Eräänä iltana syksypuolella oli Janne lähdössä kotiin Fallan talosta,
missä hän kaiken päivää oli puinut riihessä. Hän oli saanut taas
entisen työhalunsa keskusteltuaan nuotankutojan kanssa. Hän arveli
velvollisuudekseen koettaa pysyä pystyssä niin hyvin kuin taisi. Pikku
tyttöä ei saisi kohdata sellainen häpeä hänen palatessaan kotiin, että
hänen vanhempansa olisivat joutuneet vaivaishoitoon.
Kun Janne oli päässyt niin pitkälle, ettei häntä voitu enää nähdä talon
ikkunasta, kohtasi hän naisen tiellä. Oli jo hiukan hämärä, mutta
sittenkin Janne huomasi heti, että se oli itse emäntä, ei nuori emäntä,
joka oli naimisissa Lars Gunnarssonin kanssa, vaan vanha, oikea Fallan
emäntä.
Hän oli käärinyt ympärilleen suuren saalin, joka ulottui aina
maahan saakka. Janne ei ollut koskaan nähnyt häntä niin lämpimästi
puettuna, ja hän ihmetteli, olikohan hän sairas. Hän oli viime aikoina
näyttänytkin hiukan huonolta. Fallan Erikin kuollessa viime keväänä ei
hänellä ollut ainoatakaan harmaata hiusta päässään, ja nyt puoli vuotta
myöhemmin hänellä tuskin oli yhtään mustaa jäljellä.
Fallan emäntä pysähtyi tervehtimään ja sitten he alkoivat keskustella
yhdessä. Emäntä ei sanallakaan viitannut siihen, että hän varta vasten
oli odottanut Jannea, mutta Janne tunsi sittenkin vaistomaisesti,
että asian laita oli siten. Hänen mieleensä iski ajatus, että emäntä
mahdollisesti aikoi puhua Klara Gullasta, ja hän nolostui aivan, kun
tämä alottikin aivan muusta.
»Sanokaapa, Janne», sanoi emäntä, »muistatteko te vielä Fallan vanhaa
isäntää, minun isääni, häntä, joka oli isäntänä ennenkuin Erik tuli
taloon?»
»Kuinka minä en häntä muistaisi?» sanoi Janne. »Minä olin noin
kahdentoista-vuotias hänen kuollessansa.»
»Hänellä oli hyvä vävypoika», sanoi vanha emäntä. — »Niin, se on varma,
se», vakuutti Janne.
Emäntä oli hetken aikaa vaiti ja huokasi pari kertaa, ennenkun jatkoi.
»Minä olisin tahtonut kysyä teidän neuvoanne eräässä asiassa, Janne.
Ettehän te ole niitä, jotka levittävät minun puheitani oikealle ja
vasemmalle?» — »Ei, kyllä minä osaan vaieta.» — »Sitähän minäkin olen
ollut huomaavinani tänä vuonna.»
Uusi toivo heräsi Jannen mielessä. Eihän olisi lainkaan mahdotonta,
että Klara Gulla olisi kääntynyt Fallan emännän puoleen ja pyytänyt
häntä kertomaan vanhemmille siitä suuresta onnesta, mikä hänelle oli
tapahtunut.
Vanha nuotankutoja oli sairastunut luuvalokuumeeseen heti sen
keskustelun jälkeen, jonka hänen miniänsä oli keskeyttänyt, ja hän oli
ollut niin huonona, ettei Janne viikkokausiin ollut voinut puhella
hänen kanssaan. Nyt hän oli taas jalkeilla, mutta edelleen hyvin
heikkona, ja pahinta oli se, että hän näytti kadottaneen muistinsa
sairautensa jälkeen. Janne oli odottanut, että hän itse kertoisi
jotakin Klara Gullan kirjeestä, mutta kun hän ei sitä tehnyt eikä
ottanut ymmärtääkseen viittauksiakaan, oli hän kysynyt häneltä aivan
suoraan.
Ja silloin ukko oli väittänyt, ettei hän ollut saanut mitään kirjettä.
Olipa vielä vetänyt pöytälaatikonkin auki ja avannut vaatearkun kannen
näyttääkseen Jannelle, ettei mitään kirjettä ollut olemassa.
Hän oli tietenkin unohtanut, minne hän oli sen pannut. Eipä siis ihme,
vaikka pikku tyttö olisi nyt kääntynyt Fallan emännän puoleen. Kuinka
sääli, ettei hän alun pitäen ollut sitä tehnyt.
Fallan emäntä oli seisonut hyvän aikaa ääneti ja kahden vaiheilla, ja
Janne oli ennättänyt tulla niin varmaksi asiastaan, että hänen oli
oikein vaikea seurata mukana, kun emäntä alkoi jälleen puhua isästään.
»Kun isä makasi kuolinvuoteellaan, kutsui hän Erikin luokseen ja kiitti
häntä siitä, että hän oli niin hyvä hänelle, vaikka hän jo monta
vuotta oli ollut aivan työkyvytön. — 'Älkää sitä ajatelko, isä', sanoi
Erik. 'Niin kauan kuin te haluatte pysyä meidän luonamme, pidämme me
kernaasti teidät täällä.' — Niin, siten hän sanoi, ja hän tarkoitti
myös täyttä totta.»
»Niin, kyllä se on varma», sanoi Janne. »Erikissä ei ollut
minkäänlaisia ketunkonsteja.»
»Malttakaahan, Janne!» sanoi Fallan emäntä. »Puhukaamme toistaiseksi
vain vanhoista ajoista. Muistatteko te sitä pitkää, hopeapäistä keppiä,
jota isä käytti?»
