Ensi kerralla, kun Skrolyckan Janne oli käynyt Lövdalassa elokuun
seitsemäntenätoista päivänä, ei tästä käynnistä ollut koitunut hänelle
niin paljon kunniaa kuin hän olisi toivonut. Hän ei ollut kertaakaan
uudistanut tätä käyntiään, vaikka hän oli kuullut sanottavan, että
vuosi vuodelta tätä päivää vietettiin Lövdalassa yhä hauskemmin ja
juhlallisemmin.
Mutta nyt, pikku tytön korotuksen jälkeen, oli Jannenkin elämä
kokonaan muuttunut. Nyt hän arveli, että luutnantti Liljecrona tuntisi
varmaankin suurta pettymystä, jollei sellainen miesten mies kuin
Portugallian keisari Johannes kunnioittaisi häntä käynnillään ja
toivottaisi hänelle onnea hänen syntymäpäivänään.
Janne pukeutui siis keisarivaatteihinsa ja läksi matkaan. Mutta hän
varoi joutumasta ensimäisten vieraiden pariin. Hänen, joka oli keisari,
ei suinkaan sopinut näyttäytyä, ennenkuin monet vieraat olivat hiukan
ennättäneet kotiutua ja kemut päästä vauhtiin.
Edellisellä kerralla hän ei ollut uskaltanut kauemmaksi kuin puutarhaan
ja hiekoitetulle käytävälle talon edustalle, eikä hän ollut rohjennut
astua esiin tervehtimäänkään, mutta eihän nyt voinut olla puhettakaan
siitä, että hän käyttäytyisi yhtä moukkamaisesti. Heti paikalla hän
suuntasi askeleensa suureen lehtimajaan kuistin vasemmalle puolelle,
missä luutnantti istui yhdessä useiden svartsjöläisten sekä kauempaakin
tulleiden herrasmiesten kanssa, otti häntä kädestä ja toivotti hänelle
pitkää ikää.
»Vai niin, Janne, oletko sinä ulkona jalottelemassa?» sanoi luutnantti
Liljecrona ja näytti hiukan hämmästyneeltä. Hän ei suinkaan ollut
odottanut sellaista kunniaa ja sen vuoksi hän ei kai myöskään muistanut
Jannen oikeaa nimeä, vaan puhutteli häntä entisellä.
Mutta niin hyväntahtoinen mies kuin luutnantti ei tarkoittanut sillä
mitään pahaa, sen Janne hyvinkin tiesi, ja siksi hän oikaisi häntä
vallan sävyisästi.
»Ei siitä ole niin tarkkaa lukua, koska tänään on luutnantin
syntymäpäivä», sanoi Janne. »Mutta oikeastaan pitäisi kai sanoa
Portugallian keisari Johannes.»
Janne lausui nämät sanat mahdollisimman lempeällä äänellä, mutta
muut herrasmiehet alkoivat sittenkin nauraa luutnantille, koska hän
käyttäytyi näin typerästi, ja sellaista harmia ei Janne olisi tahtonut
tuottaa hänelle hänen juhlapäivänään. Nopeasti hän kääntyi siis toisten
puoleen sekoittaakseen koko asian.
»Hyvää päivää, hyvää päivää, hyvät kenraalit ja piispat ja maaherrat!»
sanoi Janne tehden valtavan keisariliikkeen hatullaan. Sitten hän aikoi
paiskata kättä koko joukolle, niinkuin kesteissä on tapana tehdä.
Luutnantin vieressä istui pieni, lihava mies, jolla oli valkeat liivit
yllä ja kultakirjailtu kaulus kaulassa sekä miekka vyöllä. Kun Janne
tervehti häntä, ei tämä ojentanut hänelle koko kättään, vaan ainoastaan
kaksi sormea.
Ehkeipä hän tarkoittanut sillä mitään pahaa, mutta kas, sellainen mies
kuin keisari Johannes tiesi, että täytyi pitää arvostaan kiinni.
