksi.
Oli niin kylmä, että leipä jäätyi ja juusto jäätyi, niin, yksinpä
voikin muuttui jääkimpaleeksi. Kun pakkanen oli kaikkein kovimmillaan,
niin tuntui siltä, kuin ei tulikaan olisi enää kyennyt pysymään niin
lämpimänä kuin muulloin. Vaikka olisi virittänyt takkaan miten suuren
tulen tahansa, niin ei lämpö ottanut sittenkään levitäkseen lieden
reunaa edemmäksi.
Eräänä päivänä, jolloin oli vielä tavallista kylmempi, ei Janne
mennyt työhön, vaan istui sisällä ja auttoi Katrinaa tulen vireillä
pitämisessä. Ei hän eikä liioin vaimokaan ollut uskaltanut pistäytyä
ovesta ulos aamusta saakka, ja mitä kauemmin he istuivat sisällä, sitä
enemmän heitä paleli. Kun ilta alkoi hämärtää noin viiden tienoissa,
arveli Katrina, että he kernaasti voisivat laskeutua levolle. Siitä ei
ollut mitään hyötyä, että he edelleen istuivat ylhäällä kiusaantumassa.
Janne oli useamman kerran iltapuolen kuluessa astunut ikkunan ääreen
ja kurkistanut ulos ruudun nurkasta, joka pysyi yhä kirkkaana, vaikka
lasit muuten ylt'yleensä olivatkin paksujen lumikukkasten peitossa,
ja nytkin hän läksi sinne. »Sinä voit kernaasti panna maata, Katrina
hyvä», sanoi hän seisoessaan siinä ja katsellessaan ulos, »mutta minun
täytyy vielä hetken aikaa olla jalkeilla.»
»Kyllä kai!» sanoi Katrina. »Mitä tehtävää sinulla voi olla? Miksikä
sinä et voisi panna maata yhtä hyvin kuin minäkin?»
Janne ei vastannut suoraan kysymykseen. »Ihmeellistä, etten ole vielä
nähnyt Agrippa Prästbergin kulkevan tästä ohi», sanoi hän.
»Häntäkö sinä odotat?» sanoi Katrina. »Eipä hän juuri ole kohdellut
sinua sellaisella tavalla, että sinun kannattaisi hänen tähtensä valvoa
ja palella.»
Janne teki torjuvan liikkeen kädellään. Tämä oli ainoa kaikista
hänen keisariaikanaan omistamistaan tavoista, joista hän ei vielä
kokonaan ollut luopunut. Eihän siitä ollut puhettakaan, että Prästberg
olisi tullut heille, mutta Janne oli kuullut, että eräs Askedalin
kalastajista oli kutsunut hänet juominkeihin, ja hän ihmetteli vain,
ettei hän vielä ollut nähnyt hänen kulkevan tästä ohitse.
»Kai hän on ollut siksi viisas, että on pysytellyt kotona», sanoi
Katrina.
Kylmä yhä yltyi, mitä pitemmälle ilta kului. Nurkissa paukkui,
ikäänkuin pakkanen olisi kolkuttanut ovelle ja pyytänyt päästä sisään.
Kaikki pensaat ja puut olivat niin paksujen lumi- ja huurreturkkien
peitossa, että ne näyttivät aivan muodottomilta, mutta niiden oli
kai pakko, samoinkuin kaikkien muidenkin, pukea ylleen mitä ikänä
saattoivat irti saada, varjellakseen itseään pakkasta vastaan.
Hetken kuluttua Katrina uudisti jälleen ehdotuksensa. »Näenhän kyllä,
ettei kello ole enempää kuin puoli kuusi», sanoi hän, »mutta minä panen
sittenkin puuropadan tulelle ja laitan illallisen kuntoon. Sitten voit
panna maata tai istua ylhäällä ja odottaa Prästbergiä, miten vain itse
haluat.»
Janne ei ollut väistynyt ikkunan luota koko aikana. »Minusta tuntuu
aivan mahdottomalta, että hän olisi voinut minun huomaamattani päästä
tästä ohi», sanoi hän.
