Eihän tosin Skrolyckan Janne Andersson ollut saanut mitään sanaa eikä
häntä oltu käsketty Lobyhyn Björn Hindrikssonin hautajaisiin, mutta
vainajan omaiset eivät voineet myöskään tietää, tahtoiko hän pitää
heitä enää sukulaisinaan sen jälkeen kun hän oli kohonnut nykyiseen
suureen kunniaansa ja ihanuuteensa.
Ehkäpä he arvelivat myöskin, että sekä ruuan että kaiken muun
puolesta koituisi paljon vaikeuksia, jos hän saapuisi hautajaisiin.
Björn Hindrikssonin läheisimmät sukulaiset tahtoivat tietenkin ajaa
eellimmäisinä saatossa, mutta oikeudenmukaisesti siinä olisikin pitänyt
valmistaa tilaa hänelle, joka oli keisari.
Eiväthän he voineet tietää sitä, ettei Janne koskaan pannut huomiota
mihinkään sellaiseen, mikä toisten mielestä oli tärkeätä. Olihan hän
sittenkin se mikä hän oli. Hänen mieleensä ei koskaan edes juolahtanut,
että hän olisi tahtonut asettua niiden paikalle, jotka kesteissä
kernaasti istuivat ensimäisinä.
Välttääkseen kaikkea ikävyyttä hän ei siis mennyt hautajaistaloon
aamupäivällä, ennen ruumissaaton liikkeelle lähtöä, vaan astui suoraan
hautuumaalle. Ja vasta sitten, kun kellot alkoivat soida ja pitkä
saattojoukko järjestyi mäntymäellä, astui hän esiin ja yhtyi muitten
sukulaisten pariin.
Saattajat näyttivät hiukan hämmästyneiltä, kun hän liittyi heidän
joukkoonsa, mutta hän oli jo niin tottunut siihen, että ihmiset
ihmettelivät hänen alentuvaisuuttaan, ettei hän pannut siihen sen
suurempaa huomiota. Varmaankin he olisivat tahtoneet asettaa hänet
kaikkein ensimäiseen riviin, mutta siihen ei ollut enää aikaa, sillä
saattojoukko oli jo lähtenyt liikkeelle hautausmaata kohti.
Kun ruumis oli siunattu ja Janne seurasi hautajaisvieraiden mukana
kirkkoon ja asettui samaan penkkiin heidän kanssaan, näyttivät muut
taaskin hiukan noloilta. Mutta he eivät ennättäneet sanoa mitään
sen johdosta, että hän heidän tähtensä oli siirtynyt alas hienosta
paikastaan lehteriltä. Ei ollut aikaa minkäänlaisiin selityksiin, sillä
alkuvirttä alettiin juuri laulaa.
Jumalanpalveluksen jälkeen, kun kaikki ajopelit, jotka kuuluivat
hautajaissaattoon, ajoivat esille mäntymäelle, kävi Janne istumaan
suuriin laverivaunuihin, joilla ruumis oli tuotu kirkolle. Vaunujen oli
määrä palata tyhjinä kotiin, sen Janne tiesi, siinä hän ei siis vienyt
kenenkään paikkaa. Björn Hindrikssonin vävypoika ja tytär kulkivat pari
kertaa hänen ohitseen ja katselivat häneen. Ehkäpä he olivat huolissaan
siitä, etteivät he voineet tarjota hänelle tilaa eellimäisissä
ajopeleissä, mutta eihän hän tahtonut, että kukaan hänen tähtensä
siirtyisi paikaltansa. Olihan hän sittenkin se, mikä hän oli.
Ajaessaan kirkolta hautajaistaloon ei Janne voinut olla ajattelematta
sitä kertaa, jolloin hän yhdessä pikku Klara Gullan kanssa oli käynyt
rikkaita sukulaisiaan tervehtimässä. Niin, kaikki oli nyt aivan toisin.
Kuka tässä nyt oli arvossapidetty ja mahtava? Kuka tässä kunnioitti
toisia läsnäolollaan?
Sen mukaan kuin vieraat saapuivat hautajaistaloon, saatettiin heidät
suureen arkihuoneeseen, jossa he riisuivat päällysvaatteet yltään.