»Kyllä sinä saat luvan ojentaa minulle koko kätesi, hyvä piispa ja
maaherra», sanoi Janne hyvin ystävällisesti, sillä hän ei mitenkään
tahtonut häiritä tämmöisen suuren päivän iloa.
Mutta silloinpa toinen nyrpisti nenäänsä.
»Minä kuulin äsken, ettet sinä ollut hyvilläsi Liljecronan nimittäessä
sinua nimeltä», sanoi hän. »Mutta minua ihmetyttää, miten sinä uskallat
sinutella minua. Etkös näe näitä?» kysyi hän osoittaen samalla kolmea
pientä tähteä, jotka koristivat hänen frakkiansa.
Kun sellaisia sanoja lausuttiin, niin oli aika jättää nöyryys sikseen.
Nopeasti takki riipaistiin auki, ja kun liivit tulivat näkyviin,
olivat ne täynnä suuria, koreita tähtiä, sekä kultaisia että hopeisia!
Tavallisesti Janne piti takkinsa tarkasti napitettuna, sillä nuo
kunniamerkit olivat arkoja, ne mustuivat helposti ja loukkaantuivat.
Sitä paitsi nolostuvat ihmiset niin helposti suurmiesten seurassa, eikä
hän tahtonut peloittaa heitä näyttämällä turhan päiten komeuttansa,
mutta tällä kertaa se oli nyt paljastettava.
»Katsoppas tänne!» sanoi Janne. »Kas, näin sitä pitää olla, jos tahtoo
kerskailla. Kolme kurjaa tähteä, mitä niillä on virkaa?»
Ja silloinpa miehen kunnioitus kohosi. Ehkäpä sekin puolestaan auttoi,
että kaikki ne, jotka tunsivat keisarinnan ja tiesivät kaikki hänen
keisarikuntansa asiat, nauroivat miehelle oikein sydämensä pohjasta.
»Tuhat tulimaista!» sanoi vieras ja kumarsi syvään. »Oikea
majesteettihan minulla näkyykin olevan edessäni. Osaapa hän antaa sanan
sanastakin.»
Niin, niin sitä käy, kun tietää miten ihmisten parissa on
käyttäydyttävä. Ei kukaan noista herrasmiehistä jutellut sitten niin
halukkaasti Portugallian hallitsijan kanssa kuin juuri samainen, joka
alussa oli ollut kopea eikä tahtonut antaa Jannelle kuin kaksi sormea,
vaikka hän, joka oli keisari, oli ojentanut hänelle koko kätensä.
Turhaa on mainitakaan, ettei kukaan lehtimajassa olevista tämän jälkeen
enää kieltäytynyt kunnioittavasti tervehtimästä Johannesta. Kun
ensimäinen hämmästys ja nolous oli voitettu ja herrasmiehet huomasivat,
ettei hänen kanssaan ollut vaikea tulla toimeen, niin keisari kuin
hän olikin, tahtoivat he kaikki kilvan kuulla kerrottavan pikku tytön
korotuksesta ja hänen pikaisesta paluustaan kotipitäjään. Lopulta
sukeusi niin harras ystävyys Jannen ja herrojen välillä, että hän
lauloi heille vielä sen laulunkin, jonka hän oli oppinut metsässä.
Ehkäpä hän osoitti liiankin suurta alentuvaisuutta heitä kohtaan. Mutta
kun jokainen hänen sanansa tuotti heille niin suurta riemua, niin ei
hän malttanut olla heidän ilokseen laulamatta.
Mutta kun Janne korotti äänensä ja alkoi laulaa, niin silloinpa
vasta hälinä syntyi. Eivät yksin vanhat herrasmiehet kuunnelleet
häntä, vaan sekä vanhat kreivinnat että kenraalittaret, jotka olivat
istuneet vierashuoneen sohvassa teetä juomassa ja makeisia syömässä,
vieläpä nuoret paroonitkin ja hovineitoset, jotka olivat tanssineet
tanssisalissa, hyökkäsivät ulos häntä kuuntelemaan. He asettuivat
piiriin hänen ympärilleen, ja kaikkien silmät kiintyivät häneen,
niinkuin pitääkin, kun nyt kerran on keisari.
