Insinööri Boraeus, Borgin kartanon isäntä, pistäytyi melkein joka päivä
laiturille, laivaa vastaan, eikä sitä kukaan ihmetellytkään. Hänellä
oli vain lyhyt matka kuljettavana kauniin puiston läpi, ja ainahan
laivassa tuli joku, jonka kanssa saattoi vaihtaa pari sanaa ja siten
saada hiukan vaihtelua maalaiselämän yksitoikkoisuuteen.
Aivan puiston rajalla, mistä tie äkkijyrkkänä laskeutui alas rantaan,
oli muutamia suuria laakeita paasia, ja sattuipa useasti, että
pitkämatkaiset kulkijat istahtivat siihen odottamaan laivaa. Ja Borgin
laiturilla oli aina paljon odottajia, sillä ei koskaan voitu aivan
tarkoilleen tietää laivan tuloa. Harvoin se saapui ennen kahtatoista,
mutta sattuipa joskus jo yhdentoista ajoissa olemaan paikalla. Eikä
mahdotonta ollut sekään, että se viivähti aina kello yhteen tai
kahteen, niin että varovaiset ihmiset, jotka saapuivat rantaan jo
kymmeneltä, saattoivat joutua odottamaan siellä koko aamupäivän.
Insinööri Boraeus näki huoneensa ikkunasta yli koko Löven-järven. Hän
näki milloin laiva pilkisti esiin niemien takaa, eikä hän koskaan
tullut laiturille ennen aikojaan. Hänen ei siis tarvinnut itsensä istua
noilla rantakivillä odottamassa, ja hän vilkaisi vain syrjästä niihin,
jotka olivat asettuneet sinne.
Mutta eräänä kesänä hänen huomionsa erityisesti kiintyi pienikasvoiseen
ja lempeän ja kiltin näköiseen mieheen, joka istui ja odotti
siellä päivän toisensa jälkeen. Hän pysytteli aivan hiljaa ja
välinpitämättömänä kunnes laiva alkoi näkyä. Silloin hän hypähti
pystyyn, kasvojen äkkiä kirkastuessa. Hän hyökkäsi mäkeä alas ja
asettui laiturin reunalle seisomaan, ikäänkuin odottaen jotakuta. Mutta
ei koskaan kukaan saapunut hänen luokseen. Laivan lähdettyä hän seisoi
yhtä yksin kuin ennenkin.
Nyt ilo kasvoilta oli sammunut, ja kun hän alkoi astua kotiinsa,
näytti hän vanhalta ja väsyneeltä. Saattoipa melkein pelätä, ettei hän
jaksaisi nousta ylös mäkeäkään.
Insinööri Borg ei tuntenut miestä, mutta eräänä aurinkoisena päivänä,
nähdessään hänen jälleen istuvan paikallaan ja tähystelevän järvelle,
alkoi hän puhella hänen kanssaan. Hän sai kuulla, että miehen tytär oli
matkoilla ja että häntä odotettiin kotiin minä päivänä hyvänsä.
»Tiedättekö te sitten niin varmasti, että hän tulee tänään?» kysyi
insinööri. »Olen nähnyt teidän istuvan ja odottavan täällä parin
kuukauden ajan. Varmaankin hän on ilmoittanut teille väärin.»
»Ei, sitä hän ei ole tehnyt», sanoi mies sävyisästi.
»Ei hän ole ilmoittanut väärin.»
»Mutta Herran nimessä!» sanoi insinööri kärsimättömästi, sillä hän
oli kiivasluontoinen mies, »mitä te tarkoitatte? Te olette turhaan
odottanut häntä täällä päivät pääksytysten, eikä hän muka sittenkään
ole ilmoittanut teille väärin!»
»Ei», sanoi pienikasvuinen mies ja katsoi insinööriin ystävällisin,
kostein silmin, »hän ei ole sitä tehnyt. Hän ei ole ilmoittanut meille
yhtään mitään.»
»Ettekö ole saanut häneltä kirjettä?» kysyi insinööri.
»Ei, meillä ei ole ollut mitään tietoja hänestä viime lokakuun
ensimäisestä päivästä saakka.»
»Mutta miksi te tulette sitten tänne rantaan?» ihmetteli insinööri.
»Täällä te istutte kaiket aamupäivät tekemättä mitään. Onko teillä
aikaa heittää työnne kesken?»
»Pahasti se on kai tehty», sanoi mies ja hymyili itsekseen, »mutta kai
asia tästä vielä paranee.»
»Miten ihmeessä te voitte olla niin järjetön», huudahti insinööri
Boraeus aivan suuttuneena, »että odotatte täällä ilman aikojanne?
Hulluinhuoneeseen teidän pitäisi joutua.»
Mies ei vastannut mitään. Hän istui käsivarret polvien ympärille
kiedottuina ja näytti aivan välinpitämättömältä. Hymy karehti yhä
suupielissä, niin, se muuttui yhä voitokkaammaksi, mitä pitemmälle aika
kului.
Insinööri kohautti olkapäitään ja läksi pois. Mutta päästyään
puolitiehen mäkeä katui hän ja palasi takaisin. Hänen kasvoilleen
levisi lempeä ilme, kaikki katkeruus, joka tavallisesti hallitsi hänen
ankaria piirteitään, oli kadonnut, ja hän ojensi kätensä miehelle.
»Minä tahtoisin vain puristaa teidän kättänne», sanoi hän. »Ennen minä
luulin, ettei kukaan koko pitäjässä voinut ikävöidä niinkuin minä,
mutta nyt huomaankin, että toinen on vienyt minusta voiton.»