Kun Skrolyckan pikku tyttö oli ollut poissa kotoa lähes kahdeksan
kuukautta, tuli Hullu-Ingeborg eräänä päivänä Fallan riiheen, Jannen
puidessa siellä parasta aikaa.
Hullu-Ingeborg ja Janne olivat sisarustenlapsia, mutta Janne tapasi
häntä hyvin harvoin, sillä tyttö pelkäsi Katrinaa. Nytkin hän kesken
parasta työaikaa tuli tapaamaan Jannea, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä
tämän vaimoa.
Janne ei suuresti ilostunut nähdessään hänet. Eihän hän ollut oikein
hullu, ei tietenkään, mutta ei hänen puheistaan kukaan ymmärtänyt
mitään, ja hän jutteli aivan kauheasti. Janne heilutteli vain
varstaansa edelleen, ikäänkuin ei olisi huomannut häntä.
»Lakkaa puimasta, Janne», sanoi Hullu-Ingeborg, »jotta voin kertoa
sinulle, millaista unta minä viime yönä näin sinusta.»
»Parasta että tulet toiste uudestaan, Ingeborg», sanoi Janne. »Niinpian
kun Lars Gunnarsson kuulee, että lakkaan puimasta, tulee hän katsomaan
mikä on hätänä.»
»Minä puhun oikein nopeasti», sanoi Hullu-Ingeborg. »Muistat kai, että
minä olin sukkelin sisaruksista kotona. No, ne toiset olivatkin niin
kehnoja kaikki tyyni, aivan joka suhteessa, ettei siinä juuri kehumisen
varaa olekaan.»
»Sinähän aioit kertoa unesi», muistutti Janne.
»Heti, heti paikalla! Älä pelkää. Kyllä minä ymmärrän. Ankara isäntä on
nyt Fallassa, ankara isäntä! Mutta älä ole huolissasi minun puolestani!
Minun tähteni et saa nuhteita. Ei hätää mitään, kun on tekemisissä niin
viisaan ihmisen kuin minun kanssani.»
Janne olisi kernaasti kuullut, mitä Hullu-Ingeborg oli uneksinut
hänestä, sillä niin varma kuin hän olikin suurista toiveistansa, niin
yritti hän kuitenkin joka taholta saada niille vahvistusta. Mutta nyt
Hullu-Ingeborg oli eksynyt omien ajatustensa poluille, ja silloin ei
ollut helppo häntä hillitä.
Hullu-Ingeborg tuli aivan Jannen eteen, taivutti koko ajan puhuessaan
ruumistaan eteenpäin, puristi silmänsä kiinni, pudisti päätään ja
puhui, niin että sanat pursuivat suusta.
»Älä pelkää», sanoi Hullu-Ingeborg. »Rupeaisinko minä puhumaan
sellaisen kanssa, joka on Fallassa puimassa, jollen tietäisi, että
isäntä on mennyt metsään ja että emäntä on kylällä voita myömässä?
'Pidämme heitä silmäimme edessä seisoo katkismuksessa. Sen minä hyvin
tiedän. Minä pidän varani, etten tule sellaiseen aikaan, jolloin he
voivat nähdä minut'.»
»Pois tieltä, Ingeborg!» sanoi Janne. »Muuten voin vahingossa varstalla
lyödä sinua!»
»Ajattelehan, miten te pojat ennen maailmassa löitte minua!» sanoi
Ingeborg. »Ja selkääni minä vielä tänäkin päivänä saan. Mutta kun meitä
luetettiin kinkereillä, niin silloin minä teistä aina vein voiton. 'Ei
kukaan voi vetää Ingeborgia nenästä', sanoi rovasti, 'hän on niin varma
asiastansa.' Ja minä olen hyvissä väleissä Lövdalan pikkuneitienkin
kanssa. Minä luen heille katkismuksen kannesta kanteen, sekä kysymykset
että vastaukset. Ajattelehan, miten hyvä muisti minulla on! Osaan minä
raamattunikin ja virsikirjan ja kaikki rovastin saarnat. Tahdotko
kuulla vai laulanko mielemmin jotain sinulle?»