Sellaista laulua he eivät tietenkään koskaan olleet kuulleet. Ja niin
pian kuin Janne oli laulanut sen loppuun, vaativat he häntä alottamaan
alusta. Hän kursaili hyvän aikaa, sillä eihän sitä saa olla liian
myöntyväinen, mutta he eivät tyytyneet, ennenkuin hän taipui. Ja kun
hän nyt alkoi laulaa laulukertoa, yhtyivät kaikki siihen, ja kun
jouduttiin »bum, bumiin», niin nuoret paroonit tömistivät jalkojaan ja
hovineitoset taputtivat tahdissa käsiään.
Niin, ihmeellinen laulu se oli. Kun Janne lauloi sen nyt uudelleen,
ja niin monet koreapukuiset ihmiset yhtyivät lauluun ja niin monet
kauniit nuoret tytöt iskivät hänelle ystävällisesti silmää ja niin
monet reippaat nuoret herrat joka säkeistön jälkeen kajahuttivat
hyvähuutojaan hänelle, niin alkoi hänen päätään pyörryttää, aivan kuin
hän olisi tanssinut. Hänestä tuntui kuin joku olisi tarttunut häntä
käsivarsiin kiinni ja kohottanut hänet korkealle ilmaan.
Janne ei kadottanut kuitenkaan tajuntaansa, hän tiesi koko ajan
seisovansa maan päällä, mutta samalla hänestä tuntui kovin suloiselta
voidessaan kohota niin korkealle, kaikkia muita ylemmäksi. Toiselta
puolelta kunnia kohotti hänet ilmaan, toiselta puolelta ihanuus. Ne
nostivat hänet voimakkaille siivilleen ja asettivat hänet keisarin
istuimelle, joka liiteli korkealla ruskottavien iltapilvien parissa.
Yksi asia häneltä vain puuttui. Jospa vain suuri keisarinna, Skrolyckan
pikku Klara Gulla olisi myös ollut täällä!
Tuskin tuo ajatus oli iskenyt hänen mieleensä, kun koko pihan yli
levisi punertava hohde. Ja tarkastettuaan lähemmin hän huomasi, että
tuo hohde levisi nuoresta tytöstä, joka oli astunut sisähuoneista
kuistille.
Hän oli pitkäkasvuinen ja vaaleatukkainen. Hän seisoi selin, niin ettei
Janne voinut nähdä hänen kasvojansa, mutta se ei voinut olla kukaan muu
kuin Klara Gulla.
Nyt Janne ymmärsi, miksi hän oli tuntenut niin suurta onnea tänä
iltana. Se oli vain ennustanut Klara Gullan tuloa.
Janne keskeytti laulunsa, työnsi syrjään ne, jotka olivat hänen
tiellään, ja kiiruhti taloa kohti.
Tultuaan alimmalle portaalle oli hänen pakko pysähtyä. Sydän tykytti
niin voimakkaasti, että se oli murskata rinnan.
Vähitellen voimat palasivat ja hän saattoi liikkua taas eteenpäin.
Hitaasti hän nousi portaita ylös, askel askeleelta. Vihdoin hän seisoi
kuistilla ja levittäen käsivartensa hän kuiskasi Klara Gullan nimen.
Silloin nuori tyttö käännähti taakseen. Se ei ollutkaan Klara Gulla! Se
oli vento vieras, joka katsoi ihmeissään Janneen.
Janne ei saanut sanaakaan sanotuksi, mutta kyyneleet alkoivat silmistä
vuotaa. Hänen oli mahdoton niitä pidättää. Hän laskeutui portaita taas
alas, käänsi selkänsä kaikelle ilolle ja komeudelle ja alkoi poistua
lehtikujaa myöten.
Ihmiset huusivat hänen jälkeensä. He pyysivät häntä palaamaan ja
laulamaan heille. Mutta hän ei kuullut mitään. Niin pian kuin suinkin
hän kiiruhti metsään, jonne hän saattoi suruineen piiloutua.