»Sinulle pitäisi kai olla yhdentekevää, tuleeko sellainen mies vai ei»,
sanoi Katrina terävällä äänellä, sillä nyt hän ei jaksanut enää kuulla
puhuttavan tuosta vanhasta maankiertäjästä.
Janne veti syvältä henkeään. Katrina ei aavistanut, miten oikeassa
hän oli. Janne ei välittänyt siitä vähääkään, kulkiko vanha Greppa
tästä ohi vai ei. Se oli vain veruke, jonka nojalla hän saattoi seisoa
ikkunassa.
Ei minkäänlaista merkkiä eikä sanaa hän ollut saanut suurelta
keisarinnalta, Skrolyckan pikku tytöltä, aina siitä päivästä
saakka, jolloin Lars Gunnarsson oli riistänyt häneltä kaiken vallan
ja ihanuuden. Janne tiesi, ettei se ollut voinut tapahtua hänen
tietämättänsä, ja siitä hän, Janne, saattoi päättää, että hän oli
jollakin tavalla pahoittanut hänen mieltään. Mutta mitä hän oli tehnyt,
sitä hänen oli mahdoton selittää. Hän tuumi sitä pitkinä talvi-iltoina,
hän tuumi sitä pitkinä, pimeinä aamuina puidessaan riihtä Fallassa, hän
ajatteli sitä lyhyen päivän kuluessa ajaessaan halkoja korpimetsästä.
Jannen oli mahdotonta uskoa, että hän olisi pannut hänen keisariuttaan
pahakseen. Kaikkihan oli käynyt niin onnellisesti ja hyvin kolme
kokonaista kuukautta. Hän ei ollut koskaan voinut uneksiakaan, että
hän, köyhä mies, saisi kokea mitään sellaista, kuin tuo aika oli ollut,
eikä Klara Gulla mitenkään voinut olla sitä vastaan.
Ei, Janne oli varmaan sanonut tai tehnyt jotain, joka oli herättänyt
Klara Gullan tyytymättömyyttä. Siksi rangaistus oli kohdannut häntä.
Mutta ei suinkaan Klara Gulla voinut olla niin pitkävihainen, ettei
hän koskaan antaisi hänelle anteeksi? Jospa hän vain olisi tahtonut
sanoa hänelle, mistä hän oli sydäntynyt! Mitä ikänä Janne voisi tehdä
lepyttääkseen häntä, sen hän kernaasti valittamatta tekisi. Näkihän
Klara Gulla, että hän oli ottanut ylleen työvaatteensa ja mennyt
päivätöihin niin pian kuin hän oli ilmoittanut hänelle haluavansa sitä.
Janne ei tahtonut ilmaista mielentilaansa Katrinalle eikä liioin
nuotankutojallekaan. Hän tahtoi olla kärsivällinen ja odottaa, kunnes
saisi varman merkin Klara Gullalta. Monta kertaa hänestä tuntuikin
siltä, kuin se olisi ollut niin lähellä, ettei olisi tarvinnut muuta
kuin ojentaa kätensä ulottuakseen siihen.
Juuri tänään, istuessaan koko ajan sisällä, Janne oli tuntenut aivan
selvästi, että tietoja oli Klara Gullasta tulossa. Ja näitä hän nyt
väijyi tuon pienen kirkkaan ruudun takana. Hän tunsi myöskin, että
jolleivät ne nyt pian saapuisi, niin ei hän enää jaksaisi elää.
Nyt oli joka tapauksessa tullut niin pimeä, ettei Janne voinut nähdä
veräjää kauemmaksi, eikä siis tältä päivältä voinut enää mitään
toivoa. Janne ei vastustellutkaan enää makuulle menoa. Katrina pani
puuron kiehumaan, illallinen tuli syödyksi, ja ennenkuin kello oli
neljänneksen yli kuuden olivat he jo levolla.
He nukahtivat myöskin, mutta pitkältä ei unta riittänyt. Töin tuskin
suuri taalalaiskello oli ennättänyt puoli seitsemään, kun Janne hypähti
ylös vuoteesta. Hän kiiruhti lisäämään puita takkaan, sillä tuli ei
ollut vielä aivan sammunut, ja sitten hän alkoi pukea ylleen.
