Ei koskaan Skrolyckan Jannella ollut niin paljon ajateltavaa ollut kuin
nyt, hänen tultuaan keisariksi.
Ensiksikin hänen täytyi olla tavattoman varuillaan, jotta hän,
kohottuaan näin korkeaan asemaan, ei yltyisi kovin kopeaksi. Hänen
täytyi alituisesti muistuttaa mieleensä, että me ihmiset olemme kaikki
luodut samasta aineesta, että me periydymme samoista esivanhemmista
ja olemme kaikki heikkoja syntisiä, niin ettei oikeastaan toinen ole
toistaan parempi.
Kaiken ikänsä oli Janne harmikseen huomannut, miten ihmiset yrittivät
nousta toisiaan korkeammalle, eikä hän tahtonut itse tehdä samoin.
Mutta hän tunsi selvästi, ettei ollut niinkään helppoa pysyä nöyränä
sen, joka oli korotettu niin korkealle, ettei koko pitäjässä ollut
ainoatakaan hänen vertaistansa.
Kaikkein enimmin hän tietysti pelkäsi tehdä tai sanoa mitään sellaista,
jonka johdosta vanhat ystävät, jotka edelleen ahersivat arkitöissään,
tuntisivat olevansa syrjäytetyt tai unohdetut. Parasta oli olla
mainitsematta heille mitään siitä huomiosta, jota hänelle aina
osoitettiin hänen saapuessaan pitäjän moniin kestoihin ja juhliin,
joissa hänen velvollisuutensa nyt oli olla läsnä. Hän ei tosin voinut
syyttää heitä kateudesta. Kaukana siitä! Mutta missään tapauksessa hän
ei tahtonut pakottaa heitä tekemään vertailuja.
Ei hän liioin voinut vaatia sellaisilta miehiltä kuin Börjeltä
tai nuotankutojalta, että he nimittäisivät häntä keisariksi. Niin
vanhat ystävät saivat toki sanoa häntä »Janneksi», niinkuin he aina
olivat tehneet. Muu ei heidän suhteensa koskaan olisi voinut tulla
kysymykseenkään.
Mutta kaikkein enimmin hän tietenkin sai olla varuillaan vanhan
vaimonsa vuoksi, joka istui kotona heidän mökissänsä. Mikä ääretön
helpotus ja ilokin olisi ollut, jos hänkin olisi tullut korotetuksi,
mutta niin ei ollut laita, vaan hän oli aivan sama kuin ennenkin.
Ehkeipä muu ollut mahdollistakaan. Klara Gulla käsitti varmaan, ettei
Katrinasta voitu tehdä keisarinnaa. Aivan mahdotonta olisi ollut
ajatellakaan, että hän olisi kiinnittänyt kultatähden tukkaansa
mennessään kirkkoon. Pikemmin hän varmaankin olisi pysynyt kotona, kuin
näyttäytynyt siellä muussa kuin tavallisessa mustassa silkkihuivissaan.
Katrina sanoi suoraan, ettei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään
sellaisesta, että Klara Gullasta olisi muka tullut keisarinna. Ja ehkä
olikin parasta, kun kaikki ympäri kävi, totella häntä tässä suhteessa.
Mutta saattoihan sen käsittää, ettei ollut niinkään helppoa sen, joka
säännöllisesti joka aamupäivä läksi laiturille ja tapasi siellä kaikki
ne, jotka odottivat laivaa, ja jota kaikki nimittivät keisariksi,
saattoihan käsittää, ettei ollut niinkään helppo sen luopua arvostaan
astuessaan oman kodin kynnyksen yli. Kummako se, vaikka puiden- ja
vedenkanto olisikin tuntunut hiukan kovalta, varsinkin kun usein sai
osakseen sellaisia sanoja, joiden johdosta olisi voinut luulla hänen
menneen alaspäin eikä kohonneen korkeammalle.
Jos Katrina olisi tyytynyt vain tähän, niin olisi elämä sittenkin
ollut mukiinmenevää, mutta hän valitti usein sitäkin, ettei Janne enää
tahtonut mennä päivätöihin niinkuin ennen. Mutta niin pian kun hän
alkoi tästä puhua, ei Janne ollut kuulevinaankaan. Tiesihän hän, että
Portugallian keisarinna lähettäisi hänelle niin paljon rahaa, ettei
hänen ikänä enää tarvitsisi pukea työvaatteita ylleen. Olisihan ollut
suorastaan väärin häntä kohtaan, jos Janne olisi tässä asiassa tehnyt
Katrinan mieliksi.
Eräänä iltapuolena elokuun lopulla, Jannen istuessa kivellä mökin
edustalla ja poltellessa piipunnysäänsä hän näki vilahdukselta vaaleita
pukuja ja kuuli nuorekkaita ääniä metsästä.
Katrina oli lähtenyt koivuhakaan hakemaan vastaksia, mutta ennen
menoaan hän oli sanonut Jannelle, että tästä lähin hänen kai piti
lähteä Fallaan ojaa kaivamaan, jotta Janne voisi istua kotona ja
keittää ruokaa ja paikata vaatteita, koska hän oli tullut liian
hienoksi tehdäkseen enää taloon työtä.