Sitten naapurin väki, jota oli pyydetty hoitamaan isännyyttä, saapui
paikalle, ja he kutsuivat arvokkaimmat vieraat yläkertaan, jonne
päivällispöytä oli katettu.
Olipa se aika edesvastuullinen toimi, kun vieraista arvokkaimmat
olivat valittavat yläkertaan, sillä näin suurissa hautajaisissa eivät
kaikki voineet mahtua samalla kertaa syömään, vaan oli pakko järjestää
useampia pöytäkuntia. Mutta monet olisivat pitäneet kovin suurena
loukkauksena, jollei heitä olisi päästetty ensimäiseen pöytäkuntaan,
eivätkä he koskaan olisi voineet antaa sellaista anteeksi.
Mitä nyt erittäinkin Janneen tuli, joka oli keisariksi korotettu, niin
olihan hän monessa suhteessa hyvinkin myöntyväinen, mutta täytyipä
hänen sittenkin pitää siitä kiinni, että hän pääsisi mukaan ensimäiseen
pöytäkuntaan. Muutenhan ihmiset voisivat luulla, ettei hän tiennyt,
että hänellä oli oikeus kulkea kaikkien muiden edellä.
Eihän siinä tietenkään mitään hätää ollut, vaikkei häntä kaikkein
ensimäiseksi pyydettykään yläkertaan. Olihan päivän selvää, että hän
saisi syödä samalla kertaa kuin pappi ja herrasväet, niin ettei hänen
siinä suhteessa tarvinnut olla levoton.
Hän istui yksin ja ääneti eräällä penkillä, sillä täällä tietenkään
ei kukaan tahtonut tulla juttelemaan hänen kanssaan keisarinnasta.
Tahtomattaankin hän tunsi mielensä hiukan apeaksi. Hänen lähtiessään
kotoa oli Katrina sanonut hänelle, että hänen olisi parasta pysyä
näistä hautajaisista poissa, sillä talon väki oli niin suurta sukua,
etteivät he kursailleet enemmän keisareita kuin kuninkaitakaan.
Näyttipä melkein siltä, kuin Katrina olisikin ollut oikeassa. Vanhat
talonpojat, jotka maailman luomisesta alkaen olivat asuneet samassa
talossa, pitivät itseään kaikkia korkeita herroja parempina.
Nopeasti ei ensimäistä pöytäkuntaa saatu kokoon. Isäntä ja emäntä
kulkivat kauan paikasta toiseen etsien arvokkaimpia vieraita, mutta
hänen luokseen he eivät tulleet.
Jannen vieressä istui pari naimatonta vaimoihmistä, joilla ei ollut
vähintäkään toivoa päästä nyt jo pöytään, ja siksi he juttelivat
kaikessa rauhassa. He puhuivat siitä, miten hyvä oli sentään, että
Linnart Björnsson, Björn Hindrikssonin poika, oli ennättänyt ajoissa
kotiin voidakseen sopia isänsä kanssa.
Varsinaista riitaa ei ollut heidän välillään ollut, vaan asian laita
oli sellainen, että kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin Linnart oli
parinkymmenen vuoden vanha ja aikoi mennä naimisiin, oli hän kysynyt
ukolta luovuttaisiko tämä talon hänelle vai voisivatko he järjestää
asiat toisin, niin että hän pääsisi omille leiville. Mutta vanha Björn
oli vastustanut kumpaakin ehdotusta. Hän tahtoi, että poika tekisi
edelleen työtä kotona niinkuin tähänkin asti ja ottaisi talon haltuunsa
vasta sitten, kun ukko oli laskenut päänsä lepoon. — »Ei», kerrottiin
pojan silloin sanoneen, »en minä tahdo olla kotona teidän renkinänne,
niin isä kuin te olettekin. Mieluummin lähden maailmalle ja tulen omin
voimin toimeen, sillä minä tahdon olla teidän vertaisenne, muuten
ystävyytemme on lopussa.» — »Voi se siltikin loppua, jos sinä kuljet
omia teitäsi», oli Björn Hindriksson vastannut.