Nyt ei Janne vastannut enää mitään, vaan alkoi jälleen puida.
Mutta Hullu-Ingeborg ei lähtenyt siltä. Hän kävi olkikuvolle istumaan,
lauloi ensin virren ja kaikki sen kaksikymmentä värsyä ja luki sitten
pari lukua raamatusta. Vihdoin hän läksi hyvästi sanomatta ja oli hyvän
aikaa poissa. Mutta kesken kaikkea hän ilmestyi jälleen riihen ovelle.
»Hiljaa, hiljaa!» sanoi hän. »Nyt me emme puhu mitään muuta kuin
asiaamme. Hiljaa, hiljaa!»
Hän ojensi etusormensa pystyyn ja seisoi aivan hiljaa silmät suurina
päässä.
»Ei mitään sivuhyppäyksiä!» sanoi hän. »Pysytään asiassa. Lakkaa vain
hiukan puimasta!»
Hän odotti, kunnes Janne totteli häntä.
»Sinä tulit yöllä unessa minun luokseni, aivan niin. Sinä tulit
minun luokseni, ja minä sanoin tällä tavalla näin: 'Oletko ulkona
jaloittelemassa, Askedalin Janne?' — 'Ei', sanoit sinä, 'nyt minun
nimeni onkin Kaihonlaakson Janne'. — 'Vai niin, tervetuloa!' sanoin
minä. 'Siellä minä olen koko ikäni asunut'.»
Hullu-Ingeborg katosi kynnykseltä. Janne jäi ihmettelemään hänen
sanojansa. Hän ei jatkanut heti työtään, vaan vaipui mietteisiinsä.
Hetken kuluttua palasi Hullu-Ingeborg jälleen.
»Nyt muistan, mitä varten minä tulin tänne», sanoi hän. »Minun piti
näyttää sinulle tähtiäni.»
Hänellä oli käsivarrellaan pieni koppa, jonka yli liina oli sidottu.
Aukoessaan solmuja hän jutteli koko ajan.
»Nämä ovat oikeita tähtiä, nämä. Kun joutuu asumaan Kaihonlaaksoon,
niin ei tyydy enää maallisiin tavaroihin, vaan silloin on pakko etsiä
tähtiä. Muu ei auta. Kyllä sinäkin nyt saat lähteä niitä hakemaan.»
»Ei, tiedätkös Ingeborg», sanoi Janne, »minä pidän kiinni kaikesta
maallisesta.»
»Hiljaa kaikin mokomin!» sanoi Ingeborg. »Luuletko minua niin hulluksi,
että etsisin niitä tähtiä, jotka kimaltelevat ylhäällä taivaalla? Minä
kerään vain pudonneita. Olenhan minä järkevä ihminen, se on varma.»
Hän avasi korin ja Janne näki, että se oli täynnä mitä erilaisimpia
tähtiä, joita hän oli kerjännyt herraskartanoista. Siinä oli tinasia ja
paperisia ja lasisia tähtiä, joulukuusen koristeita ja karamelleja.
»Ne ovat oikeita tähtiä», sanoi Hullu-Ingeborg. »Ne ovat pudonneet
taivaalta. En kellekään muulle ole niitä näyttänyt, mutta sinä saat
pari niistä, kun tarvitset.»
»Kiitoksia vain, Ingeborg!» sanoi Janne. »Kun se aika koittaa, jolloin
minä tarvitsen tähtiä, eikä siihen niin pitkältä taida ollakaan, niin
en aio pyytää niitä sinulta.»
Nyt Hullu-Ingeborg vihdoinkin läksi, mutta kesti hetken aikaa,
ennenkuin Janne alkoi taas puida.
Tämäkin oli selvä osviitta. Ei silti, että sellainen hupsu kuin
Ingeborg olisi ollut selvillä Klara Gullan asioista, mutta hän aavisti
usein edeltäpäin, kun jotakin ihmeellistä oli tulossa. Hän kuuli ja
näki sellaista, josta viisailla ihmisillä ei ollut aavistustakaan.