Klara Gullalta ei saapunut kirjettä ei isälle eikä äidille, eikä
se niin vaarallista ollutkaan, sillä hän tahtoi tietenkin olla
vaiti, jotta hämmästys ja ilo olisi sitä suurempi hänen aikoinaan
ilmoittaessaan suuren uutisensa.
Mutta hyvä se sittenkin oli, että Janne oli saanut hiukan tirkistää
hänen kortteihinsa, sillä muuten muut ihmiset olisivat helposti voineet
pitää häntä pilkkanansa, he kun luulivat tietävänsä Klara Gullasta
enemmän kuin hän.
Esimerkkinä voisi nyt mainita Katrinan kirkkomatkan.
Katrina oli lähtenyt kirkkoon ensimäisenä adventtisunnuntaina, ja kun
hän palasi kotiin, oli hän sekä pelästyksissään että pahoillaan.
Pari nuorta miestä, jotka syksyllä olivat olleet rakennustöissä
Tukholmassa, olivat näet jutelleet muutamien muiden nuorten kanssa,
sekä poikien että tyttöjen. Ja kun Katrina näki heidät, ajatteli hän,
että hän heiltä ehkä voisi saada tietoja Klara Gullasta, ja niinpä hän
kysyäkseen kuulumisia astui heidän luoksensa.
Varmaankin he juttelivat jostakin hauskasta asiasta. Miehet ainakin
nauroivat niin ääneensä, että Katrinasta tuntui se suorastaan
sopimattomalta, koska he seisoivat aivan kirkon edustalla. Varmaankin
he itsekin tulivat sitä ajatelleeksi, sillä kun Katrina lähestyi heitä,
tuuppivat he toisiaan ja vaikenivat.
Katrina kuuli vain erään miehen sanovan pari sanaa, sillä tämä seisoi
setin häneen, niin ettei hän voinut nähdä häntä.
»Ja ajatelkaahan, hän kulki oikein silkissä!» sanoi mies.
Samassa eräs nuorista tytöistä sysäsi häntä niin lujasti, että hän
vaikeni siinä hetkessä. Hän katsoi ympärilleen ja punastui hiusjuuriaan
myöten huomatessansa, että Katrina seisoi aivan hänen takanaan. Mutta
heti sen jälkeen hän heitti niskaansa ja sanoi kovalla äänellä:
»Mikä sinua vaivaa? Miksikä en saisi sanoa, että kuningatar kulki
silkissä?»
Kun hän oli sen sanonut, alkoivat kaikki nuoret vielä entistä enemmän
nauraa. Katrina astui vain heidän ohitseen eikä kyennyt kysymään heiltä
mitään.
Hän palasi kotiin kirkosta niin huolissansa, että Janne oli vähällä
ilmaista hänelle Klara Gullan salaisuuden, mutta hän malttoi kuitenkin
mielensä ja pyysi vain Katrinaa kertomaan vielä kerran, mitä he olivat
sanoneet kuningattaresta.
Sen hän tekikin. »Mutta ymmärräthän sinä sen, että he sanoivat sen vain
sekoittaakseen koko asian», lisäsi hän.
Janne ei sanonut vieläkään mitään. Mutta hän ei voinut olla vetämättä
suutaan hiukan nauruun.
»Mitä sinä ajattelet?» sanoi Katrina. »Sinä näytät usein niin
lystikkäältä. Et suinkaan sinä tiedä, mitä he tarkoittivat?»
»Ei, sitä minä en tosiaankaan tiedä», sanoi Janne, »mutta sen verran me
kai voimme luottaa pikku tyttöömme, Katrina kulta, että uskomme kaiken
käyvän niinkuin pitääkin.»
»Minä olen kovin huolissani ‒ ‒ ‒»
»Heidän, yhtä vähän kuin, minunkaan ei sovi vielä puhua», keskeytti
hänet Janne. »Klara Gulla itse on pyytänyt heitä vaikenemaan eikä
kertomaan meille mitään, ja meidän täytyy rauhoittua, Katrina kulta,
meidän täytyy rauhoittua.»