Sitten poika oli lähtenyt suuriin metsiin Duvsjön pohjois- ja
itäpuolelle, asettunut kauaksi salomaille asumaan ja raivannut siellä
itselleen peltoa. Hänen talonsa oli Bron pitäjässä, eikä hän koskaan
näyttäytynyt Svartsjön piirissä. Kolmeenkymmeneen vuoteen vanhemmat
eivät olleet nähneet häntä, mutta viime sunnuntaina hän oli sattunut
tulemaan kotiin juuri kun vanha Björn oli kuolemaisillaan.
Skrolyckan Janne tuli kovin iloiseksi. Nämähän olivat hyviä uutisia.
Viime sunnuntaina, kun Katrina oli tullut kotiin kirkosta ja kertonut,
että Björn Hindriksson oli kuolemaisillaan, oli Janne heti kysellyt
poikaa ja ihmetellyt, olikohan häntä lähetetty hakemaan. Mutta sitä
ei oltu tehty. Katrina oli kuullut, että Björn Hindrikssonin vaimo
oli pyytämällä pyytänyt saada lähettää pojalle sanaa, mutta häntä oli
jyrkästi kielletty. Ukko oli sanonut, että hän tahtoi rauhassa kuolla.
Mutta Janne ei ollut rauhoittunut. Hän ei voinut saada ajatuksistaan
Linnart Björnssonia, joka kulki nyt metsämaillaan aavistamatta mitään.
Ja silloin hän, Janne, oli päättänyt toimia vastoin vanhan Björnin
tahtoa ja viedä sanan pojalle.
Hän ei ollut kuullut lainkaan, miten asia oli päättynyt ennenkuin nyt
hautajaisissa. Hän kuunteli niin kiihkeästi näiden naisten puhetta,
että häneltä unohtui sekä ensimäinen että toinen pöytäkunta.
Niin, kun poika oli tullut kotiin, olivat he lempeästi puhelleet
yhdessä, sekä isä että poika. Ukko oli nauranut katsellessaan pojan
vaatteita. — »Sinä tulet työvaatteissasi», oli hän sanonut. — »Niin,
minun pitäisi kai olla juhlavaatteissa, koska on sunnuntai», oli
Linnart Björnsson vastannut, »mutta nähkääs, tänä kesänä on meidän
paikkakunnallamme ollut kovin runsaasti sadetta. Olin juuri aikonut
korjata hiukan kauraa puolen päivän jälkeen.» — »No, ennätitkö saada
mitään korjuuseen?» kysyi ukko. — »Sain parhaiksi ensimäisen kuorman
täyteen, mutta jätin sen pellolle, kun sanantuoja saapui. Läksin heti
matkaan vaihtamatta edes vaatteita.» — »Kuka sinulle toi sanan?»
kysyi ukko hetken kuluttua. — »Eräs mies, jota en koskaan ennen ole
nähnyt», vastasi poika. »En tullut kysyneeksi kuka hän oli. Hän
näytti kerjäläisukolta.» — »Siitä miehestä sinun on otettava selko ja
kiitettävä häntä minun puolestani», oli vanha Björn hyvin pontevasti
sanonut. »Hänelle sinun tulee osoittaa kunniaa, missä tahansa hänet
tavannetkin. Hän on tahtonut meidän parastamme.»
Noin hyvät ja rehelliset heidän välinsä olivat olleet loppuun saakka.
He olivat niin kovin onnellisia sovinnostaan, että kuolema pikemmin
näytti tuoneen heille iloa kuin surua.
Epämieluisan tunteen valtaamana oli Janne hätkähtänyt, kun hän kuuli
Linnart Björnssonin sanoneen häntä kerjäläisukoksi. Mutta käsittihän
hän sen, että koko juttu riippui vain siitä, ettei hänellä ollut
hattuaan eikä keisarikeppiään mukana salolla.
Siitä Jannen ajatukset siirtyivät jälleen nykyhetken huoliin.
Varmaankin hän oli nyt kyllin kauan odottanut. Nyt heidän olisi pitänyt
jo kutsua hänetkin syömään, jottei hän kokonaan myöhästyisi. Asia ei
mitenkään voinut olla oikealla tolalla.