Hän yritti liikkua niin hiljaa kuin suinkin, mutta Katrina heräsi
sittenkin. Hän nousi istualleen vuoteessaan ja kysyi oliko jo aamu.
Ei, aamu ei vielä ollut. Mutta pikku tyttö oli puhunut Jannelle unessa
ja käskenyt hänen heti paikalla mennä metsään.
Nyt Katrina vuorossaan huokaili. Mielenhäiriö oli varmaan puhjennut
jälleen. Hän oli odottanut sitä joka päivä viime aikoina, sillä Janne
oli ollut kovin alakuloinen ja levoton.
Katrina ei yrittänyt pidättää häntä kotona. Sen sijaan hän nousi ylös
ja puki myöskin päälleen.
»Odotahan hiukan!» sanoi hän, kun Janne seisoi valmiina ovella
lähteäkseen ulos. »Jos sinun täytyy mennä yön selkään metsään, niin
tulen minä sinun kerallasi.»
Katrina oli pelännyt, että Janne estelisi, mutta sitä hän ei tehnyt,
vaan odotti ovella kunnes Katrina oli valmis. Hänellä näytti tosin
olevan kovin kiire, mutta samalla hän oli selvempi ja rauhallisempi
kuin päivemmällä.
Olipa tämäkin ilta ulos menoa varten! Pakkanen oli kuin repivistä
ja pistelevistä lasisiruista kokoonkyhätty muuri, joka kynnyksellä
nousi heitä vastaan. Se pisteli ihoa, se oli riistää nenän kasvoista,
se kirveli sormenpäissä, ja varpaat olivat kuin poishakatut; niiden
olemassaoloa ei voinut lainkaan huomata.
Mutta Janne ei päästänyt valituksen ääntä, eikä Katrina liioin. He
astuivat vain edelleen. Janne poikkesi talvitielle, joka johti kukkulan
yli, samalle tielle, jota he eräänä jouluaamuna olivat kulkeneet Klara
Gullan kanssa, jolloin tyttö oli niin pieni, että häntä oli vielä
kannettava.
Taivas oli pilvetön, ja kapea, valkea kuunsirppi loisti lännessä, niin
ettei ollut lainkaan pimeä. Mutta sittenkin oli vaikea pysyä tiellä, se
kun oli lumivalkea. Kerta toisensa jälkeen he joutuivat liian kauaksi
reunalle ja vajosivat syvälle kinokseen.
He ponnistelivat sittenkin eteenpäin aina suuren kiven luo, jonka
jättiläinen kerran oli heittänyt vasten Svartsjön kirkkoa. Janne oli
ennättänyt jo sen ohi, kun Katrina, joka astui jäljessä, päästi huudon.
»Janne!» huusi hän, eikä Janne ollut kuullut hänen puhuvan niin
pelästyneellä äänellä siitä saakka, kun Lars oli käynyt heillä
vaatimassa heidän tupaansa. »Etkö näe, että tuossa istuu joku?»
Janne kääntyi ja palasi Katrinan luo, ja vähälläpä he molemmat olivat
lähteä käpälämäkeen, sillä totta totisesti, siinähän istui kiveen
nojautuneena ja melkein valkean huurteen peittämänä suuri vanha peikko,
jolla oli takkuinen parta ja käyrä, suuri nenä.
Se ei liikahtanut vähääkään, varmaankin se oli niin kangistunut
kylmästä, ettei se ollut voinut paeta maakuoppaansa tai missä se
milloinkin piileskeli.
»Kummallista, että tuollaisia vielä on olemassa!» sanoi Katrina. »Enpä
olisi sitä uskonut, niin paljon kuin olen niistä kuullut puhuttavankin.»
Se, joka ensimäiseksi tointui sen verran, että käsitti mikä otus tuo
oli, ei ollut Katrina, vaan Janne.
»Ei se mikään peikko ole, Katrina», sanoi Janne. »Sehän on Agrippa
Prästberg.»