Janne ei ollut vastannut hänelle mitään, mutta raskaalta nuo sanat
olivat sittenkin tuntuneet, ja Janne oli oikein iloinen voidessaan nyt
kääntää ajatuksensa muualle. Niin pian kuin suinkin hän kiiruhti sisään
hakemaan keisarihattuaan ja keppiään ja ennätti parhaiksi veräjälle,
kun nuoret tytöt aikoivat kulkea siitä ohi.
Heitä ei ollut sen vähempää kuin viisi kappaletta. Siinä olivat
Lövdalan kaikki kolme pikkuneitiä. Muut olivat kai heidän vieraitaan.
Janne avasi veräjän selkosen selälleen ja astui heitä vastaan. »Hyvää
päivää, hyvät hovineitoset!» sanoi hän ja heilutti hattuaan niin
voimakkaasti kädessään, että se miltei tapasi maata.
Tytöt pysähtyivät ja näyttivät hiukan ujoilta, mutta Janne sai heidät
pian voittamaan hämminkinsä.
Siinä sitä sitten toivotettiin hyvää päivää keisarille, ja helppo oli
huomata, miten he iloitsivat saadessaan tavata häntä.
Nämät pikkuneidit olivat aivan toisenlaisia kuin Katrina ja kaikki
Askedalin asukkaat. He tahtoivat kernaasti kuulla jotain keisarinnasta,
ja he tiedustelivat heti paikalla, mitä hänelle kuului ja saapuisiko
hän pian kotiin.
He kysyivät myöskin, saisivatko he astua sisään ja katsella tupaa
sisäpuolelta. Eikä Jannen tarvinnut sitä kieltää, sillä Katrina piti
tuvan aina hyvässä järjestyksessä ja niin siistinä, että kuka hyvänsä
saattoi tulla heille käymään.
Kun pienet kartanonneidit astuivat sisälle, ihmettelivät he hiukan,
miten niin suuri keisarinna oli voinut tässä pienessä tuvassa kasvaa.
Se kävi kai ennen päinsä, kun hän ei ollut muuhun tottunut, mutta
mitenkähän kävisi, jos hän tulisi kotiin? Jäisikö hän asumaan tänne
vanhempien luo, vai palaisiko hän takaisin Portugalliaan?
Janne oli itsekin ajatellut samaa, ja hän ymmärsi hyvinkin, että Klara
Gullan olisi mahdotonta jäädä asumaan Askedaliin, kun hänellä oli
kokonainen valtakunta hallittavanaan.
»Kyllä kai keisarinna palaa takaisin Portugalliaan», tuumi hän.
»Silloin te varmaan seuraatte hänen mukanaan?» kysyi eräs
pikkuneideistä.
Janne olisi toivonut, ettei hänelle tuota kysymystä olisi tehty. Aluksi
hän ei vastannutkaan siihen mitään, mutta nuori tyttö ei antanut
hänelle rauhaa.
»Ehkäpä te ette sitä vielä tiedä?» sanoi hän.
Ei, kyllä Janne oli siitä asiasta jo selvillä, mutta hän ei tiennyt,
mitä ihmiset arvelisivat hänen päätöksensä johdosta. Ehkäpä heidän
mielestään keisarilla ei olisi ollut oikeutta sellaiseen.
»Ei, kyllä minä pysyn kotona», sanoi hän. »Katsokaas, enhän minä voi
jättää Katrinaa yksin tänne.»
»Vai niin, Katrina ei siis tule mukaan?»
»Ei, Katrina ei tahdo luopua tuvasta. Ja minun on kai parasta jäädä
hänen luokseen. Nähkääs, kun nyt kerran on luvannut olla uskollinen
sekä myötä- että vastoinkäymisessä.»
»Niin, sitä lupausta minun käsittääkseni ei voi pettää», sanoi se
kartanonneideistä, joka kaikkein innokkaimmin oli kysellyt kaikkea.
»Kuuletteko?» sanoi hän toisille, »Janne ei tahdo jättää vaimoaan,
vaikka kaikki Portugallian ihanuudet viekoittelevat häntä luokseen.»
Ja kummallista, miten suurta iloa tämä heille tuotti! He taputtivat
häntä olalle ja sanoivat, että siinä hän teki aivan oikein. Se oli hyvä
merkki, sanoivat he. Skrolyckan vanha, kelpo Janne Andersson ei ollut
vielä aivan mennyttä kalua.
Janne ei oikein ymmärtänyt, mitä he sillä tarkoittivat. Mutta varmaan
he iloitsivat siitä, että he edelleen saisivat pitää hänet pitäjässään.
He jättivät hyvästi ja läksivät. He olivat menossa Duvnäsin tehtaalle
kesteihin.
Ihme ja kumma, heti heidän lähdettyään Katrina tuli sisään! Varmaankin
hän oli seisonut oven takana ja odottanut. Luultavasti hän ei tahtonut
tulla vieraita tapaamaan, mutta miten kauan hän oli seisonut siellä ja
miten paljon hän oli kuullut heidän puheistaan, sitä ei kukaan voinut
tietää.
Olkoon asian laita miten tahansa, joka tapauksessa hän näytti nyt
lempeämmältä ja ystävällisemmältä kuin pitkiin aikoihin.
»Sinä olet oikea pöllöpää», sanoi Katrina. »Mitähän muut vaimoihmiset
sanoisivat, jos heillä olisi sellainen mies. Mutta hyvä se sentään oli,
ettet tahtonut lähteä pois minun luotani.»