Hän nousi, astui päättävästi huoneen lattian ja eteisen poikki, nousi
portaita ylös ja avasi yläkerran suuren salin oven.
Hän huomasi heti, että päivällinen oli jo täydessä käynnissä. Suuri
hevosenkengänmuotoinen pöytä oli täynnä ihmisiä, ensimäinen ruokalaji
oli jo tarjottu. Tarkoituksena oli sittenkin ollut jättää hänet pois
ensimäisestä pöytäkunnasta. Tuossa oli pappi, ja tuossa lukkari, tuolla
istui Lövdalan luutnantti rouvineen, ja tuolla kaikki ne, joiden
pitikin olla siellä, paitsi hän itse.
Eräs nuorista tytöistä, joka tarjosi ruokaa, kiiruhti Jannen luo heti
kun hän ilmestyi ovelle.
»Mitäs te täällä teette, Janne?» sanoi tyttö kuiskaten. »Menkää
alakertaan!»
»Mutta hyvä emäntä!» sanoi Janne. »Pitäisihän Portugallian keisari
Johanneksen toki päästä mukaan ensimäiseen pöytäkuntaan.»
»Vaiti, Janne!» sanoi tyttö. »Tänään teidän ei sovi tuoda esiin
tyhmyyksiänne. Menkää alas, niin saatte ruokaa, kun teidän vuoronne
tulee!»
Tunsihan Janne tietenkin suurempaa kunnioitusta tätä taloa kohtaan
kuin mitään muuta koko pitäjässä. Ja juuri siksi hän olisi pannut niin
suurta arvoa siihen, että hänet täällä olisi otettu vastaan hänen
arvonsa ja kunniansa mukaisesti. Hän tunsi äkkiä suurta masennusta
seisoessaan oven suussa, lakki kädessä. Hän tunsi itse, miten koko
hänen keisari-arvonsa häipyi kuin tuhka tuuleen.
Mutta kesken tätä tukalaa tunnetta hän kuuli Linnart Björnssonin äkkiä
huudahtavan.
»Tuossahan se mies seisookin, joka viime sunnuntaina tuli ilmoittamaan
minulle isän sairaudesta!» sanoi hän. — »Mitä sinä sanot?» kysyi hänen
äitinsä. »Oletko siitä aivan varma?»
»Olen kyllä, kukaan muu se ei voi olla. Näin hänet jo varhemmin tänään,
mutta en tuntenut häntä, hän kun oli niin lystikkäästi puettu. Mutta
nyt näen, että hän se on.»
»Niin, jos hän se todellakin oli, niin ei hänen tarvitse sen kauemmin
seisoa kuin kerjäläinen oven suussa», sanoi vanha emäntä, »vaan meidän
pitää tehdä hänelle tilaa tänne pöydän ääreen. Hänelle me olemme
suuressa kiitoksen velassa, sillä hän se nosti kuoleman taakan vanhan
Björnin hartioilta, ja minulle hän antoi ainoan lohdutuksen, mikä
saattoi keventää suurta suruani, kadottaessani sellaisen miehen.»
Ja tilaa siinä tehtiin, vaikka ennestäänkin näytti olevan
ahtaanpuoleista. Janne sai istua hevosenkengän sisässä, vastapäätä
pappia. Sen parempaa paikkaa hänellä ei olisi voinut olla.
Aluksi hän oli hiukan ymmällä, sillä hänen oli mahdoton käsittää,
miksi he pitivät niin suurta melua siitä, että hän oli juossut parin
peninkulman matkan metsän halki Linnart Björnssonille sanaa viemään.
Mutta sitten hän ymmärsi asian oikean laidan. Keisaria he tietenkin
sittenkin tahtoivat kunnioittaa. Ehkäpä he tekivät sen tällä tavalla,
jotta ei kukaan tuntisi olevansa syrjäytetty.
Muuta selitystä oli mahdoton keksiä. Sillä kiltti ja hyvänsävyinen ja
auttavainen, sitähän Janne oli kaiken ikänsä ollut, mutta eihän häntä
koskaan sen vuoksi oltu kunnioitettu eikä kestitetty.