»Muistan kyllä, sekä sen että korkean hatun, jonka hän pani päähänsä
kirkkoon mennessään.»
»Vai muistatte te hatunkin? Tiedättekö mitä hän teki sairaana
maatessaan? Hän käski minun ottaa esille sekä kepin että hatun ja antoi
ne Erikille. — 'Olisin voinut antaa sinulle jotakin arvokkaampaakin',
sanoi hän, 'mutta minä lahjoitan sinulle nämä tavarat siksi, että
sinulle on suureksi kunniaksi saada sellaista, jota jokainen tietää
minun käyttäneen. Ne ovat sinulle hyvänä todistuskappaleena.'»
»Niin, se on aivan totta, ja hyvin hän ne ansaksikin.»
Samassa kun Janne lausui nuo sanat, huomasi hän, että Fallan emäntä
veti saalinsa kireämmälle. Hän oli varmaankin piiloittanut jotakin
sen alle, ehkäpä Klara Gulla oli jotakin lähettänyt. Kyllä hän siihen
asiaan vielä johtuisi, kun oikea aika vain tulisi. Tämä puhe isästä ja
hänen lahjastaan oli vain ylimenoa.
»Olen puhunut tästä lapsille monta kertaa ja myöskin Lars
Gunnarssonille», sanoi Fallan emäntä, »ja keväällä, kun Erik oli
sairaana, odottivat luullakseni sekä hän että Anna, että Lars
kutsuttaisiin kuolinvuoteen ääreen, samoinkuin Erik aikoinansa. Olin
ottanut tavarat esille, jotta ne olisivat käsillä, jos Erik olisi
tahtonut antaa ne Larsille. Mutta hän ei lainkaan aikonutkaan sitä
tehdä.»
Fallan emännän ääni vavahti, ja kun hän jälleen jatkoi puhettaan,
kuului se huolestuneelta ja epäilevältä.
»Minä kysyin häneltä kerta, kun olimme kahden, mitä hän halusi, ja
silloin hän sanoi, että minä, jos tahdoin, saisin antaa ne Larsille,
hänen kuolemansa jälkeen. Hän ei jaksanut pitää puheita, sanoi hän.»
Näin sanoen Fallan emäntä aukaisi suuren saalinsa, ja nyt Janne näki,
että hänellä oli sen alla tavattoman pitkä, hopeapäinen keppi ja
jäykkä, korkea hattu.
»On olemassa sanoja, joita on raskas lausua julki», sanoi emäntä
hyvin vakavasti. »Vastatkaa minulle vain jollakin merkillä, jos niin
tahdotte, Janne: voinko antaa nämä tavarat Lars Gunnarssonille?»
Janne astui askeleen taakse. Kaikesta tuollaisesta hän oli joutunut
niin kauaksi. Hänen mielestään oli jo niin pitkä aika kulunut Fallan
Erikin kuolemasta, jotta hän tuskin muisti, miten se oli tapahtunut.
»Ymmärrättehän, Janne, etten tahdo tietää muuta, kuin onko Lars yhtä
oikeutettu saamaan tämän kepin ja hatun kuin Erik, ja te sen kyllä
tiedätte, sillä te olitte hänen mukanaan metsässä.»
»Minulla olisi kyllä siitä etua», lisäsi Fallan emäntä, kun Janne
edelleen oli vaiti, »jos voisin antaa ne Larsille. Luullakseni minulla
olisi sen jälkeen parempi olo kotona nuorten parissa.»
Ääni petti jälleen, ja Janne alkoi ymmärtää, miksi hän oli käynyt niin
vanhaksi. Hänen oma mielensä oli nyt niin täynnä toisia ajatuksia,
ettei hän muistanut enää vanhaa kostonhaluaan.
»Parasta on elää rauhassa ja sovussa», sanoi Janne. »Sillä pääsee
kuitenkin pisimmälle.»
Muori veti syvältä henkeään. »Vai niin, sanotteko te niin? Asia on
sittenkin siis niinkuin minä luulin», sanoi hän. Hän ojensi vartaloaan,
jotta hän näytti aivan peloitta van pitkältä. »En kysy teiltä, miten se
kävi. Parasta, kun en sitä tiedä. Mutta se vain on varma, ettei Lars
Gunnarsson saa käteensä isän keppiä.»
Emäntä oli kääntynyt mennäksensä, kun hän äkkiä pysähtyi. »Kuulkaahan,
Janne», sanoi hän, »te voitte saada kepin ja hatun myös. Minä tahdon,
että ne joutuvat hyviin ja uskollisiin käsiin. En uskalla viedä niitä
takaisin kotiin. He voisivat pakoittaa minut antamaan ne Larsille.
Ottakaa te ne muistoksi vanhalta isännältä, joka aina tahtoi teidän
parastanne!»
Emäntä meni suorana ja ylpeänä kotiinsa, ja Janne jäi tielle seisomaan
keppi ja hattu kädessään.
Hän tuskin käsitti, miten kaikki oli käynyt. Niin suurta kunniaa hän
ei olisi voinut odottaakaan. Jäisivätkö nuo perintökalut nyt hänen
omakseen?
Mutta äkkiä hän keksikin selityksen. Klara Gullahan oli kaiken tämän
takana. Fallan emäntä tiesi, että Janne tulisi pian niin korkealle
korotetuksi, ettei mikään olisi liika hyvää hänelle. Niin, jos keppi
olisi ollut hopeaa ja hattu kultaa, niin ehkäpä ne silloin vasta
olisivatkin olleet oikein sopivat Klara Gullan isälle.