Kun insinööri Boraeus, Borgin kartanon isäntä, joka päivä käväisi
laivasillalla, ei hän tietenkään voinut olla kiinnittämättä huomiota
siihen ihmisjoukkoon, joka alituisesti pyöri Skrolyckan pikku ukon
ympärillä. Ukon ei tarvinnut enää istua yksin ja haihduttaa ikäväänsä
hiljaisilla unelmilla, niinkuin hänen oli ollut pakko tehdä edellisenä
kesänä. Sen sijaan kaikki ne, jotka odottivat laivaa, tulivat nyt hänen
luokseen saadakseen kuulla kerrottavan keisarinnan kotiintulosta,
varsinkin hänen maihinnousustaan täällä Borgin kartanon laiturilla.
Joka kerta insinööri Boraeuksen kulkiessa ohitse hän kuuli puhuttavan
kultatähdestä, joka kimaltelisi keisarinnan päässä, ja kultakukkasista,
jotka puhkeaisivat kaikkiin puihin ja pensaisiin niin pian kun hän
laskisi jalkansa rannalle.
Lokakuun loppupuolella, noin kolme kuukautta sen jälkeen kun Skrolyckan
Janne juuri tällä Borgin kartanon laiturilla ilmoitti suuren uutisen
Klara Gullan korotuksesta, näki insinööri eräänä aamupäivänä tavattoman
suuren ihmisjoukon hänen ympärillään. Insinööri oli aikonut vain
päätään nyökäten astua ohitse, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, mutta
hän muuttikin mielensä ja pysähtyi ottaakseen selkoa siitä, mitä täällä
oli tekeillä.
Ensi silmäyksellä hän ei voinut huomata mitään erikoista. Janne
istui odotuskivellä, niinkuin hänen tapansa oli, ja hän näytti
hyvin arvokkaalta ja juhlalliselta. Hänen vieressään istui kookas
naishenkilö, joka puhui niin nopeasti ja innokkaasti, että sanat
ikäänkuin pursuivat hänen suustaan. Hän pudisti päätään, siristi
silmiään ja kumarsi vartaloaan hitaasti eteenpäin, niin että kasvot
koskettivat melkein maata hänen saatuaan sanottavansa sanotuksi.
Insinööri Boraeus tunsi tietysti heti Hullu-Ingeborgin, mutta aluksi
hänen oli aivan mahdotonta ymmärtää, mitä tämä sanoi. Hänen täytyi
kysyä eräältä läsnäolevalta, mistä oikeastaan oli kysymys.
»Hullu-Ingeborg pyytää saada seurata keisarinnan mukana Portugalliaan,
kun tämä palaa sinne takaisin», selitti mies. »Hullu-Ingeborg on
puhunut siitä Jannelle jo hyvän aikaa, mutta Janne ei tahdo suostua.»
Nyt ei insinöörin ollut enää vaikea seurata keskustelua. Mutta se ei
tuottanut hänelle hyvää mieltä. Ryppy kulmakarvojen välissä syveni ja
alkoi punoittaa hänen tarkasti kuunnellessansa.
Tuossa oli ainoa ihminen, joka paitsi Jannea itseään uskoi Portugallian
ihanuuteen, eikä hänelle sittenkään annettu lupaa matkustaa sinne! Tuo
vanha raukka tiesi, ettei siinä maassa ollut nälkää eikä köyhyyttä, ei
raakoja ihmisiä, jotka pilkkasivat onnetonta, ei lapsia, jotka ajoivat
yksinäisiä, avuttomia maankiertäjiä pitkät matkat takaa ja heittelivät
heitä kivillä. Siellä vallitsi ikuinen rauha ja hyvät vuodet, ja sinne
hän halusi päästä elämänsä kurjuutta pakoon. Hän pyysi ja itki, hän
käytti koko suostuttamiskykyään, mutta hän sai vain jyrkän kiellon
vastaansa.
Ja tuo toinen, joka oli kuuro kaikille hänen rukouksilleen,
oli ikävöinyt ja surrut koko tämän viime vuoden! Ehkäpä hän ei
olisi vastannut kieltävästi muutamia kuukausia sitten, jolloin
hänen sydämensä oli vielä lämpimästi sykkinyt, mutta nyt varmaan
myötäkäyminen oli kokonaan sen kivettänyt.
Yksinpä hänen ulkomuotonsakin ilmaisi suurta muutosta. Hänen poskensa
olivat pyöristyneet, leuka tullut kaksinkertaiseksi, ja tiheä, tumma
sänki peitti ylähuulen. Silmät olivat hiukan ulonneet kuopistaan, ja
katse muuttunut jäykäksi ja tuijottavaksi. Niin, insinöörin mielestä
nenäkin oli kohonnut ja suurennut ja saanut jalomman muodon. Tukka
näytti kokonaan lähteneen, ei ainoatakaan haiventa pistänyt nahkahatun
alta esiin.
Insinööri oli pitänyt häntä silmällä siitä saakka, kun he ensi kerran
olivat puhelleet yhdessä viime kesänä. Miehen suuri ikävä ja kaipuu ei
enää pahoittanut häntä laiturille. Hän tuskin vilkaisikaan laivaan. Hän
tuli sinne vain tapaamaan ihmisiä, jotka nimittivät häntä keisariksi ja
tahtoivat kuulla hänen laulujaan ja mielikuvittelujaan.
Mutta maksoiko todellakin vaivaa tuollaisesta harmitella? Mieshän oli
mielipuoli.
Mutta ehkäpä hulluuden ei olisi koskaan tarvinnut niin syvälle
juurtua, kuin se nyt oli tehnyt? Insinöörin mieleen juolahti, että
ehkäpä hän olisi ollut pelastettavissa, jos hänet heti voimakkaasti ja
armottomasti olisi syösty alas keisarinistuimeltaan.
Hän katsoi vielä kerran tutkivasti Skrolyckan Janneen. Janne näytti
armollisesti valittavan asiaa, mutta pysyi yhtä jyrkästi kiellossansa.
Tuossa hienossa Portugallian maassa oli varmaan vain prinssejä ja
kenraaleja, vain koreapukuisia ihmisiä. Miltä Hullu-Ingeborg olisi
näyttänyt siellä pumpuliliinassaan ja kotikutoisessa nutussaan. Mutta,
hyvä Jumala! Insinöörin mielestä todellakin —
Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut itse läksyttää Jannea, mutta
sitten hän kohauttikin vain olkapäitään. Eihän hän ollut oikea mies
sitä tekemään, hän olisi vain pahentanut asiaa.
Hän poistui ääneti ihmisjoukosta ja astui alas laiturille juuri kun
laiva pilkisti esiin lähimmän niemen takaa.