»Hyvänen aika, mitä sinä sanot?» huudahti Katrina. »Niin, onhan hän sen
näköinen, että helposti hänestä voi erehtyä!»
»Hän on istahtanut tähän ja nukahtanut. Kunpa hän ei olisi kuollut!»
He huusivat ukkoa nimeltä ja pudistelivat häntä, mutta hän istui aivan
hiljaa ja liikkumatta.
»Juokse sinä kotiin kelkkaa hakemaan, jotta saamme hänet pois täältä!»
sanoi Janne. »Minä jään hänen luokseen ja hieron häntä lumella, kunnes
hän herää.»
»Kunhan et sinäkin paleltuisi!» sanoi Katrina.
»Katrina rakas», sanoi silloin Janne, »minun ei ole moneen vuoteen
ollut niin lämmin kuin tänä iltana. Minä olen niin onnellinen pikku
tytön vuoksi. Eikö se ollut kaunista, että hän lähetti meidät
pelastamaan sitä, joka on levittänyt niin paljon valheita hänestä?»
* * * * *
Pari viikkoa myöhemmin, juuri kun Janne oli menossa kotiin työstään,
kohtasi hän Agrippa Prästbergin.
»Nyt minä olen terve kuin pukki», sanoi Greppa, »mutta jollet
te sinä ja Katrina olisi auttaneet minua, niin ei ymmärtääkseni
Johan Utter Agrippa Prästbergistä näihin aikoihin olisi paljoakaan
jäljellä, ja siksi olen tuuminut, että tahtoisin tehdä teille jonkun
vastapalveluksen.»
»Sitä teidän ei yhtään tarvitse ajatella, Agrippa hyvä», sanoi Janne ja
teki valtavan liikkeen kädellään.
»Maltahan, niin saat kuulla!» sanoi Prästberg. »Kun minä sanon, että
aion tehdä teille vastapalveluksen, niin se ei ole vain turhaa suun
pieksemistä, vaan täyttä totta. Ja nyt se onkin jo tehty. Minä tapasin
tässä vastikään sen kauppiaan, joka antoi teidän tytöllenne punaisen
leninkikankaan.»
»Kenenkä?» kysyi Janne ja hän kiihottui siinä määrin, että alkoi
läähättää.
»Sen miehen, joka antoi tytölle leningin ja joka sitten oli syynä
siihen, että hänen kävi niin huonosti Tukholmassa. Minä annoin hänelle
ensin niin lujasti selkään teidän puolestanne, kuin vain hän saattoi
sietää, ja sitten sanoin hänelle, että jos hän milloin vielä näyttää
naamaansa tässä pitäjässä, niin saa hän yhtä paljon lisää.»
Janne ei ollut uskoa korviaan.
»Mutta mitä hän sanoi? Ettekö te tiedustellut häneltä Klara Gullaa?
Eikö hän tuonut terveisiä?»
»Mitäpä hän olisi voinut sanoa! Hän otti vastaan selkäsaunan ja oli
vaiti. Ja nyt minä olen tehnyt teille vastapalveluksen, ja me olemme
kuitit. Johan Utter Agrippa Prästberg ei tahdo olla kellekään velassa.»
Hän marssi eteenpäin, mutta Janne jäi tielle seisomaan ja valitti
ääneensä. Pikku tyttö, pikku tyttö! Hän oli tahtonut lähettää hänelle
sanaa. Kauppiaalla oli varmaankin terveisiä häneltä. Mutta nyt Janne ei
saanut, mitään tietää. Mies oli ajettu pois. Janne väänteli käsiään.
Hän ei itkenyt, mutta hän tunsi kipua koko ruumiissaan, kovempaa kuin
jos hän olisi ollut sairas.
Nyt hän ymmärsi Klara Gullan tarkoittaneen, että Prästberg, joka aina
oli liikkuvalla jalalla, ottaisi vastaan kauppiaan terveiset ja veisi
ne Jannelle. Mutta Prästbergin laita oli aivan sama kuin peikkojenkin,
yhdentekevää aikoivatko he auttaa tai vahingoittaa, onnettomuutta he
sittenkin vain saivat aikaan.